Jumalan salaisuus

Lap­se­na piti tark­kaan har­ki­ta, ke­nel­le ker­too pie­net sa­lai­suu­ten­sa, ku­ten si­sa­rus­ten jou­lu­lah­ja­pa­ket­tien si­säl­lön.

Toi­si­naan tun­tui, et­tä pä­te­vin kei­no var­mis­taa sa­lat­ta­van tie­don mah­dol­li­sim­man laa­ja le­vi­ä­mi­nen oli lau­sua aluk­si sa­nat: ”Et­hän ker­ro ke­nel­le­kään.” Kos­ka toi­sen ih­mi­sen sa­lai­suu­den kan­ta­mi­nen oli var­sin­kin lap­sel­le ras­kas­ta puu­haa, oli täy­sin mah­dol­lis­ta, et­tä koh­ta sa­lai­sek­si tar­koi­tet­tu asia läh­ti le­vi­ä­mään ku­lo­val­ke­an ta­voin kaik­kien tie­toon. Pie­ni mut­ta tär­keä sa­lai­suus oli tul­lut ker­rot­tua huo­nos­ti va­li­tul­le hen­ki­löl­le. Kui­ten­kin tä­mä­kin ko­ke­mus kar­tut­ti osal­taan elä­män­ko­ke­mus­ta, ja eh­kä seu­raa­val­la ker­ral­la ka­ve­rei­den luot­ta­mus oli eri ta­val­la pun­ta­ris­sa.

Sa­lai­suu­teen liit­tyy luot­ta­mus

Vuo­sien ku­lu­es­sa luo­tet­ta­vim­mis­ta ka­ve­reis­ta tuli ys­tä­viä ja par­haim­mis­ta ys­tä­vis­tä saat­to­mie­hiä. Raa­mat­tu ei lu­paa yh­del­le ih­mi­sel­le suur­ta saat­to­mies­ten jouk­koa, vain muu­ta­mia. Ys­tä­vyy­teen liit­tyy ai­na luot­ta­mus, joka säi­lyy par­hai­ten ole­mal­la luot­ta­muk­sen ar­voi­nen, sa­lai­suuk­sien pi­tä­jä, sul­jet­tu as­tia.

Ko­rint­to­lais­kir­jeen mu­kaan meil­le, Ju­ma­lan pal­ve­li­joil­le, on us­kot­tu Ju­ma­lan sa­lai­suus (1. Kor 4:1–5). Tämä sa­lai­suus ei ole kui­ten­kaan tar­koi­tet­tu kät­ket­tä­väk­si vaan ja­et­ta­vak­si. Se on sii­tä mer­kil­li­nen sa­lai­suus, et­tä se avau­tuu vain Ju­ma­lan va­li­tuil­le. Ju­ma­la it­se avaa sa­nan­sa niil­le, joil­le tah­too ja sul­kee niil­tä, joil­ta tah­too. Tä­hän­kin sa­lai­suu­teen si­säl­tyy suu­ri luot­ta­mus. Ju­ma­la on us­ko­nut sa­lai­suu­ten­sa omil­leen, mut­ta sa­mal­la pi­tä­nyt it­sel­lään ym­mär­ryk­sen avaa­mi­sen.

Ju­ma­lan sa­lai­suu­des­ta ker­to­mi­nen

Ju­ma­lan sa­lai­suu­den le­vit­tä­mi­nen on kyl­vö­mie­hen hom­maa. Itä­mi­sen ja kas­vun avai­met ovat muu­al­la. Ju­ma­lan sa­nan sie­me­nen kas­vuun tar­vit­ta­vat hyvä maa­pe­rä, suo­tui­sat il­mat ja siu­naus ovat Ju­ma­lan su­ve­ree­nia toi­min­ta­kent­tää myös ih­mi­sen sy­dä­mes­sä. Sil­ti kyl­vö­mie­hen vas­tuu on ole­mas­sa. Il­man sie­me­nen le­vit­tä­mis­tä ei uu­si kas­vu voi ta­pah­tua.

Ju­ma­lan sa­lai­suu­den koh­dal­la ei kan­nat­tai­si­kaan lii­an tark­kaan poh­tia, ke­nel­le ker­too Ju­ma­lan tah­don. Kos­ka sa­lai­suu­den avau­tu­mi­nen ei ole sa­nan­kyl­vä­jän hal­lus­sa, on pa­rem­pi kyl­vää run­saal­la kä­del­lä. Sie­men­tä kyl­lä riit­tää.

Kun sa­lai­suus avau­tuu

Ju­ma­lan sa­nan sie­men on kes­tä­vää laa­tua. Olen ker­ran ol­lut ti­lan­tees­sa, jos­sa kuo­lin­vuo­teel­laan ma­kaa­va van­hus sai voi­man omis­taa Ju­ma­lan sa­lai­suu­den. Hän sai ko­kea pa­ran­nuk­sen ar­mon. Evan­ke­liu­min us­kot­tu­aan van­hus ker­toi me­net­tä­neen­sä us­kon­sa jo nuo­re­na.

Us­ko­vai­set van­hem­mat oli­vat kui­ten­kin pi­tä­neet sil­loin­kin esil­lä Ju­ma­lan sa­lai­suut­ta ja kyl­vä­neet sie­men­tä jo ko­vet­tu­nee­seen sy­dä­men maa­pe­rään niin, et­tä koko pit­kän elä­män ajan oli ol­lut tie­dos­sa, mis­sä on Ju­ma­lan val­ta­kun­ta. Kun epä­us­ko ja kaik­ki ele­tyn elä­män syn­nit oli saa­tu an­teek­si, oli tuol­le van­huk­sel­le sii­tä het­kes­tä läh­tien täy­sin sel­vää, mikä on elä­män tär­kein ja ar­vok­kain asia. Sa­lai­suus oli avau­tu­nut.

Ar­to Paa­vo­la