Jumala kutsuu ja kokoaa kansaansa

Maa­il­mas­sa on pal­jon eri kan­so­ja. Yh­dis­ty­nei­siin kan­sa­kun­tiin kuu­luu 193 jä­sen­val­ti­o­ta. Eri val­ti­oi­den alu­eel­la asuu pal­jon myös sel­lai­sia ryh­miä, jot­ka miel­tä­vät it­sen­sä omak­si kan­sak­si, vaik­ka heil­lä ei ole omaa maa­ta. Heil­lä voi ol­la oma kie­li, kult­tuu­ri, hal­lin­to ja ra­ha­kin.

Kan­sal­li­suus on useim­mil­le ih­mi­sil­le tär­keä. Ko­ti­maa ja syn­nyin­seu­tu ovat osa sitä ko­ko­nais­ku­vaa, joka meil­lä on it­ses­täm­me. Lä­hes jo­kai­sel­la ih­mi­sel­lä on tar­ve kuu­lua jo­hon­kin jouk­koon tai ryh­mään. Ko­em­me tur­val­li­suut­ta, kun ym­pä­ril­läm­me on ih­mi­siä, joi­den kans­sa ko­em­me yh­teen­kuu­lu­vuut­ta. Vie­raas­sa maas­sa ja ym­pä­ris­tös­sä jo yh­tei­nen kie­li riit­tää luo­maan yh­tey­den ih­mis­ten vä­lil­le.

Muu­ka­lai­sen osa

Jos­kus ih­mi­set jou­tu­vat jät­tä­mään ko­ti­maan­sa ja läh­te­mään vie­raa­seen ym­pä­ris­töön. Tämä on tut­tua Raa­ma­tus­sa­kin. Is­ra­e­lin kan­sa jou­tui pak­ko­siir­to­lai­suu­teen noin 600 vuot­ta en­nen Jee­suk­sen syn­ty­mää.

Yk­si pak­ko­siir­to­lai­sek­si jou­tu­nut oli je­ru­sa­le­mi­lai­sen pa­pin poi­ka He­se­kiel. Pro­feet­ta He­se­kiel oli pu­hu­nut on­net­to­muu­des­ta, joka Je­ru­sa­le­mia ja Juu­dan kan­saa koh­tai­si, jos se ei luo­pui­si syn­tie­lä­mäs­tä. Kan­sa ei ol­lut kuun­nel­lut hän­tä. Pro­feet­ta sai tuo­da pak­ko­siir­to­lai­sil­le Ju­ma­lal­ta toi­voa an­ta­van vies­tin: ”Minä otan tei­dät vie­rai­den kan­so­jen kes­kel­tä, minä ko­ko­an tei­dät kai­kis­ta mais­ta ja tuon tei­dät omaan maa­han­ne” (Hes. 36:24).

Muu­ka­lai­sen osa on usein an­ka­ra. Koko elin­pii­ri on mul­lis­tu­nut. Omai­suus, tu­tut ta­vat, sään­nöt ja ym­pä­ris­tö ovat jää­neet taak­se. Edes­sä on val­ta­vas­ti opet­te­le­mis­ta, ku­ten uu­si kie­li, uu­det lait ja uu­si elä­män­ta­pa. Mie­les­sä on huo­li ko­ti­maa­han jää­neis­tä lä­hei­sis­tä ja kai­puu syn­nyin­seu­dul­le. Sen li­säk­si vie­raas­sa maas­sa saat­taa koh­da­ta vi­ha­mie­li­syyt­tä. Tätä kaik­kea jou­tui Is­ra­e­lin kan­sa ko­ke­maan, ei­kä se ole vie­ras­ta nyky-Suo­mes­sa­kaan. He­se­kiel kui­ten­kin pu­hui kär­si­väl­le kan­sal­le toi­von sa­no­ja.

Saas­tas­ta puh­dis­tet­tu

Ju­ma­la ei lu­van­nut He­se­kie­lin kaut­ta vain sitä, et­tä kan­sa pää­see pa­laa­maan ko­tiin­sa, vaan hän lu­pa­si myös puh­dis­taa hei­dät kai­kes­ta saas­tas­ta. ”Minä vih­mon tei­dän pääl­len­ne puh­das­ta vet­tä, niin et­tä te puh­dis­tut­te, minä puh­dis­tan tei­dät kai­kes­ta saas­tas­tan­ne ja epä­ju­ma­lien­ne kai­kes­ta il­jet­tä­vyy­des­tä” (Hes. 36:25). Ju­ma­la ei hy­län­nyt hä­nes­tä luo­pu­nut­ta kan­saa, vaan oli val­mis an­ta­maan an­teek­si ja suo­maan heil­le mah­dol­li­suu­den aloit­taa alus­ta.

Ko­tiin pa­laa­mi­sen ja an­teek­si an­ta­mi­sen li­säk­si He­se­kiel ker­toi vie­lä kol­man­nen­kin lu­pauk­sen. Ju­ma­la lu­pa­si uu­dis­taa hei­dät. ”Minä an­nan teil­le uu­den sy­dä­men ja tei­dän si­sim­pään­ne uu­den hen­gen. Minä otan tei­dän rin­nas­tan­ne ki­vi­sy­dä­men pois ja an­nan ti­lal­le elä­vän sy­dä­men” (Hes. 36:26). Uu­si hen­ki aut­toi kan­saa elä­mään Ju­ma­lan tah­don mu­kai­ses­ti. Hen­gen teh­tä­vä oli aut­taa ja oh­ja­ta ih­mi­siä, jot­ka oli­vat vaa­ras­sa ek­syä Ju­ma­las­ta.

Ki­vi­sy­dä­met elä­vik­si

Kaik­ki nämä kol­me lu­paus­ta ovat ajan­koh­tai­sia myös tä­män ajan ih­mi­sil­le. Ju­ma­la on lu­van­nut, et­tä hän ko­ko­aa ker­ran kan­san­sa kai­kis­ta maan ää­ris­tä ja vie sen pe­ril­le tai­vaal­li­seen ko­ti­maa­han. Sii­nä maas­sa ei enää tar­vit­se ko­kea vie­raut­ta ja muu­ka­lai­suut­ta. Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta lu­va­taan edel­leen ka­tu­val­le syn­ti­sel­le an­teek­si­an­toa.

He­se­kie­lin kie­li­ku­vaa lai­na­ten tuo­ta an­teek­si­an­ta­muk­sen puh­dis­ta­vaa vet­tä vih­mo­taan koh­ta al­ka­vis­sa su­vi­seu­rois­sa ja kaik­ki­al­la, mis­sä Ju­ma­lan kan­sa on kool­la. Ju­ma­la lu­paa myös jo­kai­sel­le, joka ilo­sa­no­man us­koo, et­tei täs­sä ajas­sa tar­vit­se kul­kea yk­sin. Hän lu­paa teh­dä mei­dän­kin ki­vi­set sy­dä­mem­me elä­vik­si ja an­taa Py­hän Hen­ken­sä meil­le op­paak­si, neu­vo­jak­si ja loh­dut­ta­jak­si.

Har­ri Iso­pah­ka­la