Jonkin aikaa olen seurannut palstan keskustelua. Tyrmistyneenä olen lukenut "sääntöihin" liittyviä ketjuja mm. tupakoinnista, televisiosta, ehkäisystä- tätäkö on keskustelu uskomisesta jälleen kerran? Vaikka toisaalta ymmärrän- usko ja elämä kun liittyvät saumattomasti toisiinsa.
Rakkaat vl:t! Mitä usko merkitsee teille? Mitä se on sinulle- yksinkertaisesti, omin sanoin, nykysuomeksi sanottuna? Miksi kysyn tällaista? Olen viime aikoina joutunut miettimään, mihin uskoni perustuu. Miten kerron uskostani ihmiselle, joka on täysin "baby face" näissä asioissa? Nyt ei riitä totuttujen lauseiden kokoelma, ei elämäntapaluettelo... Mitä on sydämen usko? Mitä jää jäljelle, kun kaikki epäolennainen karsitaan?
Omien vl-ystävien kanssa puhutaan lähinnä vaikeista uskon tunnustamistilanteista tai elämäntapa-asioista. Harvoin keskustelut kääntyvät uskon sisältöön- siihen, mihin itse kukin todella uskoo. Uskoa, ja sitä, että me ymmärrämme kaiken samalla tavalla, pidetään itsestään selvänä.
Viime sunnuntaina seuroissa mainostettiin uutta SRK:n kirjaa "Minä uskon". Ymmärsin, että siinä käsitellään asiaa apostolista uskontunnustusta eritellen. Usko on mielestäni kuitenkin enemmän kuin uskontunnustuksen toistamista tai uudelleen selittämistä tai jonkin opillisen rakennelman kehittelemistä.
Vaikka sydämessäni olen onnellinen uskostani, en pysty allekirjoittamaan kaikkea, mitä esim. seurapuheissa kuulen. Sääntöluettelot, joita täällä on kritisoitu eivät sinänsä ole ongelma. Sen sijaan järkkymätön fundamentalistinen varmuus, jolla kuulen asioista välillä puhuttavan, kauhistuttaa.Onko meidän vl:n mahdollista koskaan keskustella uskosta tunnustellen, epäillen? Tarkoitan sitä, että voisimme yhdessä tarkastella käsiteviidakkoamme avoimesti- mikä siinä on kestävää ja tarpeellista, mikä taas vain ajan mukanaan tuomaa "sälää", joka himmentää uskon ydintä?
Rakkaat vl:t! Mitä usko merkitsee teille? Mitä se on sinulle- yksinkertaisesti, omin sanoin, nykysuomeksi sanottuna? Miksi kysyn tällaista? Olen viime aikoina joutunut miettimään, mihin uskoni perustuu. Miten kerron uskostani ihmiselle, joka on täysin "baby face" näissä asioissa? Nyt ei riitä totuttujen lauseiden kokoelma, ei elämäntapaluettelo... Mitä on sydämen usko? Mitä jää jäljelle, kun kaikki epäolennainen karsitaan?
Omien vl-ystävien kanssa puhutaan lähinnä vaikeista uskon tunnustamistilanteista tai elämäntapa-asioista. Harvoin keskustelut kääntyvät uskon sisältöön- siihen, mihin itse kukin todella uskoo. Uskoa, ja sitä, että me ymmärrämme kaiken samalla tavalla, pidetään itsestään selvänä.
Viime sunnuntaina seuroissa mainostettiin uutta SRK:n kirjaa "Minä uskon". Ymmärsin, että siinä käsitellään asiaa apostolista uskontunnustusta eritellen. Usko on mielestäni kuitenkin enemmän kuin uskontunnustuksen toistamista tai uudelleen selittämistä tai jonkin opillisen rakennelman kehittelemistä.
Vaikka sydämessäni olen onnellinen uskostani, en pysty allekirjoittamaan kaikkea, mitä esim. seurapuheissa kuulen. Sääntöluettelot, joita täällä on kritisoitu eivät sinänsä ole ongelma. Sen sijaan järkkymätön fundamentalistinen varmuus, jolla kuulen asioista välillä puhuttavan, kauhistuttaa.Onko meidän vl:n mahdollista koskaan keskustella uskosta tunnustellen, epäillen? Tarkoitan sitä, että voisimme yhdessä tarkastella käsiteviidakkoamme avoimesti- mikä siinä on kestävää ja tarpeellista, mikä taas vain ajan mukanaan tuomaa "sälää", joka himmentää uskon ydintä?
Vastaukset 49
Vanhimmat
Haluan antaa vastauksen sinulle. en ole ateisti,en uskovainen,vaan elän elämää katsoen ja kuunnellen ihmistä. kirkko tai valtio ei voi pelastaa yhtään ihmistä. jokainen varustaa itsensä suojalla, toisille se on alkoholi, toisille työ, joilekin jotain ihan muuta. usko on olemassa vain pahan päivän varalle ja siinä se virhe tuleekin, uskolla on paha maku. uskoa tarvitaan kun joku läheinen kuolee tai katastrofi iskee. kuka puhuu tänään tsunamin uhreista. näin toimii ihminen, kuinka JUMALA.
Tähän kysymykseesi on kuuleppas vain yksi vastaus. Usko merkitsee Jumalaan sanaan uskomista ja näin ollen uskomista siihen, että Jeesus on omalla elämällään lunastanut meidän syntivelkamme.
Ajatteleppas sanaa uskominen...eikö tuo sana jo kerro kaiken! Usko on siis uskon asia ei järjen. ¨
Kirjoitustasi oli ilo lukea. Pohdiskelet ihan oikeita asioita.
Tiukka identiteetti on syntynyt
ajan saatossa "muukalaisuuden" pelosta.
Kaikkein karmeinta jälkeä syntyi silloin kun alunpitäen alettiin tuomita veljiä ja sisaria helvettiin. Se alkoi 1800 luvun loppupuolella.
Siitä rakkaudettomuudesta ja tuomitsemisesta tuli Jumalalta rangaistukseksi nyt jo yli 100 vuotta kestänyt kirous, joinka seurauksena
lestadiolaisia on jo 18 eri joukkoa.
Joukoissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta rakkaudettomuus, yhäti elävä pelko ja vereksenä pysyvä veljesviha on kamalaa. Muukalaisviha ulottuu myöskin kaikkiin muihinkin uskoviin Jumalan lapsiin, ei anoastaan eri lestadiolais- ryhmiin. Jumala on rakkaus ja siksi Jumalan Henki ei asu siellä, missä vihan seurauksena asuu ekslusiivinen tuomiohenki. Siellä missä ihminen ottaa itselleen vallan tuomita toinen kristitty helvettiin, siellä on erittäin suuri riski tulla itse tuomituksi kadotukseen. Näemme sen Jumalan sanasta:
Luuk. 6:36 Olkaa armahtavaiset, niinkuin teidän Isänne on armahtavainen.
Luuk. 6:37 Älkääkä tuomitko, niin ei teitäkään tuomita; älkää kadotustuomiota lausuko, niin ei teillekään kadotustuomiota lausuta. Antakaa anteeksi, niin teillekin anteeksi annetaan.
Kommentoin vähäsen:
"Omien vl-ystävien kanssa puhutaan lähinnä vaikeista uskon tunnustamistilanteista tai elämäntapa-asioista. Harvoin keskustelut kääntyvät uskon sisältöön- siihen, mihin itse kukin todella uskoo."
=> Näinhän se yleensä on! Myös useimmissa pietistisissä herätysliikkeissä! Harvoin osataan keskustella siitä, mikä uskon sisältö on. Ehkä asia johtuu siitä, että sitä ylipäätään mietitään niin vähän, kun kaikki uskoon ja uskomiseen liittyvä näyttää kietoutuvan vaelluksen asioiden ja uskon tunnustamisen ympärille, sekä suhteeseen epäuskoisiin jne.
Olen itse sitä mieltä, että tämä johtuu siitä, ettei ylipäätäänkään uskon SISÄLTÖÄ edes mietitä, vaan omaksutaan ns. "valmiit mallit" -eli valmiiksi pureskellut ajatusrakennelmat, joita seurakunnasta ja toisilta uskovilta tarjotaan. Tokihan niissä on paljon hyvää tarkoittavaakin, ei sitä voine kieltää! Toinen puoli asiassa on sitten se, että kyseleminen, epäröiminen ja "tunnustelu" (kuten asian ilmaisit), -voidaan kokea uhkana näille valmiille sapluunoille ja kysyjää saatetaan opastaa: "usko ei ole järjen asia, älä järkeile liikaa!"
