Metsälehti, propakandaa istutusputken torven täydeltä, metsäyhtiöiden äänitorvi

Höpö- höpöö, kun minua vaivaa se, kun nykyään kaikki on sallittua. Tee jotai tai et yhtää mitää, niin kaikki kelpaa. Eikä nykyään uudistettaessa avata maata kuin sen verran kun tarvii. Puolen metrin kuntta kyllä tarviikin kova käsittelyä ja jos ei sielä ei pääse kulkemaan, nin mitäs sitte.Kyllä sielä jo 10v. kuluttua on mukava taimikossa taapertaa.

Varmaan ihan samasta syystä, kuin se miksi pöllöjen rengastaja hakee viereisestä vanhasta kuusikosta pöllön pojan ja tuo sen hakkuuaukealle.
Laittaa tämän kannon päälle ja ottaa kuvan. Samalla tekee propakanda uutisen valtamediaan kuinka tämäkin pöllönpoika jäi orvoksi, kun pahat metsurit kaatoivat metsän.
Tosin sillä erolla, että metsäalan julkaisuissa puhutaan avoimesti metsien uudistuksista ja avohakkuista ilman, että niitä tarvitsisi kuvin todistella.
Toisin kuin ideologisit vihervasemmiston propagandahuijarit, jotka valehtelee joka asian jos sillä vain saa edesautettua oman ideologian eteenpäin viemistä.
Tässä näkeekin sen, että mikä on se taho joka katsoo lehdistä vain kuvat versus se taho joka lukee ja osaa sisäistää lehden/kirjan kirjoitukset.

Metsälehdessä on paljon hyvää ja jossain mitassa myös sitä tarpeetonta ainesta. Riippuu paljon toimittajasta. Vajaat kymmenen vuotta sitten lehdessä vaikutti päätoimittajana Paavo Seppänen, jonka sepustukset olivat kiusallista luettavaa metsänomistajan kannalta. Nykyinen päätoimittaja Kallioniemi on aivan toista maata asiallisine kirjoituksineen.

Tällä hetkellä jätän melko vähälle huomiolle Riikilän sepustukset ja kokonaan lukematta Saarenmaan valitukset; miksiköhän sen itseään toistavaa ja suurelta osin identtistä ruikutusta julkaistaan vuosikymmenestä toiseen? Vuokon ostetut ja viherpestyt kiteytykset ovat myös melko turhia.

Metsälehden kunniaksi on luettava se, että siellä on nykyään tilaa (kiitos päätoimittaja Kallioniemi) monenlaisille artikkeleille. Noin 3/4 lehdestä on luettavaa ja se on lehdelle melko paljon se.