Kohti taivaan riemua

Anonyymi kirjoitti:

”Kat­so, mi­nä ­luon uu­den tai­vaan ja uu­den maan. Men­nei­tä ei enää muis­tel­la, ne ei­vät nou­se mie­leen. Ei, vaan te saat­te iloi­ta ja rie­mui­ta ai­na ja ikui­ses­ti sii­tä, mitä minä luon. Kat­so, ilon kau­pun­gik­si minä luon Je­ru­sa­le­min, teen rie­muit­se­vak­si sen kan­san. Ja minä rie­muit­sen Je­ru­sa­le­mis­ta, iloit­sen kan­sas­ta­ni. Ei siel­lä enää kuu­lu it­kun ään­tä, ei va­li­tus­ta.” (Jes. 65:17–19.)

Ju­ma­lan lap­sen elä­mään kuu­luu tai­vas­toi­vo. Toi­vo sii­tä, et­tä ker­ran kaik­ki ajan vai­vat jää­vät taak­se, kun va­ja­vai­nen ja syn­ti­nen ruu­mis hau­da­taan, ja sie­lu pää­see ian­kaik­ki­seen iloon tai­vaan ko­tiin. Ju­ma­lan sana lu­paa täl­lai­sen osan us­ko­vai­sel­le ih­mi­sel­le ajal­li­sen elä­män jäl­keen. Jee­sus ker­toi vii­mei­ses­tä tuo­mi­os­ta ope­tus­lap­sil­leen: ”Sit­ten ku­nin­gas sa­noo oi­ke­al­la puo­lel­laan ole­vil­le: ’Tul­kaa tän­ne, te Isä­ni siu­naa­mat. Te saat­te nyt pe­riä val­ta­kun­nan, joka on ol­lut val­mii­na tei­tä var­ten maa­il­man luo­mi­ses­ta as­ti.’” (Matt. 25:34.)

Tai­vaas­ta ker­ro­taan­Raa­ma­tus­sa hy­vin vä­hän, mut­ta mo­nes­ta koh­das­ta käy kirk­kaas­ti il­mi, et­tä siel­lä on hyvä ol­la: ”Kui­ten­kin minä saan ai­na ol­la luo­na­si, sinä pi­dät kä­des­tä­ni kiin­ni. Sinä joh­da­tat mi­nua tah­to­si mu­kaan, ja vii­mein sinä nos­tat mi­nut kun­ni­aan. Tai­vaas­sa mi­nul­la on si­nut, sinä olet ai­noa tur­va­ni maan pääl­lä. Vaik­ka ruu­mii­ni ja sie­lu­ni nään­tyy, Ju­ma­la on kal­li­o­ni, mi­nun osa­ni ian­kaik­ki­ses­ti.” (Ps. 73:23–26.)

Tai­vaan iloa em­me voi kos­kaan tääl­lä maan pääl­lä kä­sit­tää. Jos­kus kui­ten­kin tun­tuu, et­tä saa ai­van kuin lai­das­ta mais­taa tai­vaan iha­nuut­ta jo tääl­lä ajas­sa, kun kiu­sat­tu­na ja syn­ti­se­nä saa us­koa kaik­ki ar­mos­ta an­teek­si. Us­ko­vai­ses­ta ih­mi­ses­tä huo­kuu usein myös ulos­päin ih­meel­li­nen ilo ja rau­ha, joka ei jää huo­maa­mat­ta.

Py­häin­päi­vä­nä muis­tel­laan pois­nuk­ku­nei­ta. Mo­net rak­kaat lä­hei­set ovat jo pääs­seet pe­ril­le. Veik­ko-eno­ni­kin, jon­ka maal­li­nen mat­ka päät­tyi hil­jat­tain, saa nyt naut­tia ikuis­ta rau­haa ja le­poa. Hän on La­sa­ruk­sen ta­voin tur­vas­sa Aab­ra­ha­min hel­mas­sa. ”Näl­kä ei hei­tä enää vai­vaa, ei jano, enää ei hei­tä pol­ta au­rin­ko ei­kä paah­ta­va hel­le. Ka­rit­sa, joka on val­tais­tui­men edes­sä, kait­see hei­tä ja vie hei­dät elä­män ve­den läh­teil­le, ja Ju­ma­la pyyh­kii hei­dän sil­mis­tään kaik­ki kyy­ne­leet.” (Ilm. 7:16–17.)

Ju­ma­la loi­ih­mi­sen tai­vas­ta var­ten. Syn­tiin­lan­kee­mus ai­heut­ti kui­ten­kin sen, et­tä ih­mi­sen osak­si tuli tais­te­lu kol­mi­liit­tois­ta vi­hol­lis­ta – omaa li­haa, maa­il­maa ja sie­lun­vi­hol­lis­ta – vas­taan. Olem­me heik­ko­ja ja syn­tiin tai­pu­vai­sia, mut­ta saam­me us­kol­la omis­taa an­teek­si­an­ta­muk­sen ilo­sa­no­man, yk­sin ar­mos­ta, il­man omia an­si­oi­ta. Sen voi­mal­la jak­sam­me kat­soa roh­ke­as­ti ja luot­ta­vas­ti eteen­päin, mää­rän­pää­tä koh­ti. ”Me tie­däm­me, et­tä vaik­ka tämä mei­dän maal­li­nen telt­ta­ma­jam­me pu­re­taan­kin, Ju­ma­lal­la on tai­vaas­sa mei­tä var­ten ikui­nen asun­to, joka ei ole ih­mis­kät­ten työ­tä” (2. Kor. 5:1). Sin­ne pää­se­vät kaik­ki, joi­den nimi on kir­joi­tet­tu elä­män kir­jaan tai­vaas­sa. Sin­ne mi­nä­kin ha­lu­an ker­ran pääs­tä.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­ta kuu­lu­te­taan kut­sua tai­vas­tiel­le vie­lä tä­nä­kin päi­vä­nä. An­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mia tar­jo­taan jo­kai­sel­le, joka ha­lu­aa sen us­kol­la vas­taan ot­taa. ”Tai­vaan iloa, tai­vaan rie­mua ei voi­da ku­vail­la. Kaik­ki sa­nat ovat köy­hät ker­to­maan tai­vaas­ta, sen juh­la­rie­mus­ta, oi Her­ra Se­ba­ot!” (VK 618:4)

Os­mo Heik­ka­la

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä