Sairaalahoitoa
Kaikessa kiireessä unohtui oma juttu tuossa aiemmin. Avasin jutun, mutta en huomannut kertoa omista kokemuksistani. Turjake kun olen. (En siis Turakki, mutta rakki kuitenkin)
Siis sairaalahoitoa Venäjällä. Tai paremminkin entisessä Neuvostoliitossa.
Olin lomamatkalla, Mustanmeren rannalla. Jo matkalla erittäin luotettavassa neuvostoliittolaisessa putoamattomassa lentokoneessa minulla oli oireita vatsassa. Älytöntä kipua mahassa.
Ei siihen mitään auttanut. Kärsiä vaan. Kärsiä siinä koneessa, tosin oli teetarjoilua.
Perillä hotellissa yritin levätä ja rauhoittaa vatsaa. Muut seurueesta halusivat teatteriin ja tietenkin minun piti lähteä mukaan. Kärsimään.
Onneksi seurueessa oli myös muita aktiivisia nuoria miehiä, jotka eivät teatterista välittäneet. Läksimme pois kesken näytännön. Lahjoimme bussikuskin viemään meidät takaisin hotelliin.
Minun piti mennä nukkumaan. Tai ainakin kuvittelin nukkuvani. Seuraavana aamuna kivut olivat niin kovia, että pyysin kerrospalvelijaa hankkimaan ambulanssin.
Jos joku kuvittelee, ettei neukkulan aikaan ollut korruptiota, niin voi tarkistaa kantansa. Kyllä minä lahjoin sen ambulanssiporukan oikein viimesen päälle. Jotta veisivät sairaalaan jollekin tohtorille.
Sairaala oli kai numero 6. Matala rakennus keskustan ulkopuolella. Kohtalaisen siisti.
Lääkärinä oli aluksi äreä nuori gruusialainen hermostunut tyyppi. Olisin potkinut munille, jos olisin voinut edes potkia. Myöhemmin ryppyinen vanha valkotakkinen ja –tukkainen herra. Ihan mukava.
Ja kun minulla ei sitä venäjänkielen taitoa ollut ollenkaan. Olin ostanut Moskovan olympialaisten perintönä venäläis-englantilaisen turistisanakirjan, jossa venäläinen käännös oli foneettisilla merkeillä. En osannut edes kyrillisiä kirjaimia.
Sillä sitten yritin vaivojani valitella. Ei siitä tullut mitään.
Sitten osaston johtava hoitaja haali kaikki sairaalassa olevat kielitaitoiset ihmiset. Löytyi tasan yksi. Potilas Harkovista. Professori Petrussian. Hän osasi saksaa ja englantia. Minut sijoitettiin samaan huoneeseen hänen kanssaan. Siihen aikaan saksa oli paras kieleni (suomen jälkeen). Puhuimme saksaa. Olin todella huonossa kunnossa, kuumetta, hirveitä vatsanväänteitä. Harhoja.
Hoitoa ei enempää oikeastaan ollut, juottivat jotain ihme litkua. Puristelivat mahaa. Mittasivat kuumetta. Pitivät lämpimänä. Toivuin kuitenkin. Heräsin henkiin.
Potilashuoneessa oli muitakin. Huone oli jaettu meidän kuuden kesken. Huoneessa kävi päivittäin tämän professorin luona hänen tuttujaan, toivat mineraalivettä ja mm. savustettuja rapuja. Tarjosivat minulle. Maistoin, en uskaltanut syödä. Tosin proffa neuvoi, että niiden rapujen kuoria ei saa syödä. No ei kai. Auf Deutsch. Tulee maha kipeäksi. Oliskohan tuo haitannut. Porukka oli enimmäkseen mustatukkaista, tummaihoista, vaikka kaupunki ei Gruusiassa olekaan.
Minulle tuotiin ruoka sänkyyn, vaikka olisin voinut parin päivän jälkeen käydä syömässä vellini muiden potilaiden mukana ruokasalissa. Muut potilaat luulivat minua amerikkalaiseksi, koska olin aluksi puhunut englantia tultuani sairaalaan. Minua ei haluttu näyttää muille potilaille.
