Rauhan ja ilon viestejä

Isä­ni yk­sik­köön tuli 30. maa­lis­kuu­ta 1940 kel­lo 9 pu­he­lin­sa­no­ma. Rau­ha oli sol­mit­tu Suo­men ja Neu­vos­to­lii­ton vä­lil­lä.

Vi­hol­li­suu­det lo­pe­tet­tai­siin kel­lo 11. Oli­han se ilo­sa­no­ma! Epäi­lyk­set nou­si­vat, voi­ko se ol­la tot­ta. So­dan ää­net tun­tui­vat vain kiih­ty­vän. Mää­rä­het­ken tul­tua tuli kui­ten­kin kuin hau­dan hil­jai­suus. Sit­ten eräs Väi­nö-ni­mi­nen so­ti­las sa­noi: ”Ei­kö me vei­sat­tais joku vir­si”, ja kään­tyi Ant­ti-isä­ni puo­leen: ”Va­lit­se sinä vir­si ja aloi­ta myös”. Isäl­lä­ni oli heti eh­do­tus: ”Sun kä­tes, Her­ra, voi­mak­kaan suo ol­la tur­va Suo­men­maan” (VK 577).

Vi­hol­li­sen sil­mäin al­la kaik­ki po­jat yh­tyi­vät täy­sin rin­noin vir­teen. Ilon kyy­ne­leet oli­vat mo­nen sil­mis­sä. Kor­suun tuli juh­lan tun­tu. Var­ti­oi­ta kyl­lä vie­lä pi­det­tiin, mut­ta voi­tiin vaik­ka kät­tä hei­lut­taa naa­pu­rin so­ti­lail­le. Ke­nel­lä­kään ei ol­lut min­kään­lais­ta vi­haa tai kat­ke­ruu­den tun­net­ta hei­tä koh­taan. Näin isä­ni ku­vaa muis­tel­mis­saan tal­vi­so­dan päät­ty­mis­tä.

It­se olen saa­nut teh­dä usei­ta lä­he­tys­mat­ko­ja Ve­nä­jäl­le, ja niis­tä mo­net ovat suun­tau­tu­neet juu­ri sa­moil­le alu­eil­le kuin isä­ni so­ta­ret­ket. On ol­lut ilo ta­va­ta siel­lä sen maan Ju­ma­lan lap­sia ja saar­na­ta rau­han evan­ke­liu­mia. Kak­sin­ker­tai­nen ilo on ol­lut, kun on saa­nut jon­kun epä­us­koi­sen saat­taa Ju­ma­lan val­ta­kun­nan osal­li­suu­teen. On myös tun­tu­nut ih­meel­li­sel­tä se vil­pi­tön rak­kaus, jon­ka elä­vä us­ko vai­kut­taa. Us­ko­vai­set ovat kuin yh­tä per­het­tä.

Pro­feet­ta tar­koit­taa en­nus­ta­jaa ja nä­ki­jää. Sa­kar­ja, joka vai­kut­ti noin 500 vuot­ta en­nen Jee­suk­sen syn­ty­mää, sai kat­sel­la Py­hän Hen­gen sil­min il­moi­tus­ta Her­ras­ta Jee­suk­ses­ta. Sii­tä, kuin­ka hän ku­nin­kaa­na saa­puu voit­toi­sa­na, mut­ta nöy­rä­nä aa­sil­la rat­sas­ta­en kan­san­sa kes­kel­le. Pro­fee­tan näky ei lop­pu­nut Jee­suk­sen ai­kaan, vaan se jat­kuu maa­il­man lop­puun saak­ka. (Sak. 9:9–10.)

Evan­ke­lis­ta Luu­kas ku­vaa ope­tus­lap­sia le­vit­tä­mäs­sä vaat­tei­ta ja pal­mu­nok­sia tiel­le, ylis­tä­mäs­sä Ju­ma­laa ja huu­ta­mas­sa: ”Siu­nat­tu hän ku­nin­gas, joka tu­lee Her­ran ni­mes­sä! Tai­vaas­sa rau­ha ja kun­nia kor­keuk­sis­sa!”

Fa­ri­seuk­set ei­vät sii­tä pi­tä­neet ja käs­ki­vät Jee­sus­ta kiel­tä­mään sen. Jee­sus sa­noi: ”Jos he oli­si­vat vai­ti, niin ki­vet huu­tai­si­vat”. Näh­des­sään kau­pun­gin Jee­sus puh­ke­si it­kuun, kos­ka hä­nen oma kan­san­sa ei tun­te­nut omaa et­sik­ko­ai­kaan­sa. (Luuk. 19:35–44.)

Jee­sus sa­noi ope­tus­lap­sil­leen: ”Men­kää kaik­ki­al­le maa­il­maan ja ju­lis­ta­kaa evan­ke­liu­mi kai­kil­le luo­duil­le” (Mark. 16:15). Maa­il­ma on tänä ai­ka­na mo­nien ko­et­te­le­muk­sien kou­ris­sa, on kai­ken­lais­ta hä­tää ja ah­dis­tus­ta. ”Niin myös te, kuin te nä­et­te nä­mät ta­pah­tu­van, tie­tä­käät, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on läs­nä” (Luuk. 21:31).

Vie­lä kuu­luu evan­ke­liu­mi, joka on Ju­ma­lan voi­ma. Tä­män voi­man omis­ta­mi­seen kut­su­taan ar­mos­ta osat­to­mi­a­kin. Eräs­tä mies­tä moi­tit­tiin sii­tä, et­tä hän oli liit­ty­nyt Ju­ma­lan las­ten jouk­koon. Hä­nen vas­tauk­sen­sa moit­tei­siin oli, et­tä an­toi­vat par­haan tar­jouk­sen: sain ar­mos­ta kaik­ki syn­ti­ni an­teek­si. ”Au­tu­as se, jon­ka pa­hat teot on an­net­tu an­teek­si, jon­ka syn­nit on pyy­hit­ty pois” (Ps. 32:1).

Pekka Syrjäniemi