Miksi uskon sisälllöstä sitten on niin vaikea keksiä mitään puhuttavaa?
Ehkäpä se johtuu siitäkin että asia on langenneelle ihmisluonnolle vieras ja lihalle vastenmielinen! Kun nimittäin uskon sisältöön ruvetaan paneutumaan, joudutaan menemään ihan kristinuskon syvimpään ytimeen, eli syntisen vanhurskauttamiseen armosta, ilman omia ansioita/valmistuksia. Tämä on lihalle vaikea ja vastenmielinen aihe! Joutuu tässä kohdassa näet tunnustamaan ettei todellakaan ole mitään omia ansioita, eikä se ole mikään ulkoa opittu fraasi jota papukaijamaisesti toistellaan, vaan reaalielämää jossa oma parannuskin suljetaan pois ansiollisena työnä Jumalan edessä. Jäljelle ei jää viimein MITÄÄN MUUTA kuin vain Kristus ja Hänen armotyönsä! Joutuu kirjaimellisesti riippumaan toisen varassa, ei omassa varassaan enää, eivätkä seurakuntaan kuulumiset, parannuksen tekemiset yms. (vaikka tärkeitä asioita ovatkin) -enää ole ehtoja/pääsylippuja taivaaseen, vaan ainoa pääsylippu on Kristuksen veri joka vuodatettiin koko maailman edestä!
Onhan lihalle paljon mieluisampaa puuhastella omien tekemisten parissa, kuten parannus (eli miten hyvin se on onnistunut tms.) tai keskustella toisten uskovien kanssa suhteesta ajan ilmiöihin tai epäuskoisiin jne. Se ei ota oikeasti lihalle kipeää, niinkuin kaiken oman ansion poisjättäminen ja riippuminen todellakin yksin Kristuksen armotyön varassa! Ne ovat ns. "helpompia aiheita".
************************************************
"Viime sunnuntaina seuroissa mainostettiin uutta SRK:n kirjaa "Minä uskon". Ymmärsin, että siinä käsitellään asiaa apostolista uskontunnustusta eritellen. Usko on mielestäni kuitenkin enemmän kuin uskontunnustuksen toistamista tai uudelleen selittämistä tai jonkin opillisen rakennelman kehittelemistä."
=> Sinänsä uskon sisällön tarkastelemiseksi tapa on aivan oikea! Juuri apostolisen uskontunnustuksen eritteleminen ja syvempi paneutuminen siihen on tätä uskon sisimpään sisältöön pureutumista! Kunhan vain opetettaisiin sitten asiasta OIKEIN! Katsos ei ihminen kykene omien "pohdintojen" tai itsenäisten "mietiskelyjen" kautta koskaan saavuttamaan sitä, mitä Jumala on uskolla tarkoittanut, vaan ihminen tarvitsee siihen JUmalalta opetusta. Se on näet vierasta ihmiselle ja outoa puhetta, kuten Raamatussa Jumala kuvaakin Kristuksen työtä:
"Katsokaa ja ihmetelkää, minä teen teidän päivinänne teon, jota ette uskoisi! Sellaisen teon, että teidän korvanne soivat!" (Muistaakseni Jesajan kirja; -vapaasti muistellen)
Sentähden kristityt ovat aina kautta historiansa paneutuneet uskon sisältöön uskontunnustuksen avulla joka kertoo ytimekkäästi olennaisen ja auttaa yksittäistä kristittyä, ettei hänen tarvitse tuntea läpi asti koko Pyhää Raamattua, vaan juuri uskontunnustuksen kun ymmärtää hyvin, on ymmärtänyt kaiken olennaisen uskon sisällöstä.
Se voi kenties tuntua kuivalta opiskelulta, mutta ehkäpä "uskon sisältö" onkin jotain muuta kuin mitä odotit? Usko tarvitsee rakannusaineikseen myös tietoja ja koettelemuksissa sitten Lutherinkin mukaan uskoa punnitaan ja koetellaan! Hyvänä aikana sinun tulee pureutua tutkiskellen Jumalan Sanaan ja märehtiä kaikkea sieltä oppimaasi jotta pahana päivänä sinulla olisi Jumalan Sana johon turvaudut, palauttaessasi mieleen sen lohdulliset lupaukset ja Jumalan lujat armovakuutukset!
Vaikka uskontunnustus onkin ihmisten kokoama Ramatusta, on se kuitenkin Jumalan Sanaa yhtälailla, varsinkin tämä apostolinen uskontunnustus, joka on syntynyt jo ensimmäisillä vuosisadoilla alkukirkossa. Sanoit epäileväsi joskus sitä mitä seurakunnassa saarnataan... -se on ihan tervettä ajattelua, kunhan muistat kuitenkin kiinnittää ajattelusi JUMALAN SANAN totuuteen, etkä arvostele "omien mielipteidesi" mukaan, siis mikä sinusta TUNTUU oikealta tai väärältä, sillä ihminen menee helposti harhaan.
Apostoliseen uskontunnustukseen voit luottaa sensijaan "sokeasti" ja keskittyä sitä pelkästään oppimaan, eikä arvostelemaan koska se EI sisällä mitään epäkristillistä!
Mitä minä nyt vl-oppia tunnen, niin uskon kyllä että tuo kirjanen joka selittää kohta kohdalta uskontunnustusta, on oikeaa ja Raamatunkin mukaista selitystä, sillä vl-liike ei selitä näitä asioita väärin ja Raamatunvastaisesti, vaan ihan Raamatullisesti ja luterilaisesti! Hanki itsellesi ko. kirja ja opiskele sitä ahkerasti!
Kehoitan myös tuttustumaan Lutherin kirjallisuuteen, esim. laajempi Galatalaiskirjeen selitys pureutuu Kristuksen armotyöhön niin syvällisesti että monet maailmanhistorian suurimmat herätysjohtajat ovat saaneet siitä ihan uuden "herätyksen" eli päässeet käsittämään jotain siitä mikä on olennaista!
Jumalan Sanan tutkiskelukaan ei ole pakkoa eikä vaatimusta.
Vaikka meillä olisi kaikki tieto ja oikea Raamatun tulkinta, ei sekään riitä, jos sen varaan uskoa rakennetaan.
Meillä on ihana ohje uskomiseen - se on Armo ja Rakkaus! Se riittää tänään ja kestää ikuisesti. Kaikki muu häviää, tieto, viisaus, kokemukset, harjaantuminen, armolahjat...
Uskoon ei ole lupa laittaa yhtään mitään lisuketta tai edellytystä omalta puolelta tai toisen ihmisen puolesta.
Siksi se on yksinkertainen, eikä tyhmäkään eksy.
Mutta elävä tarvitsee ruokaa, elävä kaipaa kaikkia noita hyviä asioita, joista kirjoitit. Jos joskus noihin ei ole mahdollisuutta, niin siinäkin saamme silloin turvata Perusytimeen ja olla vapaita, onnellisia - yksinkertaisia.
Meillä on Vapahtajan lupa levätä silloin kun väsyttää Hänen, Suuren Parantajan hoivissa. Eikö olekin lohdullista.
"Vaikka meillä olisi kaikki tieto ja oikea Raamatun tulkinta, ei sekään riitä, jos sen varaan uskoa rakennetaan...
...Meillä on ihana ohje uskomiseen - se on Armo ja Rakkaus!" (x-vl)
=> En ymmärrä näiden olevan vastakkaisia asioita toisilleen vaan toisiinsa kuuluvia ja toisiaan tukevia. Ilman tietoa ja oikeaa Raamatun tulkintaa usko menee harhaan ja ilman armoa ja rakkautta paraskaan tietämys ei ole kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Ilman toista ei toinenkaan ole mitään!
Jumalan Sanan tutkiskelusta sanoisin että jos sitä ei tutkita, niin sitten ollaan toisten mielipiteiden varassa ja joudutaan täydelliselle tuuliajolle. "Pakollistahan" se ei tietenkään ole, niinkuin ei ole koko uskominenkaan "pakollista", mutta jos mielii uskoa oikein, on Raamattua tutkittava! En voi kuvitella kristillisyyttä ilman Raamattua!
Olen samaa mieltä siinä, että Raamatun Sanan tutkiminen voi ohjata uskonelämää oikeaan suuntaan.
Kun itse tulin aikoinaan epävarmaksi veeällien tulkinnoista, luin ITSE Raamattua ja huomasin, etteivät vl-seurakunnan ohjeet ja henki olleet sopusoinnussa sen kanssa. Tunsin, että minua oltiin viemässä harhaan. Tunsin sen selvästi.
Voit tietysti sanoa, että olen joutunut tuuliajolle, kun olen ITSE noita miettinyt ja luottanut siihen, mikä on tuntunut oikealta.
Edellisessä viestissäsi sanoit jotain noista omista tuntemuksista. Minä luotin kauan muitten tulkintoihin ja tuntemisiin. Omani vastaavat julistettiin julkisesti vääriksi, kun niistä uskalsin puhua.
Miksi kuuntelisin taas jotain toista? Eikö ole vaara, että taas kiinnitän uskoni ja toivoni väärään perustukseen?
Siksi olen tällainen tänään. "...elävä (omasta) uskontani...". En siis toisen ihmisen tai ihmisryhmän!
Ei asia mielstäni ole ihan niin yksioikoinen...
Tietenkin riippuu, mitä näillä "tuntemuksilla" tarkoitetaan, mutta eiköhän ihmisen uskonnolliset tuntemukset riipu paljon siitä, mitä ja minkälaisia arvomaailmoja/opetuksia hän on sisäistänyt! Tuntemukset ITSESSÄÄN eivät ole koskaan luotettava lähde arvioimaan uskonnon sisältöä, vaikka ne VOIVAT ohjata oikeaankin toki.
Esim. omatunto on hyvä esimerkki: Jos omatunto on ehdollistettu siihen että jokin asia ON syntiä, niin vaikka ko. asian ymmärtäisi myöhemmin, ettei se OLE syntiä, voi omatunto kumminkin "soimata" sitä tehdessä! Samoin jokin tilanne/opetus saattaa jossakin elämän ja uskon vaiheessa tuntua hyvälle koska on omaksuttu tausta-ajatus joka ohjaa tätä "tuntemusta"... -jossain toisessa elämänvaiheessa taas sama asia herättää voimakkaan negatiivisia "tuntemuksia", kun on tultu asian taustalla olevasta ajatusrakennelmasta eri mielelle.
Ihmisen psyyke "tuntemuksineen" on niin monimutkainen asia ja siihen vaikuttavat monet asiat jotka sitä ohjaavat, kuten esim. oikeudenmukaisuuden ja tarkoituksellisuuden tarve, jotka jokaisella on pääkopassaan jo lapsuudesta asti. Jossain vaiheessa uskonnollinen viitekehys ja omaksutut opit ovat ko. henkilölle niin tärkeitä ja oikeaksi koettuja että taka-alalle saattaa kokonaan painua tosiasia niiden tarkoituksettomuudesta, esim. joku "meikkauskielto" voisi olla juuri näin...
Sitten tulee sysäys, joka panee liikkeelle koko virran usein epäilyksineen kaikkineen ja taka-alalle painettu ja tiedostamattomasti tukahdutettu tarkoituksellisuuden vaatimus saa tilaa uudelleen, jolloin aletaankin kritisoimaan "meikkauskieltoa". Tällöin tunteet ovat kääntäneet suuntaa ja ohjaavat poispäin siitä mikä ennen oli suuntana...
"sysäyksen" saattaa laukaista monikin asia riippuen yksilöstä, ehkäpä jokin voimakas kielteinen kokemus? Joku saattaa tutkia Raamattua ja nähdä että siellä ei kielletä meikkaamista (jota nyt tässä käytän esimerkkinä). Joku taas on saanut eräänlaisen "herätyksen" ja tahtoo tosissaan että hänen uskonsa perustuisi JUMALAN SANAAN, eikä toisten mielipiteisiin/tulkintoihin...
Näin siis omatunto ja tunteet ovat ehdollistettuja eivätkä toimi omina autonomisina yksiköinään jotka ikäänkuin "hakevat tietoa suoraan Jumalalta" ja välittävät meille virheettömän tiedon siitä, miten milloinkin pitäisi toimia...
Omaatuntoa sanotaan "Jumalan ääneksi" syystäkin koska meille kristityssä maassa on lapsesta pitäen päntätty lainkuuliaisuutta, kiltteyttä, vanhempien arvostamista, ahkeruutta, lähimmäisenrakkautta jne. -siis KRISTILLISIÄ arvoja ja omatuntomme on ehdollistettu näihin. Näin ainakin vanhemmalla polvella, mutta nykynuorison kasvatus on yhä enemmän irrallista näistä vanhoista hyvistä arvoista, joten heidän omatuntonsa ei enää toimikaan aivan samoin; -se ei varoita samoista asioista... he eivät koe mitään väärää aviottomista lapsista eivätkä häpeä niitä niinkuin ennen on hävetty... he harrastavat "hyvällä omallatunnolla" esiaviollista seksiä... -eivät enää mene neimisiin jne.
Yhä vähemmän omatunto toimii "Jumalan äänenä". Omatunto ja tuntemukset voivat siis ohajta joko oikeaan tai väärään!
Kun uskosta on kysymys, niin omantunnon ei tulisi olla sidottu "seurakunnan neuvoihin" tms. vaan aikuisen kristityn tulisi tietoisesti kasvattaa omaatuntoaan tukeutumaan JUMALAN SANAAN ja sepä ei tapahdukaan muuta kautta kuin sitä tutkimalla ja märehtimälllä, sisäistämällä, tekemällä uusia löytöjä sen äärellä ja siitä elämällä!
Ja käy taiten kaitaa tietä. Sillä tiellä on vain yhdet jäljet. Jeesuksen Kristuksen veriset askeleet. Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri, sinun edestäsi annettu ja vuodatettu. Mene Herran rauhaan!
Voi kuinka ihana onkaan sinun huoneesi, oi Herra Sebaot (sebaot = sodan Jumala).
Ilm. 12:7 Ja syttyi sota taivaassa: Miikael ja hänen enkelinsä sotivat lohikäärmettä vastaan; ja lohikäärme ja hänen enkelinsä sotivat,
Ilm. 12:8 mutta eivät voittaneet, eikä heillä enää ollut sijaa taivaassa.
Ilm. 12:9 Ja suuri lohikäärme, se vanha käärme, jota perkeleeksi ja saatanaksi kutsutaan, koko maanpiirin villitsijä, heitettiin maan päälle, ja hänen enkelinsä heitettiin hänen kanssansa.
Ilm. 12:10 Ja minä kuulin suuren äänen taivaassa sanovan:
--------------------------------------
*) "Nyt on tullut pelastus ja voima ja meidän Jumalamme valtakunta ja hänen Voideltunsa valta, sillä meidän veljiemme syyttäjä, joka yöt ja päivät syytti heitä meidän Jumalamme edessä, on heitetty ulos.
-------------------------------------
Ilm. 12:11 Ja he ovat voittaneet hänet
- Karitsan veren kautta ja
- todistuksensa sanan kautta,
- eivätkä ole henkeänsä rakastaneet, vaan olleet alttiit kuolemaan asti.
------------------------------------
Ilm. 12:12 Sentähden riemuitkaa, taivaat, ja te, jotka niissä asutte!
-----------------------------------
Voi maata ja merta, sillä perkele on astunut alas teidän luoksenne pitäen suurta vihaa, koska hän tietää, että hänellä on vähän aikaa!"
Samoja ratoja minunkin ajatukseni ovat kulkeneet. Esimerkiksi omantunnon määrittelyä ja sen linkitystä Raamatun Sanaan!
En itse ole lapsuus-vl. Siksi minun omaatuntoani ei oltu kasvatettu vauvasta asti vl-kuuliaisuuteen. Kodissani olivat tavalliset silloiset kristilliset arvot ja normitukset, jotka vastasivat hyvin koulun opetuksia.
Olen lukenut jonkin verran kristillistä etiikkaa. Mikä siellä olikaan yksi tärkein arvo? Lähimmäisenrakkaus! Saan rakastaa itseänikin yhtä paljon kuin toista tai minun ei tarvitse rakastaa toista enempää kuin itseäni.
Minusta sekin on hyvä asia, ettei meiltä vaadita Kristuksen uhrautuvaa Rakkautta. Sitä ei varmasti meistä löydykään. Ei tahdo oikein onnistua edes tuo lähimmäisen rakastaminen. Joskus ei löydy oikeaa itserakkauttakaan.
Rakasta Jumalaa yli kaiken! Sitten omaa itseä ja kaveria!
