Päämääränä taivaallinen kotimaa

Anonyymi kirjoitti:

Maa­il­mas­sa on pal­jon kan­so­ja, joil­la ei ole omaa it­se­näis­tä val­ti­o­ta ja ko­ti­maa­ta. Mo­net elä­vät edel­leen­kin puut­teel­li­sis­sa olois­sa, sor­ret­tui­na ja hä­dä­na­lai­si­na. On suur­ta Ju­ma­lan joh­da­tus­ta ja siu­naus­ta, et­tä me suo­ma­lai­set olem­me saa­neet oman isän­maan.

Tai­vaal­li­nen Isä on ”kut­su­nut” mei­dät juu­ri tä­hän ai­kaan, tä­hän maa­han, omil­le van­hem­mil­lem­me. Em­me ole voi­neet mi­ten­kään vai­kut­taa näi­hin elä­mäm­me kan­nal­ta rat­kai­se­viin seik­koi­hin, ne ovat lah­jak­si saa­tu­ja.

Ku­kaan ih­mi­nen ei syn­ny sat­tu­mal­ta, vaan Ju­ma­lan sää­tä­myk­ses­tä. Ih­mi­sen jo­kai­nen elin­päi­vä on näh­ty jo en­nen kuin yk­si­kään niis­tä on to­teu­tu­nut (Ps. 139:16).

Asu­mi­sen ra­jat

Apos­to­li Paa­va­li to­te­aa pu­hees­saan Atee­nan Are­oi­pa­gil­la, kuin­ka tai­vaan ja maan Her­ra on sää­tä­nyt kai­kil­le kan­soil­le mää­rä­a­jat ja asu­ma-alu­ei­den ra­jat, jot­ta ih­mi­set et­si­si­vät Ju­ma­laa ja löy­täi­si­vät hä­net (Apt.17:26–27). Tämä to­teu­tuu myös yk­sit­täi­sen ih­mi­sen elä­mäs­sä.

Mo­nia kan­so­ja ja val­ta­kun­tia on syn­ty­nyt ja ku­kis­tu­nut ai­ko­jen ku­lu­es­sa. Kan­so­jen koh­ta­lot ja eri vai­heet ovat tai­vaan Ju­ma­lan sal­li­muk­sen mu­kai­sia.

Myös maal­lis­ten hal­lit­si­joi­den val­ta an­ne­taan yl­hääl­tä (Joh.19:11). Kos­ka val­lan­käyt­tä­jät ovat saa­neet val­tan­sa Ju­ma­lal­ta, jo­kai­sen on myös suos­tut­ta­va esi­val­lan alai­suu­teen, ei ai­no­as­taan ran­gais­tuk­sen pe­los­ta, vaan myös oman­tun­non vaa­ti­muk­ses­ta (Room. 13:1–5).

Isän­maa – lah­ja ja teh­tä­vä

Jo­kai­nen voi pal­vel­la isän­maa­taan omil­la lah­joil­laan. Näin voi teh­dä esi­mer­kik­si ole­mal­la kuu­li­ai­nen esi­val­lal­le, val­mis­tu­mal­la am­mat­tiin ja te­ke­mäl­lä työn­sä mah­dol­li­sim­man hy­vin.

Tai­vaal­li­nen siu­naus ja var­je­lus nä­kyy yh­teis­kun­nas­sam­me, mut­ta eri­tyi­ses­ti Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työs­sä. Ju­ma­la on siu­nan­nut kan­saam­me niin, et­tä saam­me nyt elää erääs­sä maa­pal­lon vau­raim­mis­ta ja tur­val­li­sim­mis­ta mais­ta. Tääl­lä kuu­lu­te­taan yhä kut­sua Ju­ma­lan ar­mon osal­li­suu­teen.

Koh­ti ikuis­ta isän­maa­ta

Ju­ma­lan ar­mo opet­taa elä­mään hurs­kaas­ti ja si­ve­äs­ti maa­il­man kes­kel­lä. Us­ko­vai­nen ih­mi­nen ei voi oman­tun­ton­sa ta­kia mu­kau­tua syn­nil­li­seen elä­mään. Sik­si hän saat­taa ko­kea pilk­kaa, pa­ho­ja pu­hei­ta ja kiu­saa­mis­ta us­kon­sa ta­kia.

Kris­tuk­sen vuo­ri­saar­nan puhe us­ko­vai­sen osas­ta to­teu­tuu vie­lä ny­ky­ään­kin, sa­mal­la ta­val­la kuin alus­ta al­ka­en on ol­lut. Va­pah­ta­jam­me muis­tut­taa kui­ten­kin, et­tä on syy­tä iloi­ta ja rie­mui­ta, kos­ka tai­vaas­sa mak­set­ta­va palk­ka on suu­ri (Matt. 5:10–12).

Ko­et­te­le­muk­set ja oma syn­ti­syys ah­dis­ta­vat mon­ta ker­taa us­kon­kil­voit­te­li­jaa, mut­ta ka­tu­va syn­ti­nen saa vas­toin­käy­mis­ten kes­kel­lä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­mis­ta uut­ta voi­maa.

Olem­me ian­kaik­ki­suu­so­len­to­ja

Sa­mal­la ta­val­la kuin en­ti­set, us­kos­sa tääl­tä ajas­ta pois nuk­ku­neet py­hät, ny­ky­ään­kin us­ko­vai­nen tun­tee usein it­sen­sä vie­raak­si ja muu­ka­lai­sek­si. Hän kai­paa ja odot­taa pa­rem­paa, tai­vaal­lis­ta isän­maa­ta (Hebr.11:13–16). Se to­teu­tuu, kun heik­ko us­ko pal­ki­taan ker­ran ih­meel­li­sel­lä, kä­sit­tä­mät­tö­män suu­rel­la pal­kin­nol­la Ju­ma­lan luo­na tai­vaas­sa.

Ju­ma­la ei ole luo­nut ih­mis­tä vain ajal­lis­ta elä­mää var­ten, vaan en­nen kaik­kea ian­kaik­ki­suu­so­len­nok­si. Täs­tä syys­tä, Kris­tuk­sen täy­del­li­sen syn­tien so­vi­tuk­sen ta­kia, us­kon kaut­ta, voi to­teu­tua ih­mi­sen lo­pul­li­nen mää­rän­pää. Se on to­del­li­nen isän­maa, tai­vaan kun­nia.

Ai­mo Mik­ko­nen

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä