Anteeksiantamuksen määrä on ääretön

Tasa-ar­voi­nen lä­hes­ty­mi­nen ja lä­him­mäi­sen­rak­kaus ovat kes­kei­siä sie­lun­hoi­to­ti­lan­tees­sa.

Sun­nun­tain evan­ke­liu­mi­teks­ti on kris­til­li­ses­sä pe­rin­tees­sä tun­net­tu ni­mel­lä Kris­tuk­sen kirk­ko­la­ki. Ai­em­min Jee­sus oli ker­to­nut ver­tauk­sen Hy­väs­tä Pai­me­nes­ta, joka et­sii huk­kaan jou­tu­neen lam­paan. Jee­sus jat­kaa: ”Sa­moin ei tei­dän tai­vaal­li­nen Isän­ne tah­do, et­tä yk­si­kään näis­tä vä­häi­sis­tä jou­tui­si huk­kaan.”

Ju­ma­lan hyvä huo­len­pi­to tar­koit­taa sitä, et­tä hän ha­lu­aa säi­lyt­tää ja var­jel­la mei­dät us­kos­sa. Kris­tuk­sen pal­ve­li­jat kan­ta­vat toi­si­aan tai­vas­tiel­lä. Us­ko­vat ei­vät ole syn­nin te­ke­mi­ses­tä va­pai­ta, vaan lan­kee­muk­sia ta­pah­tuu ”aja­tuk­sin, sa­noin ja te­oin”.

Oma­tun­to neu­voo pa­ne­maan syn­nin pois, jot­ta sii­tä ei tu­li­si us­ko­mi­sen es­te. Ei ole help­poa nous­ta pa­ran­nuk­sen as­ke­lil­le, kos­ka lan­kee­muk­seen liit­tyy usein myös hä­pe­än tun­ne.

Pu­heek­si ot­ta­mi­nen on suo­je­lua

”Jos vel­je­si te­kee syn­tiä, ota asia pu­heek­si kah­den kes­ken. Jos hän kuu­lee si­nua, olet voit­ta­nut hä­net ta­kai­sin.” (Matt. 18:15.) Vel­jen tai si­sa­ren ti­lan­tees­ta saat­taa he­rä­tä ai­heel­li­nen huo­li. Jee­suk­sen neu­vo ot­taa asia ”pu­heek­si kah­den kes­ken” kos­kee jo­kais­ta us­ko­vaa.

Tämä tar­koit­taa myös sitä, et­tei asi­as­ta la­ver­rel­la muil­le. Kun asi­oi­ta sel­vi­tel­lään vain kah­den kes­ken, suo­je­lee tuol­lai­nen kä­sit­te­ly myös lä­him­mäi­sen mai­net­ta. On mah­dol­lis­ta, et­tä asi­oi­ta on tul­kit­tu vää­rin.

In­hi­mil­li­nen puo­li jät­täi­si mie­lel­lään asi­an sik­seen: ei jak­sa­kaan ra­kas­taa lä­him­mäis­tä to­tuu­des­sa. Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa Moo­sek­sen kir­jas­sa va­roi­te­taan ajat­te­le­mas­ta­kin pa­haa lä­him­mäi­ses­tä vaan ot­ta­maan asi­at pu­heek­si. Sa­mal­la ke­ho­te­taan ra­kas­ta­maan lä­him­mäis­tä kuin it­seä. (3. Moos. 19:17,18.)

Jee­suk­sen ope­tuk­seen on help­po yh­tyä: ”Kaik­ki, min­kä tah­dot­te ih­mis­ten te­ke­vän teil­le, teh­kää te heil­le. Täs­sä on laki ja pro­fee­tat.” (Matt. 7:12.) Ope­tuk­sen luon­ne on rak­kau­del­li­nen ja sie­lun­hoi­dol­li­nen. Mo­nel­la meis­tä on ol­lut ai­ko­ja, jol­loin olem­me ol­leet syn­nin ja kuor­man uu­vut­ta­mia. Mi­ten oli­si käy­nyt, jos mei­tä ei oli­si evan­ke­liu­min voi­mal­la us­ko­nys­tä­vien kaut­ta au­tet­tu ta­kai­sin?