Siitä löytyy etiikkaan ohje, jota voi soveltaa elämän vaikeissa tilanteissa, joissa on usein vain huonoja vaihtoehtoja. Käytännön tilanteessa ei ole pohdiskelulle paljon aikaa, mutta tuo Rakkauden "Kolmoiskäsky" antaa suuntaa.
Saivartelut tietyn pienen nyanssin kanssa ovat turhia. Sillä tiellä ei ole lepoa, rauhaa eikä loppua. Silti lopputulos ei ole täydellinen, vaikka kaikki pykälät, ohjeet ja suositukset olisivat käytössä.
Joskus ajattelen niitä lapsiraukkoja, jotka syntyvät esim. huume- tai rikollisvanhemmille tai sota-aikaan. Millainen omatunto kasvaa noissa ympyröissä? Millaiset tunteet ja tuntemukset ovat heillä mielessään? Onko mahdollisuutta muutokseen? Arvomaailma ja kokemukset ovat varmasti heidän omiaan, mutta mihin ne ovat ohjaamassa? En uskalla syvällisesti edes miettiä.
Kiitos nimim. x-vl kristallinkirkkaan selkeästä ajatuksestasi!
// - - sekin on hyvä asia, ettei meiltä vaadita Kristuksen uhrautuvaa Rakkautta. Sitä ei varmasti meistä löydykään. Ei tahdo oikein onnistua edes tuo lähimmäisen rakastaminen. Joskus ei löydy oikeaa itserakkauttakaan.
Rakasta Jumalaa yli kaiken! Sitten omaa itseä ja kaveria! //
Tässä on kiteytettynä kristinuskon etiikka.
Me kykenemme uskomaan ja pääsemme kerran taivaan kotiin yksin armosta, ilman yhdenkään säännön noudattamisen ansiota. Uskomisen kilvoitteluun liittyy vain yksi sääntö, juuri tuo esittämäsi kolmiulotteinen rakkauden laki. ja koska siinä ihmisen tapaa vajavaisuus ja huonous, vain armo voi meitä korjata.
Uskominen taas kohdistuu vain ja ainoastaan Jumalan armoon Kristuksessa, joka täydellisesti kattaa lain eli täyttää Mooseksen kautta ilmoitetut käskyt.
Uskomisen puhtauden valvominen sääntöjen ja kieltojen kautta on Jumalalle kauhistus.
Kuten totesit, rakkauden käsky on velvoittava, mutta huonoksi siinä itsensä löytää.
Mutta on opillisesti hyvin tärkeää nähdä, että todellakin ainut teko, johon Jeesus opasti, on lähimmäisenrakkaus. Huikean voimallisessa kertomuksessaan laupiaasta samarialaisesta Jeesus opetti juutalaiselle lainopettajalle yksinkertaisesti: "Mene ja tee sinäkin samoin." (Luuk 10:25-37.)
Itselläni on lapsuuden vl-kasvatus ja nuoruus seurapenkissä, ja usein olen jälkeenpäin hämmästellyt miten olemattoman vähän näitä kristillisyyden todellisia ydinkysymyksiä käsiteltiin aikoinaan seuroissa ja vanhoillislestadiolaisten järjestämässä rippikoulussa. Ja sitten kun SRK käynnisti hoitokokouspyörityksen, menettelytavoissa ei ollut jälkeäkään rakkaudesta.
Miten mahtaa vl-liike tänään tukea kristillisen rakkauden ja oikeudenmukaisuuden toteutumista tässä suomalaisessa yhteiskunnassa ja itse kunkin lähipiirissä? Tällä palstalla näyttää päähuomio kiinnittyvän kilvoitteluun liikkeen perinnäissääntöjen suhteen.
Paula E.
Viestini oli mennyt väärään riviin.
Et siis itse itseäsi. Toki sen tiedätkin!
Sanoit että tunsit sen selvästi. Juuri näin Jumalan Henki toimii.
Hän avaa meidän ymmärryksemme käsittämään
käsittämättömiä asioita.
Paavali rukoili että hänkin sen käsittäisi, niin kuin hänkin on Jeesuksessa Kristuksessa
käsitetty. Käsittäminenkin toimii näin päin, että Kristus käsittää.
Rakkaus on sama asia, me voimme rakastaa jos olemme Kristuksessa tulleet rakastetuiksi ensin.
Tuohon turvasin ja sain Voimaa olla eri mieltä vl-seurakunnan kanssa. Ei se tullut minusta, nuoresta, heikosta, ujosta naisesta / äidistä!
Tunne oli niin selvä, että melkein kuulin vihollisen naurun, kun katsoin esim. vl-seurakunnan julkista parannusjonoa isolla ry:llä.
Ei olisi ollut vaikeaa tai kunnialle ottavaa, jos olisin joukon jatkoksi mennyt ja sanonut olevani väärässä hengessä. Sitten ei olisi tullut hoitokokousta eikä eroon joutumista!
Toki heikkoina hetkinä itkin omaa itsepäisyyttäni, kun olin niin yksinäinen ja orpo. Monesti kohtasin myös tiettyä painostusta takaisin.
Sanottiin suoraan, ettenkö ajatellut edes pieniä lapsiani, koska he joutuvat minun takiani kasvamaan näin ristiriitaisessa kodissa.
Jos Marian sydän sai miekan iskuja, niin taisi niitä tulla minullekin? Tosin eri syystä. Äitejä kun olemme molemmat!
Mukavaa, kun kommentoit viestiäni.
Meillä on samoja kokemuksia noista hoitovuosista, osittain peräti samoilta paikkakunniltakin.
Ne eivät olleet mitään yksittäisiä sattumia. Tunnen henkilökohtaisesti muutamia ihmisiä, jotka ovat joutuneet samana vuonna kuin minä vaikeuksiin vl-seurakunnan kanssa. Asuimme ihan eri puolilla Suomea ja silti meidät havaittiin ja hoidettiin saman kaavan mukaan.
Se ei selity pienillä yksittäisillä ylilyönneillä. Tai jonkin pienen ry:n omaperäisillä tulkinnoilla.
Siinä oli iso remmi päällä ja hommat tehtiin keskitetysti ja huolitellusti ihan pohjia myöten. Hyi hirvitys!
Rakkautta ei siitä löydä hakemallakaan!
Haluaisinpa olla läsnä vl-keskustelutilaisuudessa, joka ei päättyisi annettuun ainoaan oikeaan totuuteen.
Olet selvästi susi lammasten vaatteissa. Yrität lähestyä ystävänä, mutta tarkoituksesi on lyödä takaisin sopivassa kohdassa.
Kiitos, nimimerkki Keskustelua kaipaan! Kirjoitit todella tärkeistä kysymyksistä, harvinaisella vakavuudella ja rehellisyydellä joka ansaitsee täyden kunnioituksen.
Kommentoin aihettasi laajemmin uudessa avauksessa Epäily on omantunnon perusta:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000000490&posting=22000000007759107
Se oli ajatuksia herättävä. Tuollainen avoin pohdiskelu vie eteenpäin. Ei jäädä junnaamaan entisiin uriin, perinnäissääntöihin ja vanhoihin käytäntöihin, jotka tukkivat Hengen väylät ja toimintamahdollisuudet.
Minulle on ihan sama, vaikka joku eläisi pylvään nokassa elämänsä. Mutta se on väärää, jos hän luulee olevansa jotenkin pyhempi tai parempi tuon ratkaisunsa kautta.
Se on sitten pahinta, jos hän vaatii muitakin samaan tekoon sanomalla sen olevan Jumalan tahto ja tarkoitus. Tajuat?
Olet kai kuullut tosikertomuksen "pylväspyhimyksestä" joka todella vietti elämästään ainakin ison osan pylvään nokassa, uskoen miellyttävänsä Jumalaa enemmän kykkimällä pylvään nokassa... :-)
Monia vuosia sitten tuli uutisissa Venäjältä jostakin erakosta joka oli päättänyt katua syntejään konttaamalla polvillaan mielettömät kilometrimäärät, jatellen tällaisen "itsensäkurittamisen" miellyttävän Jumalaa... :-)))
Joo olen lukenut monia esimerkkejä tuollaisista itsensä kiusaajista. Luostarilaitos on sitä perua. Siis erakoista lähtöisin.
Hehän halusivat naulita tämän syntisen ruumiinsa himoineen ja haluineen, jotta henki ja sielu olisi kirkkaammin näkyvissä. Jumalalle mieluisampia. Heitä kunnioitettiin kovasti silloin.
