Sielunvihollisen katala suunnitelma

Olet­ko kos­kaan miet­ti­nyt, mil­tä en­ke­lit näyt­tä­vät ja mil­tä tun­tui­si koh­da­ta en­ke­li? Minä olen. Usein ei eh­kä tule aja­tel­leek­si, et­tä sie­lun­vi­hol­li­nen­kin on en­ke­li, paha en­ke­li. Sie­lun­vi­hol­li­sen ih­mi­nen koh­taa lii­an­kin usein, omas­sa it­sek­kääs­sä mie­les­sään.

Raa­ma­tus­sa on ker­to­mus sii­tä, kuin­ka sie­lun­vi­hol­li­nen syös­tiin alas tai­vaas­ta maan pääl­le (Ilm. 12). Sii­tä läh­tien se on vai­non­nut Ju­ma­lan lap­sia ko­et­ta­en saa­da hei­dät luo­pu­maan us­kos­taan.

En­sim­mäi­nen ih­mis­pa­ri koh­ta­si sie­lun­vi­hol­li­sen pa­ra­tii­sis­sa ka­va­lan ja viek­kaan käär­meen muo­dos­sa. Se sai elä­män pa­ra­tii­sis­sa näyt­tä­mään Aa­ta­min ja Ee­van mie­les­sä ra­joit­tu­neel­ta.

Käär­me ky­syi: ”On­ko Ju­ma­la to­del­la sa­no­nut: ’Te et­te saa syö­dä mis­tään puu­tar­han puus­ta?’” Ee­va vas­ta­si, kuin­ka Ju­ma­la oli kiel­tä­nyt syö­mäs­tä ai­no­as­taan kes­kim­mäi­ses­tä puus­ta, mut­ta epäi­lyk­sen sie­men Ju­ma­lan oi­ke­a­mie­li­syy­des­tä oli kyl­vet­ty ih­mi­sen sy­dä­meen. (1. Moos. 3:1–7.)

Sie­lun­vi­hol­li­nen kiu­sa­si Jee­sus­ta, kun hän aloit­ti jul­ki­sen toi­min­tan­sa. Se hou­kut­te­li Jee­sus­ta muut­ta­maan ki­viä lei­vik­si. Ei ni­mit­täin ol­lut ih­me, et­tä Jee­suk­sel­la oli näl­kä, hän oli paas­ton­nut 40 päi­vää. (Matt. 4.)

Myös toi­nen kiu­saus, tä­män maa­il­man kun­ni­an ta­voit­te­lu, saat­taa hou­ku­tel­la us­ko­vais­ta. Jos­kus tun­tuu, et­tä ny­ky­a­jan ih­mi­sel­lä on suu­rem­pi kyn­nys erot­tau­tua elä­män­ta­voil­laan tai käyt­täy­ty­mi­sel­lään kuin ai­em­min.

Ih­mi­nen saat­taa jos­kus tus­kail­la, et­tä ”mik­si tä­män us­ko­mi­sen pi­tää ol­la niin työ­läs­tä ja han­ka­laa”. Mut­ta mikä saa tun­te­maan, et­tä us­ko­vai­sen elä­mä oli­si vai­ke­aa ja han­ka­laa? Ei­kö se ole juu­ri sie­lun­vi­hol­li­sen kuis­kut­te­lu, ku­ten Ee­val­le: ”Et­te­kö te saa syö­dä mis­tään puu­tar­han puus­ta?” Sie­lun­vi­hol­li­sen ta­voit­tee­na on saa­da us­ko­vai­sen kil­voi­tus näyt­tä­mään niin vai­ke­al­ta, et­tä hän jät­täi­si mat­kan kes­ken.

Raa­mat­tu ke­hot­taa val­vo­maan: ”Pi­tä­kää mie­len­ne valp­paa­na ja val­vo­kaa. Tei­dän vas­tus­ta­jan­ne Saa­ta­na kul­kee ym­pä­riin­sä kuin är­jy­vä lei­jo­na ja et­sii, ke­net voi­si niel­lä.” (Piet. 5:8.)

Sie­lun­vi­hol­li­sen puhe, ku­ten Ee­val­le ”Ei, et­te te kuo­le”, on hy­vin tut­tu ih­mi­sel­le. ”Ei kait se niin vaa­ral­lis­ta ole, tus­kin nyt us­ko yh­des­tä ker­taa me­nee, kyl­lä minä voin toi­mia näin.” Ei­kä se kiu­saa ih­mi­siä pel­käs­tään konk­reet­ti­sil­la asi­oil­la, jois­ta oma­tun­to va­roit­taa, vaan nä­kee mie­lel­lään ih­mi­se­lä­mäs­sä mo­nen­lais­ta us­koa tär­ke­äm­pää.

Esi­mer­kik­si har­ras­tuk­set, li­sään­ty­vä va­paa-ai­ka, ah­neus, viih­teen eri muo­dot ja mie­len­kiin­toi­nen työ voi­vat ol­la asi­oi­ta, joil­la sie­lun­vi­hol­li­nen hou­kut­te­lee har­ven­ta­maan seu­ra­käyn­te­jä ja pai­na­maan elä­män kal­leim­man asi­an taka-alal­le. Se ha­lu­aa, et­tä oma­koh­tai­nen us­ko muut­tuu yh­dek­si muis­ta har­ras­tuk­sis­ta.

En­sim­mäi­nen ih­mis­pa­ri sai lu­pauk­sen, kuin­ka nai­sen sie­me­nes­tä on syn­ty­vä hän, joka pol­kee rik­ki käär­meen pään. Ih­mi­sen ei ole tar­koi­tet­tu tais­te­le­van sie­lun­vi­hol­lis­ta vas­taan omil­la voi­mil­laan, vaan am­men­ta­van voi­maa evan­ke­liu­min ilo­sa­no­mas­ta.

Jee­suk­sen tais­tel­les­sa sie­lun­vi­hol­lis­ta vas­taan en­ke­lit tu­li­vat pal­ve­le­maan hän­tä. Saat­to­mie­het, toi­set us­ko­vai­set, ovat tär­keä ja ar­vo­kas voi­ma­va­ra. Heil­le voi ker­toa tun­to­aan pai­na­vis­ta asi­ois­ta tai kes­kus­tel­la sie­lun­vi­hol­li­sen eteen aset­ta­mis­ta hou­ku­tuk­sis­ta. Ju­ma­lan sa­nan ja evan­ke­liu­min loh­du­tuk­sen voi­mal­la us­ko­vai­nen jak­saa tais­tel­la ja pää­see ker­ran pe­ril­le.

Tee­mu Kar­hu­maa