Kris­tuk­sen oh­je to­teu­tuu usein kes­kel­lä ar­kea. Puo­li­so saat­taa ky­syä, mik­si et saa nu­ku­tuk­si? Tai ys­tä­vä: ”Mikä si­nun on, olet niin hil­jai­nen?” Voi ol­la, et­tä tämä riit­tää avaa­maan kes­kus­te­lun. Lä­hei­set ovat kul­la­nar­voi­sia. He saat­ta­vat tun­tea si­nut niin hy­vin, et­tä aa­vis­ta­vat, jos si­nul­la on paha ol­la.

Kut­su on ai­na voi­mas­sa

Kai­kes­sa Jee­suk­sen ope­tuk­ses­sa ko­ros­tuu lä­him­mäi­sen­rak­kaus ja tasa-ar­voi­nen lä­hes­ty­mi­nen. Ai­na kes­kus­te­lu kah­den kes­ken ei saa­vu­ta toi­vot­tua tu­los­ta. On tär­ke­ää, et­tä ti­lan­ne on jo­kai­sel­le tur­val­li­nen ja oi­keu­den­mu­kai­nen.

Jos­kus voi ol­la tar­peen, et­tä mu­kaan ote­taan yk­si tai kak­si kris­tit­tyä ”to­dis­ta­jik­si”. Hei­dän mu­ka­naan ti­lan­tee­seen voi tul­la li­sää apua ja us­kon ym­mär­rys­tä. Par­haas­sa ta­pauk­ses­sa an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi saa hoi­taa kaik­kia osa­puo­lia.

Voi myös käy­dä niin, et­tä asi­at ei­vät ete­ne toi­vo­tul­la ta­val­la. Jee­suk­sen neu­vo­na on tuol­loin kut­sua mu­kaan laa­jem­pi kris­ti­tyi­den jouk­ko, pai­kal­li­nen seu­ra­kun­ta. Kris­tit­ty­jen kes­ken on ol­lut neu­vo ”ol­la no­pei­ta pääs­tä­mään ja hi­tai­ta si­to­maan”. Ju­ma­lan val­ta­kun­ta on ar­mon ja an­teek­si­an­ta­muk­sen val­ta­kun­ta.

Jee­sus sa­noi ker­ran: ”Minä sa­non teil­le: näin on tai­vaas­sa­kin. Yh­des­tä syn­ti­ses­tä, joka kään­tyy, iloi­taan siel­lä enem­män kuin yh­dek­säs­tä­kym­me­nes­täyh­dek­säs­tä hurs­kaas­ta, jot­ka ei­vät ole pa­ran­nuk­sen tar­pees­sa.” (Luuk. 15:7.) Jos asi­a­no­mai­nen ei ha­lua yh­tyä seu­ra­kun­nan yh­tei­seen us­koon ja teh­dä syn­nis­tä pa­ran­nus­ta, hä­neen suh­tau­du­taan kuin ”pa­ka­naan tai pub­li­kaa­niin”. Hän­tä ra­kas­te­taan lä­him­mäi­se­nä, jol­le kut­su ta­kai­sin ar­mo­val­ta­kun­taan on ai­na voi­mas­sa.

Ar­mon mää­rää ei ra­joi­te­ta

Jee­sus pu­huu teks­tis­sä seu­raa­vak­si sii­tä, kuin­ka me saam­me ru­koil­len kään­tyä tai­vaal­li­sen Isän puo­leen kai­kis­sa asi­ois­sa. Sie­lun­hoi­dol­li­sis­sa ti­lan­teis­sa tun­nem­me it­sem­me ym­mär­tä­mät­tö­mik­si. Jee­sus on lu­van­nut ol­la kans­sam­me sil­loin­kin.

Jo­kai­nen us­ko­va te­kee mat­kaa ar­mon va­ras­sa. On loh­dul­lis­ta tie­tää, et­tä an­teek­si­an­ta­muk­ses­sa ei ole kiin­ti­ö­tä, vaan sen mää­rä on ää­re­tön.

Ville Laivamaa