Se on kai jotenkin houkuttelevaa. Saakohan siitä jotain masokistista nautintoa?
Noh taivaspaikan varmistuksessa sen uskotaan olevan ainakin oiva keino!
Ihmismieli on kummallinen ja oman tutkimisenkin arvoinen, joten repliikkinä sanoisin että tutkikaa omia tuntemuksia ja ajatuksianne eri tilanteissa ja arjen tapaamisissa.
Esimerkkinä vaikka se kun ajatte autolla johonkin tuttuun paikkaan, niin päättäkää jo ennalta olla ajattelematta ja täysin huomioimatta jotakin selvää kohdetta matkalla, aivan täydellisesti. Yrittäkää uudelleen ja uudelleen.
Samoja asetteluja voisi viritellä koko ajatteluelämänsä kohdalla, mutta useimmiten on toisin.
Hyväkin kristitty saatta olla täysin holtiton ajattelu- ja tunnemaailmansa suhteen, piru kuiskii kaikenlaista.
Luostarielämässä pyritään juuri tämän "kaaoksen" selkeyttämiseen ja parhaimmillaan onnistutaan siinä ihmeellisellä tavalla, mutta harjoitusta se teettää.
Ainakaan minulle tuossa ei tällä hetkellä ole mitään hyvää. Siis tuossa tavassa testata omia ajattelu- ja tuntemustapoja.
Minusta on ihana tutkailla itseä rehellisesti ja avoimesti. Antaa ajatusten tulla ja mennä! Antaa niiden lennellä? Miksi ne pitäsi ampua alas? Miksi niitä pitäisi pystyä kontrolloimaan? Joskus on oikein antoisaa pysähtyä miettimään vaikka sitä kohdetta / ihmistä, joka matkan varrelle sattuu...
Vaikka se olisi kaaosta, miksi pitäisi mennä luostariin? Saa toki sinne mennä, mutta itse en näe siinä mitään hohdokasta. Mieluummin istutan omenapuun ja rukoilen soppakauha kädessä.
Tuskin "tavallisella" ihmisellä on yleensäkään tutkailemisesta kyse, vaan kyse on välinpitämättömyydestä ja tietämättömyydestä.
On meitä ihmisiä jotka tarttuvat jokaiseen ajatteluriekaleeseen, mieleen tupsahtaneeseen itsepintaiseen pahaankin ajatukseen ja kaikkeen mitä vastaan tulee.
Sanoisin että virikkeitä, ärsykkeitä ja inhoinformaatiotakin tulee monien aistien välityksellä solkenaan, joten koulutustarvetta asian tiimoilta olisi monilla muillakin kuin luostari-ihmisillä ja siihen pyrkii kaikki uskontoryhmätkin, joko suoraan tai epäsuorasti.
Asenteesi on aivan hyvä ja normaali, mutta kuten arvaat itsekin, että on ihmisiä joille ei riitä enää pelkkä ajattelupuutarhan tavanomaisuus ja villi rehottava mielenpiha ja siellä tallustelevat sattumanvaraiset kulkijat ja assosiaatiot
Luulisin että olisi suurta taitoa olla ajattelematta ja nostattamatta pahaa silloin kun siihen provosoidaan ja onnellista olisi kyetä ajattelemaan hyvää silloin kun normaalisti manaaminen olisi mielessä jne.
Aivan hedelmättömän Näköisen "typerän" toiminnan vastapainona on pystytty ns. kasvattamaan peroonaa jonka ajattelu ja tunnemaailma ym. on jotain sellaista jossa monella itseään uskovaisena pitävälläkin olisi hyvin paljon oppimista, hämmästelemisestä puhumattakaan.
En tekisi mitään yleisiä suosituksia tuollaisten ns. uskovaisten heikkouksien ja välinpitämättömyyksien vuoksi.
Tuskin tuonlaisten uskovaisten ajatukset siitä muuttuisivat, vaikka luostariin vietäisiin? Tai mistä minä tiedän, epäilen vain.
Sitä paitsi itämaillakin mietiskelyn kautta uskotaan päästävän lähemmäs nirvanaa. Ihmisessä näkyy suurikin muutos, kun oikein keskittyy, keskittyy, keskitt.....
Muutos tapahtuu helpommin (!?) jossakin muualla kuin väkisin tukkimalla normaalit viriketulvat. Maailmaa ei kukaan pysty tekemään steriiliksi ja puhtaaksi! Ei edes pientä nurkkaa täällä "synnin maan päällä".
Miten lienee sydämemme laita, vaikka suljemme silmämme ja korvamme? Jää "paha" mielikuvitus!
Se kiusasi Lutheria luostarissakin. Toi syntisiä ajatuksia ja kuvia silmien eteen, vaikka oikeasti edessä olivat vain kiviset, kylmät seinät. Ei tainnut oppi-isämme osata kunnolla keskittyä? Vai liekö henkinen laiskuus vaivannut????
Eli tuotakin tietä on käytetty, huonolla menestyksellä. Siksi olen luterilainen - mielelläni.
Toki meillä on oikeasti lupa opetella kärsivällisyyttä, hillintää, ystävällisyyttä ja siveyttä, jotka vaikuttavat sitten ajatuksiin ja tekemisiin.
Saamme ennen kaikkea pyytää siihen voimaa Jumalalta! Siihen meillä on oikeus ja lupaus ihan ylemmältä taholta. Tuo tie on minusta parempi.
En tarkoittanut osoittaa sormella ketään erikoista ryhmää vaan itseni kaltaisia vaeltajia.
Enkä missään tapauksessa tarkoittanut puhua väkinäisyydestä vaan enemmänkin ihmisen omasta havainnosta ja sanoisin kutsumuksesta.
Halusin myös tuoda näkökulmaa, johon ei osata tai haluta heittää ajatustakaan vaan tyydytään yleiseen ja helppoon mielipiteeseen.
Hyvä että myönsit muutostarpeen ja jopa tiedät keinotkin siihen?, joista haluaisin hieman kuulla.
Minun oma havaintoni ja kutsumukseni ei ole tuossa osoittamassasi suunnassa. Se ei tunnu minusta hyvältä eikä tarpeelliselta tuossa muodossa.
Kun muutostarvetta selvästi ilmenee, niin sopiva ratkaisu siihen yleensä järjestyy. Näin olen huomannut elämässäni.
Joskus polku kulkee kyllä ahdistavien kokemusten kautta, mutta nekin palvelevat elämäni kokonaiskuvaa. Joskus jopa törmään sellaiseen inhotietoon tai yök-tunteeseen, että mieluusti olisin karttanut, jos olisin voinut. Miksi sitten uudelleen menisin sellaisia kohti, jos tiedän ja tunnen ne pahoiksi? Miksi en voisi ottaa opikseni? Tietysti otan.
Jotenkin tuollaisen uskovaisen, josta kirjoitit, sisus tuntuu vieraalta. En tunnista siinä itseäni. Tarkoitan sitä, että ihminen on kaikenlaisten virikkeiden armoilla ja sisin on yhtä kaaosta. Siihen sitten luostarin tyyppinen paikka toisi seesteisyyttä!
Se voi passata jollekin, mutta minulle se olisi todella vieras tie. Harrastan itsekseni paljon "mietiskelyä", rauhoittumista, rukousta, hengellisten asioiden ajattelemista ja niistä keskustelemista. Ne ovat elämässäni todella keskeisellä paikalla.
Jos kaaos alkaa kehittyä, istahdan hetkeksi, kuvaannollisestikin. En korjaa kaaosta säntäilemällä sinnetänne uusien virikkeiden ja infojen perässä, hakemalla elämyksiä ja äksöniä peittääkseni oman sisäisen levottomuuteni ja sekamelskan.
Jos uskovainen elää tuolla tavoin, niin kuka hänet on velvollinen pysäyttämään? Pitääkö häntä auttaa muutokseen? Ainakin halu monilla on.
Tuskin hän väkinäisyydellä miksikään muuttuu, kuten arvelitkin. Tietysti valta, pelko ja sanktiot ovat aika tehokkaita. Pakolla askeettisuuteen ja rauhoittumiseen! Tai palkan toivossa!
En ole itse ollut tuollainen, uskossani välinpitämätön ja kaikkien tuulien ja virtausten mukaan menijä. Siksi olen väärä ihminen puhumaan siitä, miten hyvää tuollainen itsensä tutkistelu tekee mielen kaaokselle.
