Herran lauma on turvapaikka

Mikä se tur­va oi­kein on? Tätä kol­me­vuo­ti­as ky­se­li ai­koi­naan use­am­pa­na il­ta­na, kun lau­loin hä­nel­le il­ta­lau­lun. Se päät­tyi sa­noi­hin: ”Siel­lä mä olen tur­vas­sa.”

Mikä se tur­va oi­kein on? Kuin­ka sen voi­si se­lit­tää kol­me­vuo­ti­aal­le? Yri­tin ker­toa, et­tä tur­va on paik­ka, jos­sa ei tar­vit­se pe­lä­tä. Kun esi­mer­kik­si hip­pa­lei­kis­sä me­nee tur­vaan, saa het­ken hen­gäh­tää, ei­kä tar­vit­se ol­la ali­tui­seen va­ruil­laan ja pe­lä­tä, mil­loin hip­pa saa kiin­ni.

Tun­ne tur­vas­ta on yk­si ih­mi­sen pe­rus­ko­ke­muk­sia, joka yleen­sä syn­tyy jo lap­suu­des­sa. Ai­kui­nen pyr­kii ra­ken­ta­maan elä­män­sä si­ten, et­tä hä­nel­lä on asi­oi­ta, joi­hin tur­va­ta ja joi­den va­raan pe­rus­taa elä­mä.

Kol­me­vuo­ti­aan on help­po tur­va­ta ja luot­taa, et­tä van­hem­pien li­säk­si pa­ras­ta suo­jaa an­taa tai­vaal­li­nen van­hem­pi, kaik­ki­val­ti­as Ju­ma­la. Ai­kui­sen ei ole yh­tä yk­sin­ker­tais­ta luot­taa Ju­ma­lan an­ta­maan tur­vaan.

Ny­ky­ään har­van suo­ma­lai­sen tar­vit­see pe­lä­tä, et­tei sai­si ruo­kaa tai ei oli­si paik­kaa, mis­sä asua. Hy­vin­voin­nin kas­vu ja so­si­aa­li­tur­van kor­kea taso voi­vat saa­da ih­mi­sen unoh­ta­maan Ju­ma­lan an­ta­man ikui­sen tur­van. En­sim­mäi­sen käs­kyn se­li­tyk­ses­sä ka­te­kis­muk­ses­sa sa­no­taan­kin mei­dän luu­le­van hel­pos­ti, et­tä ”raha, val­ta, kun­nia suo­jaa­vat mei­tä. Ra­ken­nam­me elä­mäm­me it­sem­me ja omien te­ko­jem­me va­raan.”

Jee­suk­sen ope­tus­las­ten elä­mä ei ajal­li­ses­ti ol­lut ko­vin­kaan tur­vat­tu. Toi­meen­tu­lo oli tiu­kas­sa. He jou­tui­vat usein ko­ke­maan näl­kää ja pel­kää­mään, riit­täi­si­kö ruo­ka. Kui­ten­kin Jee­sus oli heil­le tur­va en­nen kaik­kea ikui­sis­sa asi­ois­sa.

Kun Pie­ta­ri saa Jee­suk­sen neu­voil­la suu­ren ka­lan­saa­liin, hän ei ajat­te­le hyö­ty­vän­sä Jee­suk­ses­ta ka­las­tus­bis­nek­sis­sään. Saa­lis saa Pie­ta­rin pi­kem­min­kin pel­kää­mään ja huo­maa­maan oman syn­ti­sen ti­lan­sa. Ka­lan­saa­liin näh­des­sään Si­mon Pie­ta­ri lan­ke­aa Jee­suk­sen jal­koi­hin ja sa­noo: ”Mene pois mi­nun luo­ta­ni, Her­ra! Minä olen syn­ti­nen mies.” Jee­sus ei kui­ten­kaan läh­de. Hän sa­noo Pie­ta­ril­le ”Älä pel­kää” ja kut­suu hä­net seu­raa­jak­seen. (Luuk. 5:1–11.)

Ju­ma­lan ih­mei­den ja ko­e­tus­ten edes­sä pe­rus­tuk­sia ko­e­tel­laan. Ju­ma­la jos­kus lem­pe­äs­ti, toi­si­naan kii­vaas­ti ky­se­lee, mis­sä mei­dän tur­vam­me on. Vir­res­sä pyy­de­tään Ju­ma­lal­ta: ”Sä tuet vää­rät ku­kis­ta” (VK 121:1). Tar­koi­te­taan­ko täs­sä juu­ri nii­tä elä­män tu­kia, jot­ka ei­vät ole ikui­ses­ti kes­tä­viä?

Vii­meis­tään elä­män ra­jal­li­suu­den edes­sä ajal­li­set tur­vat mur­tu­vat. Toi­ses­sa vir­res­sä lau­le­taan: ”Ei kun­ni­aa, ei val­taa ka­vah­da kuo­le­ma, ei het­ken vii­väs­tyk­seen se suos­tu mak­sus­ta. Jo­kai­nen meis­tä sil­le on sa­ma­nar­voi­nen. Ei ru­kous, ei viha tal­tu­ta voi­maa sen.” (VK 616:3.)

Kun vää­rät tuet on ku­kis­tet­tu, ei Ju­ma­la jätä tur­vat­to­mak­si tai yk­sin. Lap­sel­le lau­la­ma­ni il­ta­lau­lun vii­mei­nen säe kuu­luu ko­ko­nai­suu­des­saan: ”Var­je­le Her­ran lau­mas­sa, siel­lä mä olen tur­vas­sa.”

Tur­va löy­tyy Her­ran lau­mas­ta, Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta. Ju­ma­lan val­ta­kun­ta taas tu­lee il­mi siel­lä, mis­sä Ju­ma­lan sa­nan ju­lis­tus saa puh­taa­na ja elä­vä­nä kuu­lua. Kris­tus on läs­nä Py­hän Hen­gen voi­mas­ta ju­lis­te­tus­sa sa­nas­sa ja lä­hes­tyy tur­vaa et­si­vää ih­mis­tä sa­no­en: ”Älä pel­kää.” Sana kut­suu seu­raa­jak­seen. Us­ko­va saa tur­va­ta Kris­tuk­sen so­vi­tus­kuo­le­maan ja ylös­nou­se­muk­seen. Us­ko an­taa myös toi­von ikui­ses­ta elä­mäs­tä tai­vaas­sa. ”Siel­lä mä olen tur­vas­sa” – ikui­ses­ti.

Antti Koivisto