Jumalan kansa pelastuu

Kirk­ko­vuo­den pää­tös ja Kris­tuk­sen ku­nin­kuu­den sun­nun­tai on kä­sil­lä. Ju­ma­la on kaik­ki­val­ti­as, ku­nin­kait­ten ku­nin­gas ja her­ro­jen her­ra. Lo­pun ajal­la hä­nen kan­san­sa viet­tää hä­nen val­ta­kun­tan­sa lo­pul­lis­ta voi­ton­juh­laa. Mikä on tämä val­ta­kun­ta ja mis­tä voi­tos­ta on ky­sy­mys?

Isä­ni tais­te­li maam­me puo­les­ta jat­ko­so­das­sa. Vas­tas­sa oli mah­ta­va val­ta­kun­ta ja sen yli­voi­mai­nen ar­mei­ja. Sen ta­voit­tee­na oli mie­hit­tää Suo­mi.

Vi­hol­li­nen ah­dis­ti Suo­men jouk­ko­ja suur­hyök­käyk­sel­lä Kar­ja­lan kan­nak­sel­la ke­säl­lä 1944. Yli­voi­man edes­sä rau­ha jou­dut­tiin neu­vot­te­le­maan Suo­mel­le ras­kain eh­doin.

Voit­ta­nut val­ta­kun­ta juh­lii vuo­sit­tain omaa voi­ton­päi­vään­sä. Suo­ma­lai­set saa­vat omis­sa it­se­näi­syys­päi­vä­juh­lis­saan kiit­tää Ju­ma­laa kan­so­jen joh­da­tuk­ses­ta his­to­ri­as­sa. Sil­loin on ai­ka muis­taa joh­ta­jia, ur­hool­li­ses­ti maa­ta puo­lus­ta­nei­ta ja koko so­dan ajan su­ku­pol­vea.

Kat­se­lem­me su­ku­pol­vien työn he­del­mää ym­pä­ril­läm­me. Tun­nem­me sy­vää yh­teen­kuu­lu­vuut­ta suo­ma­lai­si­na. Vaik­ka Suo­mi ei voit­ta­nut so­taa, se sai Ju­ma­lan ar­mos­ta säi­lyt­tää it­se­näi­syy­ten­sä.

Kris­tus-ku­nin­kaal­la on nä­ky­mä­tön val­ta­kun­ta maa­il­mas­sa. Val­ta­kun­nas­sa asuu hä­nen kan­san­sa. Maan pääl­lä on myös toi­nen val­ta­kun­ta, maa­il­man val­ta­kun­ta.

Maa­il­ma edus­taa ka­to­a­vai­suut­ta, syn­nin, kuo­le­man ja sie­lun­vi­hol­li­sen val­taa. Ju­ma­lan lap­set ovat maa­il­mas­sa, mut­ta ei­vät täs­tä maa­il­mas­ta. Ju­ma­lan lap­sil­la on maa­il­man kes­kel­lä ah­dis­tus, lo­pun ajal­la niin suu­ri, et­tei sel­lais­ta ole ol­lut maa­il­man pe­rus­ta­mi­ses­ta al­ka­en (Dan. 12:1).

Jee­sus kui­ten­kin loh­dut­ti: ”Maa­il­mas­sa teil­lä on ah­dis­tus; mut­ta ol­kaa tur­val­li­sel­la mie­lel­lä: minä olen voit­ta­nut maa­il­man” (Joh. 16:33). ”Rau­han minä jä­tän teil­le: mi­nun rau­ha­ni – sen minä an­nan teil­le. En minä an­na teil­le, niin­kuin maa­il­ma an­taa. Äl­köön tei­dän sy­dä­men­ne ol­ko mur­heel­li­nen äl­köön­kä pel­jät­kö.” (Joh. 14:27.)

Kat­se­len ja kuun­te­len ko­ti­sii­o­ni­ni seu­rois­sa. Lau­lam­me voi­tos­ta: ”Nyt se suu­ri päi­vä koit­ti – – Kris­ti­tyt jo rie­muit­kaam­me san­ka­rim­me voi­tos­ta” (VK 84). Kuu­len saar­nan kuol­leis­ta ylös­nous­sees­ta Jee­suk­ses­ta, hä­nen uh­rauk­sis­taan ja voi­tos­taan syn­nin, kuo­le­man ja sie­lun­vi­hol­li­sen val­las­ta. Kat­se­lem­me sen val­ta­kun­nan kun­ni­aa, joka on tu­le­va, ja olem­me yh­tä sen val­ta­kun­nan kan­san kans­sa.

Kaik­ki on kuin ajal­li­sen isän­maan juh­las­sa, mut­ta kui­ten­kin toi­sin. Puut­tuu nä­ky­vä ja in­hi­mil­li­nen lois­to, ih­mis­kun­nia ja ajal­li­set ar­vos­tuk­set. Kai­ken nä­ky­vis­sä ole­van ta­ka­na on us­kon sil­mil­lä nä­ky­vä val­ta­kun­ta, kaik­ki­val­ti­as Ju­ma­la ja hä­nen voi­ton­san­ka­rin­sa.

Täs­sä nä­ky­mät­tö­mäs­sä val­ta­kun­nas­sa köy­hä tu­lee rik­kaak­si, heik­ko vä­ke­väk­si ja pie­ni suu­rek­si. Tä­män ajan alen­nuk­sen tila on ker­ran muut­tu­va tai­vaan kun­ni­ak­si. Myös se, mis­tä olem­me pe­las­tu­neet, on nä­ky­mä­tön­tä: syn­nin val­ta, oman li­han ja tä­män maa­il­man or­juus. Saan ol­la kii­tol­li­nen Ju­ma­lan val­ta­kun­nan kan­sa­lai­se­na.

Ker­ran tu­lee ai­ka, jol­loin niin alis­te­tut kuin voi­ton­juh­lia juh­li­vat kan­sat saa­vat tuo­mi­on­sa ja ku­kis­tu­vat. Jää vain yk­si val­ta­kun­ta, joka on ku­kis­tu­ma­ton. Ju­ma­la pe­las­taa kan­san­sa. Jo nyt saam­me ol­la us­kon kaut­ta osal­li­sia täs­tä pe­las­tuk­ses­ta Ju­ma­lan kan­san yh­tey­des­sä.

Matti Kontkanen