En minäkään halua mitään helppoja itsestäänselvyyksiä vastaukseksi. Muiden mielipiteet eivät liioin minua lohduta. Haluan oman yksilöllisen ja henkilökohtaisen ajatuksen. Sellaisen mikä tuntuu ikiomalta ja minulle sopivalta. Sen mukaan oma elämäkin tuntuu omalta ja tarkoitukselliselta.
Mutta miten kirjoitan omasta luottamuksestani Jumalan johdatukseen? Entä uskostani, jonka kautta saan ymmärrystä ja uskallusta? Siitä miten uskoni vaikuttaa tekemisiini ja tahtomisiini? Se on tunnetta, varmuutta ja rauhaa. Kuluneet fraasit ja sanonnat eivät jotenkin passaa tähän. Mutta en osaa ilmaista tätä omaperäisemmin. Enkä osaa sanoa nyt enempää muutenkaan.
Sen verran haluaisin sanoa, että luostarilaitos todella kehittyi erakkotoiminnasta, mutta varsin pian se otti toisen suunnan. Välillä käytiin aika rajuissakin muodoissa, kuten pylväspyhimysten aikoina. Silloin toiminta oli epätervettä. Keskiajalla luostarit olivat kukoistavia kulttuurikeskuksia, joissa elettiin ihan normaalia elämää, saarnattiin, opetettiin, viljeltiin jne. Varmasti luostareihin on lähtenyt paljon ihmisiä, jotka luulivat sen olevan otollisempaa Jumalalle, mutta kyllä monilla se oli ja on tänäänkin kutsumus. Halutaan palvella herraa sillä tavalla, ja joillekkin luostari on paras ratkaisu. Nykyajan luostareissa hiljennytään ja pyritään elämään, jossa Jumala koetaan läheiseksi.
En rehellisesti usko, että nykyään moni menee luostariin sen vuoksi, että luulisi taivaspaikan kilahtavan nopeasti, vaan heillä on aito kutsumus.
ei todellakaan sopinut, kuten se ei tänäkään päivänä sovi monille. Ja vielä keskiajalla luostarilaitoksessa oli paljon piirteitä, joita nykyään ei enää ole. Kaippa silloin vielä harrastettiin itserankaisuakin.
Mutta on ihmistyyppejä, joille luostarielämä on luontevin tapa viettää elämää. Kaikille se ei todellakaan sovi! Mutta ehkä me luostarielämän hiljaisuuden ulkopuolella eläjät voisimme ottaa esimerkkiä joskus sieltäkin: maailman kaaoksen ja kiireen keskellä pyrkiä rauhoittumaan ja hiljentymään.
Anteeksi vaan että otin sinut "hampaisiini" mutta itsekin luterilaisena ja jopa vl taustaisena olen joutunut pohtimaan asioita mitkä ovat tai voisivat olla elämässä(ni) tärkeitä ja totta.
Uskonsäännöksistä ja sen kemiasta en halua väitellä, koska en niitä hallitse, enkä näe tärkeäksi hallitakaan. Ymmärrän että jokin kasvumme mukainen selitys useimmiten tuntuu luontevimmalta kehykseltä, joten aivan poikkeavat opit tuntuvat aina terveellisestikin epämiellyttäviltä, niinkuin sanoitkin. Koen että jokainen tarvitsee ympärilleen juuri sopivasti turvatun raaminsa ja kunnioitan sitä.
Oma kiinnostukseni on kuinkas muuten kuin juuri näissä elämän ja kuoleman kysymyksissä, sekä perimmäisissä totuuksissa.
Yksi propleemani on, se mikä jollekin on totta onko se samaa kaikille, ja ilmeisesti näin ei vain ole, vaan ihminen on erehtyväinen ja useimmiten enemmän tai vähemmän väärässä, sillä "joka on vähässä väärä niin paljossakin". ....siksi keskitynkin ns. pienempiin asioihin, eli ihmisen psyyken mielenkiintoisiin ja usein huomioimattomiinkin ominaisuuksiin ja kysymyksiin, jota sinultakin utelin.
Itse näen että jokaisen Omana tehtävänä on juuri kasvaa ihmisenä ideaalin mukaiseen suuntaan. Se voi olla harkitun tahallista tai useimmiten normaalin "tahatonta".
Oma väittämäni on että tavanomaisen uskomisen tärkeä painoarvo on juuri oman kaaoksen selvittämisessä, "viettien", halujen ja jopa liiallisen uteliaisuuden taltuttamisessa, eli kysymyksessä näen selkeän ja täysin johdonmukaisen kasvutarkoitusperän enkä mitään "täällä_minä_olen_vaan" elämisenä.
Minulla on sellainen käsitys, että hengellinenkään kasvu ei ole väärää. Se ei tarkoita, että kuvittelemme tulevamme jotenkin paremmiksi tai olevamme enemmän Hengissä kuin uskomisen alkuvaiheessa.
Jos verrataan pieneen terveeseen lapseen, niin onhan hänkin eläväinen - täydellisesti. Samoin kuin vanhuskin. Onko tuo elämä meissä jotenkin eriarvoista tai erilaista toisessa iässä? Se jokin mikä tekee meidät eläviksi ihmisiksi, on sama aina.
Voisiko ajatella, että myös hengellisellä alueella Henki on aina silti sama, vaikka olisi äskensyntynyt tai jo kävelemään oppinut tai tohtorin arvon saanut - siis hengellisellä alueella ja noin kuvaannollisesti.
Silloin meidän ei tarvitse ylpistyä, että olen jotenkin Elävämpi tai paremmin Hengissä kuin lähimmäinen. Eli Henkeni on muka arvokkaampi! Jumala on Hengen antanut, joten turha on ainakaan Hänen rinnalleen pyrkiäkään. Siispä olemme tasavertaisia ja -päisiä tuossa mielessä.
Armolahjat ja harjaantuneisuus voivat olla hyviä apuja ns. tiellä ja matkalla. Mutta aivan kaikki Elävät ovat Hengessä samassa tilanteessa. Siinä ei ole erotusta missään muodossa. Henki ja Elämä kuuluvat kaikille uskoville ja se riittää.
Se on lisäksi jokaisella ihan Oma. Vain sitä elämällä löytyy Jotain, joka kestää ja auttaa eteenpäin.
Joillakin se voi olla ns. tavanomainen uskonnollisuus, joillakin erikoisempi, vaikka kutsumus luostariin. Mistä sen toinen voi tietää tai miten voi määrätä?
Minä olen itse vain allergisoitunut muiden ihmisten manipulointeihin ja vallankäyttöön. Sellainen uskonto tuntuu silloin kokonaisuudessaan vääristyneeltä ja ahdistavalta. Siitä tulee tai se on jo hengellistä väkivaltaa, joka tahtoo sitoa ja tuhota ihmisen arvokasta sisintä.
Et varmaan tarkoittanut tätä, mutta tuli mieleeni tuollaisia, kun yritin ajatuksella viestiäsi lukea. Anteeksi jos/kun menin sivuraiteelle!
Näin ajattelen minäkin, että taivaspaikan varmentamiseksi sinne ei mennä. Kukaan ei sitä siten perustelekaan, luulisin.
Seurasin jostakin Äiti-Teresan elämästä kertovaa filmiä. Kyllä siinä kutsumusta oli aivan selvästi näkyvissä. Minulla ei ole oikeutta epäillä toisen motiiveja, vaikka ihminen tekisi luostarilupaukset ja eläisi niiden mukaan.
Silloin ottaisin itsekin tuomarin osan, joka ei meille ihmisille kuulu. Siksi puhun vain omista valinnoistani ja tiestäni.
Hyvä x-vl
Ei tekstisi mene vierestä vaan puhut selvää asiaa jota olen kanssasi allekirjoittamassa.
Tarkoitukseni ei ollut painottaa hengellisestä kasvua (se on vaarallinen ilmaus) vaan näen janan yhtenä suorana linjana, johon kuuluu koko elämänkirjon skaala, kaikkine fyysisine ja henkisine kokemuksineen. Näen että siitä ei voi irrottaa mitään erilleen. Jokainen kokemus, jopa negatiivinenkin on kasvua johonkin suuntaan, vaan ei kuitenkaan ihan taaksepäin vaikka monesti siltä tuntuu.
Ehkä yllättävää on että erikoisen suurta ja merkittävää kasvamista tapahtuu juuri rehellisesti ja omantunnon mukaisesti toimivien ihmisten kohdalla, jotka kasvattavat onnistuneesti monilapsista perhettä. Väittämä ei ole omani. Myös vanha kristitty on elämänsä varrella varmasti taltuttanut monta pirua pihaltansa, joten matka ei ole ollut turha.
