Minä annan tulevaisuuden ja toivon

Maahamme on viime vuosina tul­lut tu­han­sia tur­va­pai­kan­ha­ki­joi­ta mo­nis­ta mais­ta ja kult­tuu­reis­ta. Kes­kuu­des­sam­me on pal­jon suo­ma­lai­si­a­kin, jot­ka ovat ko­ke­neet ”pak­ko­muu­ton” omal­ta ko­ti­seu­dul­taan so­dan ja­lois­ta. Olem­me glo­ba­li­saa­ti­on myö­tä tot­tu­neet myös yk­sit­täis­ten ih­mis­ten liik­ku­vuu­teen kau­ak­si­kin syn­nyin­maas­taan.

Mo­nil­le muut­to vie­raa­seen ym­pä­ris­töön vaa­tii pit­kän so­peu­tu­mi­sa­jan. Uu­den kult­tuu­rin ja kie­len omak­su­mi­nen voi ol­la pit­kän ajan vaa­ti­va pro­ses­si.

”älä pel­kää”

Is­ra­e­li­lai­set oli­vat luo­pu­neet Ju­ma­las­ta. Mo­nen­lai­set syn­nit vai­kut­ti­vat hei­dän elä­mäs­sään. Baa­be­lin van­keu­den ai­ka oli pro­feet­ta Je­re­mi­an ai­ka­na. Ju­ma­la kut­sui nuor­ta Je­re­mi­aa, joka es­te­li nuo­ruu­teen­sa ve­do­ten. Ju­ma­la sa­noi: ”älä sano, et­tä olet nuo­ri, vaan mene, min­ne iki­nä si­nut lä­he­tän ja puhu, mitä minä käs­ken si­nun pu­hua. älä pel­kää ke­tään, sil­lä minä, Her­ra, olen si­nun kans­sa­si ja suo­je­len si­nua.” (Jer. 1:7–8.)

Ju­ma­la sa­noi Juu­de­an asuk­kail­le koit­ta­van tuo­mi­on hei­dän pa­huu­ten­sa täh­den. He oli­vat hyl­jän­neet Ju­ma­lan ja uh­ran­neet muil­le ju­ma­lil­le. Je­re­mia sai ke­ho­tuk­sen as­tua hei­dän eteen­sä ja pu­hua kaik­ki, mitä Ju­ma­la käs­ki hä­nen pu­hua. Ju­ma­la lu­pa­si ol­la Je­re­mi­aan tu­ke­na kai­kis­sa ti­lan­teis­sa.

Ju­ma­la muis­tut­ti Is­ra­e­lin kan­saa us­kol­li­suu­des­ta ja rak­kau­des­ta erä­maa­va­el­luk­sen ai­ka­na (Jer. 2:5). Ju­ma­la il­moit­ti sa­nas­saan tu­le­vas­ta on­net­to­muu­des­ta ja ke­hot­ti kaik­kia kään­ty­mään pa­hoil­ta teil­tä. Kui­ten­kin kan­sa sa­noi ha­lu­a­van­sa elää ku­ten it­se ha­lu­aa ja te­ke­vän­sä pa­han ja paa­tu­neen sy­dä­men­sä mu­kaan.

Ko­et­te­le­mus­ten ai­kaa

Kun Ba­by­lo­nin ku­nin­gas Nebu­kad­nes­sar aloit­ti Je­ru­sa­le­min pii­ri­tyk­sen, kan­sa he­rä­si miet­ti­mään, et­tä eh­kä­pä Her­ra te­kee jäl­leen ih­meen ja kar­kot­taa vi­hol­li­sen sen kim­pus­ta. Her­ra il­moit­ti, et­tä kau­pun­kiin jää­vä kuo­li­si ja pois läh­te­vä säi­lyt­täi­si hen­ken­sä. (Jer. 21:8–9.)

Ju­ma­la ei hyl­jän­nyt kan­saan­sa. Hän an­toi sa­nan­sa Je­re­mi­aal­le: ”Niin kuin sil­mä iloit­see näh­des­sään hy­viä vii­ku­noi­ta, niin minä kat­son suo­pein sil­min Juu­de­an pak­ko­siir­to­lai­sia koh­taan, jot­ka minä lä­he­tin täs­tä maas­ta kal­de­a­lais­ten maa­han. – – He ovat mi­nun kan­sa­ni, ja minä olen hei­dän Ju­ma­lan­sa.” (Jer. 24:5–7.)

Ju­ma­lan sana van­keu­des­sa ole­vil­le

Kun is­ra­e­li­lai­set oli­vat pää­ty­neet pak­ko­siir­to­lai­suu­teen, Ju­ma­la an­toi sa­nan­sa, kuin­ka hei­dän tu­lee elää. ”Ra­ken­ta­kaa ta­lo­ja ja aset­tu­kaa nii­hin asu­maan! Is­tut­ta­kaa puu­tar­ho­ja ja naut­ti­kaa nii­den he­del­mis­tä! – – Toi­mi­kaa sen kau­pun­gin par­haak­si, jo­hon minä olen tei­dät siir­tä­nyt. Ru­koil­kaa sen puo­les­ta Her­raa, sil­lä sen me­nes­tys on tei­dän­kin me­nes­tyk­sen­ne.” (Jer. 29:5–7.)

Ko­et­te­le­muk­sis­sa ja huo­lis­sa ko­ros­tu­vat elä­män pe­ru­sa­si­at. Ju­ma­lan ke­ho­tuk­ses­sa nou­see esil­le niis­tä huo­leh­ti­mi­nen. Vai­keuk­sis­sa­kin ke­ho­te­taan luot­ta­maan Ju­ma­lan siu­nauk­seen ja var­je­luk­seen.

Vaik­ka is­ra­e­li­lai­set oli­vat jou­tu­neet ras­kai­den ko­et­te­le­mus­ten kes­kel­le, van­keu­teen kau­ak­si ko­ti­seu­dul­taan, heil­le saar­nat­tiin tu­le­vai­suu­de­nus­koa. Ju­ma­la il­moit­ti sa­nas­saan: minä an­nan tu­le­vai­suu­den ja toi­von (Jer. 29:11). Uu­si maa, uu­si kult­tuu­ri ja uu­det hal­lit­si­jat ei­vät ol­leet mie­lui­sia, mut­ta Ju­ma­la ke­hot­ti toi­mi­maan sen maan par­haak­si, mis­sä is­ra­e­li­lai­set asui­vat.

Kul­tai­nen sään­tö opet­taa: ”Niin kuin te tah­dot­te ih­mis­ten te­ke­vän teil­le, niin teh­kää te heil­le” (Luuk 6: 31).

Han­nu Ter­vo­nen