Pääsin pois sairaalasta vähän puoli väkisin. Kyselivät lentoa Leningradiin. Viikon päästä, kahden viikon päästä. Voisivatko pitää vielä viikon? Tai oikeastaan kaksi. Lääkäri kielsi lentämisen.
Minun oli pakko ilmaista, että minä lähden nyt, tänään. Minun on pakko lähteä. Piti allekirjoittaa jotain.
Hoito ei maksanut mitään. Henkilökunnalle annoin kyllä lahjoja.
Lähdin taksilla hotelliin ja seuraavana päivänä lennolla Leningradiin.
Suomessa menin lääkäriin. Selitti jotain ”suolen punoksesta”.
Hevosella tavataan ”suolisolmu”. Saattaa olla vastaava.
Jälkeenpäin on tullut mieleen A.S:n Syöpäosasto. Samanlaista sakkia me kaikki. Sairaita, mutta olimme kaikki yhdessä.
PS. Niissäkin oloissa selvisin hyvin. Ne kaikki ihmiset auttoivat minua kykyjensä ja vointinsa mukaan. Ihan mukavaa porukkaa ne kaikki. Yhteinen kieli löytyi, vaikkapa viittomakieli.
Kaikessa kiireessä unohtui oma juttu tuossa aiemmin. Avasin jutun, mutta en huomannut kertoa omista kokemuksistani. Turjake kun olen. (En siis Turakki, mutta rakki kuitenkin)
Siis sairaalahoitoa Venäjällä. Tai paremminkin entisessä Neuvostoliitossa.
Olin lomamatkalla, Mustanmeren rannalla. Jo matkalla erittäin luotettavassa neuvostoliittolaisessa putoamattomassa lentokoneessa minulla oli oireita vatsassa. Älytöntä kipua mahassa.
Ei siihen mitään auttanut. Kärsiä vaan. Kärsiä siinä koneessa, tosin oli teetarjoilua.
Perillä hotellissa yritin levätä ja rauhoittaa vatsaa. Muut seurueesta halusivat teatteriin ja tietenkin minun piti lähteä mukaan. Kärsimään.
Onneksi seurueessa oli myös muita aktiivisia nuoria miehiä, jotka eivät teatterista välittäneet. Läksimme pois kesken näytännön. Lahjoimme bussikuskin viemään meidät takaisin hotelliin.
Minun piti mennä nukkumaan. Tai ainakin kuvittelin nukkuvani. Seuraavana aamuna kivut olivat niin kovia, että pyysin kerrospalvelijaa hankkimaan ambulanssin.
Jos joku kuvittelee, ettei neukkulan aikaan ollut korruptiota, niin voi tarkistaa kantansa. Kyllä minä lahjoin sen ambulanssiporukan oikein viimesen päälle. Jotta veisivät sairaalaan jollekin tohtorille.
Sairaala oli kai numero 6. Matala rakennus keskustan ulkopuolella. Kohtalaisen siisti.
Lääkärinä oli aluksi äreä nuori gruusialainen hermostunut tyyppi. Olisin potkinut munille, jos olisin voinut edes potkia. Myöhemmin ryppyinen vanha valkotakkinen ja –tukkainen herra. Ihan mukava.
Ja kun minulla ei sitä venäjänkielen taitoa ollut ollenkaan. Olin ostanut Moskovan olympialaisten perintönä venäläis-englantilaisen turistisanakirjan, jossa venäläinen käännös oli foneettisilla merkeillä. En osannut edes kyrillisiä kirjaimia.
Sillä sitten yritin vaivojani valitella. Ei siitä tullut mitään.
