Syöpäpotilas ei myöskään aina jaksa jauhaa ja kuunnella syövästään

Ei, eipä jaksa.
Minä kun olen niin paljon muutakin kuin syöpä. Elän edelleen ja voin hyvin, kiitos lääkkeen joka tehoaa. Tervettä minusta ei koskan enää tule, mutta sitä en mieti enkä sure päivät pääksytysten. Ja onneksi lähipiirinikään ei niin tee.
Silloin kun kontrollikäynti (6 kk välein tällä hetkellä) asia nousee enemmän esiin, luonnollisesti. Jännittää mitä löytyy ja löytyykö mitään. Muuten en ehdi enkä jaksa vatvoa sairauttani, se ei sillä paremmaksi muutu.
Onkologini sanoi että ota tämä vähän samoin kuin esim. diabetes; sekin on krooninen sairaus ja insuliini on muistettava ottaa ja elää terveellisesti. Seuraukset siinäkin voivat olla todella pahat jos et hoida itseäsi.
Elämä on joka tapauksessa liian lyhyt suremiseen sitä mitä ei voi muuttaa.

Päiväkoti pääkaupungissa. Johtaja määräsi yllättäen iltakokouksen. Jos sinne ei päässyt joutui puhutteluun. Työajan ulkopuolella pidettyyn tapahtumaan ilmoitettiin kysymättä. En mennyt ja sain haukut. Sairauslomastani huomauteltiin, antoi kuulemma ikävän kuvan minusta, kun sairastuin. Tyhy päivään kuulemma oli heillä tapana osallistua sairaanakin. Vaikka siihen päivään kuului vaellus korvessa. Lto ja lastenhoitaja valehtelivat minusta. Olin muka sanonut, että en uskalla olla yksin lasten kanssa. Oikeasti huomautin siitä, että ylisuuri ryhmä jätettiin laittomasti yhden aikuisen valvottavaksi. Sanoin itseni irti ja sain haukut. Pomo uhkaili, että jonain päivänä joku voi soittaa hänelle ja kysyä minkälainen olen...

Pomo oli ollut ilman pillua, siksi oli raivotautinen