Maailma on täynnä vuorovaikutteita ja tämäkin foorumi perustuu sille.
Se raja mikä vuorovaikutteen ja manipuloinnin välillä on, on usein puhdas veteen piirretty viiva. Sanoisin että kiitos ja kiittely ovat yksi ”pahimpia” pilttuusen laittotapoja, se tappaa usein hedelmällisenkin asioiden arvostelun.
Siispä olet aivan oikein aistimassa sen suhteen, etten ole puhtaasti kuuntelemassa toisten ajatuksia ja vaan ehkä varovasti tuomassa omiakin kokemuksia ja näkemyksiä esille. Itseäni valitettavasti kiinnostavat juuri samanlähtöiset kirjoittajat siksi löydettyäni äsken palstan niin liikuskelenkin täällä. Kiinnostukseni pääpaino on juuri näissä elämää suuremmissa asioissa, mutta ei kirjoitetun tekstin painoseikoissa.
Täytyy rehellisesti myöntää etten itse osaa olla enää mistään oikein varma, siksi arvostan ja ehkä hieman kadehdinkin ihmisiä jotka elävät sanoisin pienessä turvallisesti rajatussa maailmassaan.
Vuosien takaiset omat maailmankuvarevähtymät ovat syvästi hämmentäneet itseäni ja tuoneet jälleen syvän kiinnostuksen ihmiselämän suurta hämmästyttävyyttä kohtaan, ja myös kiinnostukseni elämään ja ns. uskonasioihinkin on lisääntynyt.
Tiedän että elämällämme on suurempi tarkoitus kuin kuvittelemmekaan, sillä emme tänne ole syntyneet kuollaksemme, niin kuin ihmiset etupäässä näyttävät ymmärtävän, vaan elääksemme.
Samasta syystä itsekin olen täällä. Minä olen ollut palstalainen jo puolitoista vuotta.
Olen kirjoittanut tänne omia ajatuksiani ja tarttunut keskusteluihin monenlaisten tyyppien kanssa. Mielenkiintoisia tuttavuuksia on löytynyt, jopa henkikökohtaisiksi ystäviksi asti!
Tämän kaiken sekamelskan keskeltä on löytynyt helmiä ja kultajyviä. Ne ovat niitä ikiaikaisia totuuksia, joita sydämeni oli vuosikaudet kaivannut. Eikä nälkä tähän lopu. Elävä ei pärjää kauan eilisillä eväillä eikä pakasteruoka tai purkkiruoka maistu miltään - ainakaan lämmittämättä. ;)
Jatka matkaasi uteliaana ja keräile itsellesi rakennusaineita, jotta eläminen ei olisi vain paikallaan oloa ja kuoleman odotusta. Vaan ELÄMISTÄ.
Leiviskämme eivät kuulu haudattaviksi maahan, vaan niitä on tarkoitus enentää oman itsemme ja toistemme tähden. Jumala meitä siinä auttakoon Tahtonsa mukaisesti!
Olen minäkin pohtinut samoja juttuja, joista kirjoittelet avauksessasi asiokkaasti. Pohdiskeluni on purkautunut mm avauksina, jotka käsittelivät uskon järkkymistä ja epäilyksiä.
Kun asioita pohdiskelee ja kuorii omakohtaisen uskon ympäriltä kaiken ylimääräisen, niin mitä jää jäljelle? Se on aika vähän. En voi sanoa päässeeni rauhaan ja seesteiseen olotilaan. Kuorimisen (sinä puhuit karsimisesta) seurauksena epäilykset vahvistuivat ja meinasivat ja meinaavat edelleen musertaa alleen (voin todella puhua uskon järkkymisestä). Ehkä pahiten minua järkyttää monen kirjoittajan fundamentalistinen varmuus niistä asioista, jotka itse koen jo pienellä tarkastelulla vääriksi tai ainakin ihmisten sepittämiksi.
Mihin tämä voi sitten johtaa? Omalla kohdallani se aiheutti ainakin niin paljon päänvaivaa, että peli piti panna poikki tietyiltä osin. Kun uskon järkkymiseen lisätään ajalliset paineet (perhe ja työ), niin ainekset vakavampaakin ovat lähellä. Itse istuin ja istun edelleen seuroissa kuunnellen saarnoja varsin kriittisellä korvalla. Samoin luen Päikkärin tarkkaan. Lisäksi tein avauksia ja pyrin vastaamaa niihin niin kuin kykenin. Ajatukset pyörivät helposti vain sen asian ympärillä. Toisaalta samaan aikaan seuraan sivusta yhden läheisen luopumista vl-uskosta ja sen seurauksia. Luopumisen hedelmät eivät mairittele. Kuitenkin tuntuu, että koko prosessi oli lähtenyt liikkeelle vain viattomista epäilyksistä (vai oliko?). Niinpä olen pakottanut itseni jättämään pohdiskelun vähemmälle.
koskaan miettinyt, miksi vanhoillisuudesta lähteneiden "luopumisen hedelmät" eivät ole olleet niin mairittelevia?
Itse ajattelisin, että vanhoillisuus on niin tiivis, sulkeutuva ja sisäänpäinkääntynyt yhteisö, jossa erotellaan voimakkaasti Jumalan valtakunta ja muu maailma, että erotessa ongelmia varmasti syntyy, vaikka todellisuudessa ulkopuolinen maailma ei niin paha olisikaan.
Eronnut on ikäänkuin juureton; kaikki mihin on kenties aikaisemmin uskonut, sekä ystäväpiiri, sukulaiset jne. saattavat tuntua kaukaisilta. Peruspohja on pudonnut. Voi myös olla vaikea kohdata perhettään ja muita sukulaisiaan kun tietää heidän ajattelen, että olet nyt Jumalan valtakunnan ulkopuolella.
Vanhoista käsityksistä, joihin on kasvanut koko ikänsä on vaikea luopua. Kaikki on opeteltava uudestaan; on muodostettava oma käsitys asioista. Tässä vaiheessa monen koko usko voi horjua. Kysytään, että onko Jumalaa edes olemassa? Eroamisen jälkeen "mopo saattaa karata käsistä". Tehdään kaikkia asioita, jotka aikaisemmin ovat olleet kiellettyjä, mennään ikään kuin toisesta ääripäästä toiseen.
Itse uskon, että tätä "mopon käsistä karkaamista" ei tapahdu kuin vanhoillisuuden kaltaisissa tiukissa yhteisöissä, jotka vakaasti uskovat vain omaan oikeellisuuteensa. Tunnen monia ihmisiä, jotka saattavat olla esim. helluntailaisesta perheestä, mutta ovat sujuvasti lähteet siitä irti tai vaihtaneet esim. avioliiton myötä adventtikirkkoon. Kuitenkaan heidän elämänsä ei ole muuttunut, eivätkä uskon hedelmät ole olleet huonoja. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?
Vaikka ihminen lähtee vanhoillisuudesta ja hän alkaa käyttäytyä kuten ihminen, jolla ei ole enää mitään moraalia tai periaatteita, niin se ei johdu siitä, että vanhoillisuuden ulkopuolella odottaisi syntinen, paha maaailma, vaan se johtuu mielestäni siitä, millainen mullistus eroaminen on ollut. Olet joutunut muiden mielestä ulos "Jumalan valtakunnasta" ja elät synnissä. Sellaisessa tilanteessa on hankala muodostaa omia, uusia käsityksiä, ja luottaa siihen, että on Jumalan lapsi liikkeen ulkopuolellakin. Se on todella hankalaa, jos koko ikä on opetettu, että vain me olemme oikeassa, vain me olemme Jumalan lapsia. Tasapaino kuitenkin löytyy lopulta, mutta se vaatii työtä.
Korostan siis, että ulkopuolinen maailma ei ole kokonaisuudessaan synnin pesä. Ulkona on ihania, uskovaisia ihmisiä, joille Jumalan palveleminen on elämän tärkein tehtävä. Mopo voi kuitenkin karata joillain käsistä, kun vanhat opetukset ja omat uudet mielikuvat on saatava järjestykseen. Jotkut eivät saa itseään järjestykseen, vaan ajatuvat juurettomuuteen, epätoivoon ja moniin ongelmiin. Tähänkin on saatavissa ammattiapua.