Sitten osaston johtava hoitaja haali kaikki sairaalassa olevat kielitaitoiset ihmiset. Löytyi tasan yksi. Potilas Harkovista. Professori Petrussian. Hän osasi saksaa ja englantia. Minut sijoitettiin samaan huoneeseen hänen kanssaan. Siihen aikaan saksa oli paras kieleni (suomen jälkeen). Puhuimme saksaa. Olin todella huonossa kunnossa, kuumetta, hirveitä vatsanväänteitä. Harhoja.
Hoitoa ei enempää oikeastaan ollut, juottivat jotain ihme litkua. Puristelivat mahaa. Mittasivat kuumetta. Pitivät lämpimänä. Toivuin kuitenkin. Heräsin henkiin.
Potilashuoneessa oli muitakin. Huone oli jaettu meidän kuuden kesken. Huoneessa kävi päivittäin tämän professorin luona hänen tuttujaan, toivat mineraalivettä ja mm. savustettuja rapuja. Tarjosivat minulle. Maistoin, en uskaltanut syödä. Tosin proffa neuvoi, että niiden rapujen kuoria ei saa syödä. No ei kai. Auf Deutsch. Tulee maha kipeäksi. Oliskohan tuo haitannut. Porukka oli enimmäkseen mustatukkaista, tummaihoista, vaikka kaupunki ei Gruusiassa olekaan.
Minulle tuotiin ruoka sänkyyn, vaikka olisin voinut parin päivän jälkeen käydä syömässä vellini muiden potilaiden mukana ruokasalissa. Muut potilaat luulivat minua amerikkalaiseksi, koska olin aluksi puhunut englantia tultuani sairaalaan. Minua ei haluttu näyttää muille potilaille.
Pääsin pois sairaalasta vähän puoli väkisin. Kyselivät lentoa Leningradiin. Viikon päästä, kahden viikon päästä. Voisivatko pitää vielä viikon? Tai oikeastaan kaksi. Lääkäri kielsi lentämisen.
Minun oli pakko ilmaista, että minä lähden nyt, tänään. Minun on pakko lähteä. Piti allekirjoittaa jotain.
Hoito ei maksanut mitään. Henkilökunnalle annoin kyllä lahjoja.
Lähdin taksilla hotelliin ja seuraavana päivänä lennolla Leningradiin.
Suomessa menin lääkäriin. Selitti jotain ”suolen punoksesta”.
Hevosella tavataan ”suolisolmu”. Saattaa olla vastaava.
Jälkeenpäin on tullut mieleen A.S:n Syöpäosasto. Samanlaista sakkia me kaikki. Sairaita, mutta olimme kaikki yhdessä.
PS. Niissäkin oloissa selvisin hyvin. Ne kaikki ihmiset auttoivat minua kykyjensä ja vointinsa mukaan. Ihan mukavaa porukkaa ne kaikki. Yhteinen kieli löytyi, vaikkapa viittomakieli.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Monta kertaa olen nähnyt kun Pietarin metrosta on joku kannettu liukuportaita pitkin ylös paareilla valkoisen lakanan alla. Ei ole enää ambulanssi miehillä ollut kiire. Ei ole heidän tarvinnut kysellä että "elvytetäänkö vai jätetäänkö henkiin?" Tai sitten ovat yrittäneen elvyttää...
Kyllä on meikäläisen ainakin vetänyt hiljaiseksi siinä metron rappusilla tällainen kuljetus
Kerran yks kännni kala veti juosten portaita als ja tietty lipat neljällä kierteellä ja vielä keritsien. No tajuhan siinää lähtee, kun ei pypärääkään ollut. Linja seisomaan ja kaikki siesoo. No määsit nostin kaverin nisk aperse otteella ylös. olkapäille ja kannoin alas.
Kantorahojen hinnat myös Venäjällä olemattomat MTK-tiedottaa...
lisää ja lentokenttäjuttukin tuolla alempana oli hyvä ;-) Jälkeenpäin vastoinkäymisille voi jo nauraakin.
oliskohan röyhtö auttanut. Eiks lehmää kieritetä ynpäri suolenpunoksessa myötäpäivään muurahaispesän ympäri täydenkuun aikaan...