Taivaan Isä kuulee meitä

– Isä, sinä kuun­te­lit mi­nua heti!

Näin mei­dän vii­si­vuo­ti­as tyt­tö to­te­si ker­ran mi­nul­le rie­mas­tu­nee­na. Isä on usein ha­ja­mie­li­nen ja omis­sa aja­tuk­sis­saan tai äly­pu­he­li­men tai tie­to­ko­neen maa­il­mois­sa. Jos­kus isä­kin voi kuul­la heti eli py­säh­tyä kuun­te­le­maan.

Ar­mol­li­nen il­ma­pii­ri

Van­hem­pi­na ja puo­li­soi­na meil­tä usein vaa­di­taan pal­jon. Ai­na em­me pys­ty vas­taa­maan kaik­kiin tar­pei­siin, vaik­ka sitä ha­lu­ai­sim­me­kin. Mo­nes­ti olem­me kui­ten­kin it­sek­käi­tä ja omat tar­peet me­ne­vät lä­him­mäis­ten tar­pei­den edel­le.

Tu­tus­sa vir­res­sä lau­lam­me: ”Voi it­sek­kyys ja kii­re niin mei­dät so­kais­ta, et­tem­me lain­kaan huo­maa lä­heis­ten tar­pei­ta.” Vir­si jat­kuu loh­dut­ta­vas­ti: ”Ru­koil­la sil­loin saam­me, työn pai­neet, kuor­mat jaam­me Kris­tuk­sen hoi­vas­sa.” (Vk. 464:3.) Evan­ke­liu­min luo­ma ar­mol­li­nen il­ma­pii­ri aut­taa mei­tä huo­maa­maan tois­tem­me tar­pei­ta ja an­ta­maan an­teek­si toi­nen toi­sil­lem­me.

Huu­to Ju­ma­lan puo­leen

Kuun­te­le­mi­nen on tär­keä tai­to. Meil­le kai­kil­le on tär­ke­ää tul­la kuul­luk­si. Tar­vit­sem­me ku­kin vuo­rol­lam­me kuun­te­li­jaa ja ym­mär­tä­jää, jol­le voim­me ja­kaa asi­oi­tam­me. Tai­vaan Isää saam­me myös lä­hes­tyä ru­kouk­sis­sa kuin ar­mas­ta isääm­me. Ju­ma­la on lu­van­nut kuul­la van­hurs­kaan ru­kouk­sen.

Usein epäi­lem­me sitä, kuu­li­ko Ju­ma­la mi­nun ru­kouk­se­ni. Em­me näe merk­ke­jä sii­tä, et­tä Ju­ma­la oli­si kuul­lut mei­tä. Var­sin­kin sil­loin, jos asi­at ei­vät mene sil­lä ta­voin kuIn olem­me suun­ni­tel­leet tai Ju­ma­lal­ta pyy­tä­neet, saa­tam­me aja­tel­la, et­tä ei Ju­ma­la ole kuul­lut mi­nua. Raa­ma­tus­sa kui­ten­kin ker­ro­taan, et­tä Ju­ma­la kuu­lee hil­jai­set huo­kauk­set­kin.

Neu­von­ko Luo­jaa­ni?

Moni on to­den­nut vai­keuk­sien kes­kel­lä, et­tä ”ru­kou­se­lä­mä on vil­kas­tu­nut”. On tul­lut asi­aa Isäl­le. Ru­koil­les­sam­me mei­dän ei tar­vit­se mu­reh­tia, mi­ten sa­nom­me asi­am­me Ju­ma­lal­le. Isä kyl­lä tie­tää ja ym­mär­tää.

Ju­ma­la kuu­lee kaik­ki ru­kouk­sem­me ja vas­taa nii­hin niin kuin kaik­ki­val­ti­aa­na Isä­nä hy­väk­si nä­kee. Se hyvä ei ai­na tun­nu meis­tä it­ses­täm­me so­pi­val­ta. Mo­nel­la on kui­ten­kin ko­ke­muk­sia sii­tä, et­tä Ju­ma­la ajal­laan vas­taa eri ta­val­la kuin olem­me it­se suun­ni­tel­leet, ja sen olem­me saa­neet ko­kea suu­rek­si siu­nauk­sek­si. Asi­at ovat voi­neet men­nä pal­jon pa­rem­min kuin it­se oli­sim­me iki­nä osan­neet suun­ni­tel­la.

Meil­lä ei ole va­raa ei­kä oi­keut­ta al­kaa neu­vo­maan Luo­jaam­me. Mei­dän on tur­val­lis­ta tyy­tyä kaik­ki­val­ti­aan Isän joh­da­tuk­seen ja huo­len­pi­toon.

”Ylis­tä Her­raa, mi­nun sie­lu­ni”

Apos­to­li Jaa­ko­bin mu­kaan ”van­hurs­kaan ru­kous voi pal­jon, kun se on to­ti­nen”. Ru­kouk­ses­sa voim­me muis­taa lä­him­mäi­siä, joil­la on mur­hei­ta. Voim­me ru­koil­la myös us­kos­ta luo­pu­nei­den puo­les­ta, et­tä he löy­täi­si­vät Ju­ma­lan val­ta­kun­nan. Us­kos­ta osa­ton voi pyy­tää Ju­ma­lal­ta, et­tä hän näyt­täi­si elä­män tien.

Ju­ma­la ha­lu­aa joh­dat­taa hän­tä et­si­vän seu­ra­kun­tan­sa yh­tey­teen. Raa­ma­tus­sa on myös esi­merk­ke­jä sii­tä, mi­ten Ju­ma­la on kuul­lut ru­kouk­sen ja vas­tan­nut pyyn­töön. Sar­pa­tin les­ken poi­ka he­rä­si kuol­leis­ta, kun pro­feet­ta Elia ru­koi­li Ju­ma­laa, et­tä hän pa­ran­tai­si po­jan. Ru­kouk­ses­sa saam­me tuo­da myös kii­tok­sem­me Ju­ma­lal­le. ”Ylis­tä Her­raa, mi­nun sie­lu­ni, älä unoh­da, mitä hy­vää hän on si­nul­le teh­nyt” (Ps. 103:2).

Tero Pit­kä­lä