Itse näen eroamisen tiukasta uskonnollisesta yhteisöstä samankaltaisena ilmiönä kuin monien alkuperäisasukkaiden ongelmat. Ehkä erikoinen vertaus, mutta niissä on joitain yhtäläisyyksiä. Kummassakin tapauksessa vanhan ja uuden identiteetin yhteensovittaminen on todella vaikeaa. Ei enää oikein kuuluta siihen vanhaan yhteisöön eikä uuteen. Monilla ne ristiriidat kasvavat niin suuriksi, että elämä osoittautuu vaikeaksi ja mukaan tulee monia ongelmia. Mutta kuten jo sanoinkin, niin sen ei välttämättä tarvitse olla niin, mutta työtä tarvitaan.
Ja eihän vanhoillisuudessa mitään vikaa ole, jos on tyytyväinen. Itse en kuitenkaan pystyisi elämään yhteisössä, jossa kritiikkiä ei sallita. Mielestäni jokaista ihmisen asettamaa kieltoa ja sääntöä on pystyttävä arvioimaan ja kenties muuttamaan. Hyvän uskovaisen merkin ei pitäisi olla se, miten hyvin joku noudattaa jotain sääntöä tai miten hyvin joku käyttäytyy (tuo oli yksinkertaistus, mutta kuitenkin osittain täysin totta). Lisäksi en voi hyväksyä sitä, että oma yhteisö nähdään ainoana todellisena Jumalan valtakuntana ja Pyhän hengen olemassaolo muualta kielletään. Jumala vaikuttaa jokaisessa uskovaisessa, siitä ei pääse mihinkään.
Kiitokset asiallisesta ja ajattelua herättävästä pohdinnasta.
Vastasin jo otsikossakin esittämääsi kysymykseen. Olen pohtinut asioita liikaakin ja monelta eri kannalta. Vertaan omaa elämääni naapuriin, tosiuskovaisiin, uskonsa kieltäneisiin, jne. Ymmärrän toki (vai ymmärränkö?) tilanteen, johon xvl helposto juurettomana joutuu. En kuitenkaan halua esim itselleni itselleni tällaista tilannatta. Seuraan tällaista tilannetta kuitenkin sen verran läheltä.
Oikestaan koko viestini lähti siitä avauksessa mainitusta karsimisesta. Jos karsit kaiken turhan pois, niin sinä voit joutua ikään kuin tyhjän päälle. Sinun koko perusta voi järkkyä ja arvomaailma heittää häränpyllyä. Toivottavasti se ei ole tällaisen karsimisen päämäärä tai seuraus ainakaan omalla kohdallani.
"Jos karsit kaiken turhan pois, --- voit joutua --- tyhjän päälle."
Eikö tuo kerro, että koko rakennus olikin palavista oljista tehty?
niinhän minun viestini perusteella voi käydäkin. En ehkä osaa sanoa riittävän fiksusti.
Tarkoitan, että jos todella kriittisesti ja järjen valossa tarkastelen omaa uskoani ja elämänperusteitani, niin vähänpä jää jäljelle. Jotenkin tuntuu, että ainakin omalla kohdallani uskolle ja armolle täytyy antaa hieman tilaa.
Jumala-suhteessa kaiken ydin. Niin minulle aikanaan opetettiin. Eikä siinä mielestäni ole enää mitään "riisuttavaa".
Uskon ymmärtäväni mitä alunperinkin tarkoitit, kunhan yritin terästää keskustelua. Sorry ...
Siinä ei ole mitään pahoittelun aihetta. Minun mielestäni.
Anna palaa vain ja terästä edelleen! ;)
Ainakin omalla kohdallani epäilykset ja järki meinaavat peittää uskon näköalaa.
Siksikö, että olen vl?
Mielestäni viestini ei pitänyt antaa aihetta sanan säilän käyttöön. Toki olen omakohtaisessa uskossani sen verran heikko, että minut saa helposti satutettuakin. Toisaalta olen tällä palstalla puhunut vain omakohtaisista tuntemuksistani puuttumatta toisten ajatuksiin ainakaan arvostellen. Mistä siis tarve antaa palaa?
Anteeksi "tarsiger"!
Edellinen viestini oli aivan henkilökohtainen heitto "Elämän lapselle". Ihan meidän oma juttu!
En itse tykkää sanansäilän väärästä käytöstä enkä piikittelystä. En halua satuttaa. Olen niin Haavoilla itsekin, että tiedän, mitä Kipu on.
En hoksannut, että sanansäilällä on kai useimmin taipumus sivaltaa kipeästi kohti. Ajattelin vain keskustelun paloa, monipuolisuutta ja intoa.
En tarkoittanut sellaista roihua, jossa vahingoitetaan toisia. En todellakaan. Enkä halua, että "Elämän lapsikaan" sitä tekee.
selväntävästä viestistä. Joskus tulee takerruttua harmittavan pieniin yksityiskohtiin ja ikäänkuin kaivaa toisen viestistä sitä, mitä siinä ei ole. Mutta sellaisia me olemme!
Sama vika täällä!
Muistat varmaan? ;)
Ennen katekismuksen "vääntämistä" siellä oli Jumalan Moosekselle antamat kymmenen käskyä Lutherin selityksineen. Ainakin ne ennen jo koulussa opeteltiin ulkoa ja kinkereillä kuulusteltiin.
Kuten Raamattukin, myös katekismus on kuitenkin monissa kohdissa "väännetty" tarkoittamaan ihan eri asioita.
Esimerkiksi kuudes käsky :" Älä tee huorin" on nykykatekismuksessa: "Älä tee aviorikosta".
Ennen Jeesuksen sovitustyötä ihmiset uhrasivat syntiensä sovittamiseksi. Tiedämme, ettei meistä kukaan halusta huolimatta pysty näistäkään käskyistä mitään täydellisesti täyttämään. Senpä vuoksi tarvitsemme pelastavaa uskoa.
"Usko tulee kuulosta ja kuulo Jumalansanan kautta"
Fyysisesti sitä paikkaa, missä jumalansanaa puhtaasti saarnataan en osaa sanoa...
Kiteytit yhden tämän palstan, vl-keskustelun (ja monien muidenkin uskonsuuntien) ydinongelmista: "Sääntöluettelot, joita täällä on kritisoitu eivät sinänsä ole ongelma. Sen sijaan järkkymätön fundamentalistinen varmuus, jolla kuulen asioista välillä puhuttavan, kauhistuttaa." Seuraavassa ajatuksiani tämän kysymyksen ympäriltä.
Fundamentalismi voi johtua siitä, että asiat on omaksuttu tutkimatta niiden perusteita ja olosuhteisiin liittyvää merkitystä. Ei ole ehkä myöskään uskallettu kuunnella omantunnon ääntä. On olemassa sanontakin "olla paavillisempi kuin paavi", eli että se, joka kopioi ja papukaijana toistaa auktoriteetin ilmoittamia asioita, on usein jyrkempi ja joustamattomampi kuin auktoriteetti itse. Muistan ajan, jolloin itsekin yritin olla hyvä uskovainen latelemalla epäuskoisille ns. totuuksia ja esittelemällä heille virallista oikeaa kristinuskon oppia vl-höysteillä, ilman tunnustelevaa ja kyselevää asennetta. Armeijakaveri aikoinaan kyseli minulta uskostani ja vastasin hänelle (näin jälkeen päin ajateltuna) epäaidosti. Hän sanoi minulle: "Et sinä oikeasti usko tuolla tavalla." Hän vaistosi, etten ollut todella sanojeni takana, ja hän oli oikeassa.
Fundamentalismin takana voi olla myös pelko, että kaikki hajoaa, jos aletaan kyseenalaistaa auktoriteetteja ja vakiintuneita opinkappaleita. Mielestäni pelko kaiken hajoamisesta on turha. On olemassa paljon asioita, jotka kestävät tarkastelun, vaikkei tukeuduttaisi auktoriteetteihin. Tosin on totta, että sanomisen tyyli muuttuu silloin erilaiseksi; fundamentalistisen varmuuden sijaan tulee kysely ja tunnustelu. Joskus sijaan voi tulla myös 'eksistentiaalinen' varmuus siitä, että ei voi uskoa muuten kuin miten sydämessään tuntee, olkoon se väärin tai oikein. Sellaiseen varmuuteen kuuluu sen myöntäminen, että voi olla eksyksissä vaikka haluaakin olla Jumalan lapsi.
"Joka ei ole epäillyt, ei ole uskonutkaan", sanoi joku kauan sitten, olisiko ollut Luther.