Pelkää Herraa ja karta pahaa

Edel­lis­ten su­ku­pol­vien ai­ka­na Suo­men kan­san sy­dä­mes­sä on ol­lut ti­laa Ju­ma­lan sa­nal­le. Mikä on tä­män päi­vän ti­lan­ne? Ai­kam­me maal­lis­tuu ja ih­mi­set kul­keu­tu­vat kau­em­mak­si Ju­ma­las­ta. Hy­vin­voin­nin kes­kel­lä ih­mi­ses­tä tu­lee tie­tä­vä ja omiin voi­ma­va­roi­hin­sa luot­ta­vai­nen. Syn­nin lu­val­li­suus val­taa ih­mis­ten mie­let kan­sa­kun­tam­me kes­kel­lä.

Psal­mis­sa (111:10) sa­no­taan: ”Her­ran pel­ko on vii­sau­den al­ku, vii­sas se, joka hä­nen tah­ton­sa täyt­tää. Kai­ku­koon Her­ran ylis­tys ajas­ta ai­kaan!” Raa­ma­tun kir­joi­tuk­sis­sa tu­lee usein esil­le Ju­ma­lan vii­saus ja ih­mi­sen vii­saus. ”Us­kon avul­la me ym­mär­räm­me, et­tä maa­il­mat on luo­tu Ju­ma­lan sa­nal­la: nä­ky­vä on syn­ty­nyt nä­ky­mät­tö­mäs­tä” (Hepr. 11:3). Ju­ma­lan teot ovat tut­ki­mat­to­mat, ei­kä ih­mi­sym­mär­rys rii­tä kaik­kea sitä kä­sit­tä­mään.

Ar­mo on Ju­ma­lan rak­kaut­ta, jon­ka ih­mi­nen saa osak­seen il­man omaa an­si­o­taan (KO 36). Us­kon kaut­ta hän ym­mär­tää ian­kaik­ki­sen elä­män mer­ki­tyk­sen ja Ju­ma­lan van­hurs­kau­den. Toi­von mat­ka­mie­hi­nä us­ko­vai­set kul­ke­vat koh­ti uut­ta isän­maa­ta. Tämä toi­vo on Ju­ma­lan ar­mos­ta tar­jol­la kai­kil­le ih­mi­sil­le ajas­sa. Ju­ma­la on ra­kas­ta­nut niin pal­jon ih­mis­tä, et­tä hän an­toi oman rak­kaan Poi­kan­sa uh­rik­si ih­mis­ten syn­tien edes­tä (Joh. 3:16). Us­ko on Ju­ma­lan lah­ja.

Pre­si­dent­ti voi ar­mah­taa ri­kol­li­sen van­gin ran­gais­tuk­ses­ta. Pre­si­den­tin lu­paus pa­pe­ril­la ei yk­sin va­pau­ta van­kia. Van­gin­var­ti­jal­la on val­tuu­tus au­kais­ta van­ki­sel­lin ovi ja pääs­tää van­ki va­pau­teen. Lu­kon au­kai­sun jäl­keen van­ki on va­paa.

Kris­tus Ju­ma­lan Poi­ka­na pe­las­ti ih­mi­sen syn­nin ja kuo­le­man val­lan al­ta. Ju­ma­lan sana lu­paa syn­tei­hin­sä van­gi­tun ih­mi­sen va­paak­si syn­neis­tä. Ju­ma­lan työ jat­kuu Py­hän Hen­gen työ­nä Ju­ma­lan val­ta­kun­nas­sa.

Syn­tien an­teek­si an­ta­mi­seen tar­vi­taan us­ko­vai­nen ih­mi­nen, jol­la on val­tuu­tus pääs­tää ih­mi­nen syn­neis­tä. Naa­tan saar­na­si Ju­ma­lan an­ta­mil­la val­tuuk­sil­la Daa­vi­dil­le syn­nit an­teek­si. Sa­moil­la val­tuuk­sil­la an­toi Ana­ni­as Sau­luk­sel­le syn­nit an­teek­si.

Sekä Daa­vi­dil­le et­tä Sau­luk­sel­le Ju­ma­la oli avan­nut syn­nin tun­non ja ym­mär­ryk­sen sii­tä, mitä on Her­ran pel­ko. Tämä sa­no­ma ei ole muut­tu­nut ai­ko­jen saa­tos­sa.

Job koki elä­mäs­sään Ju­ma­lan joh­da­tuk­sen. Ko­et­te­le­muk­sen ja siu­nauk­sen kes­kel­lä Job to­te­si: ”Sinä an­noit mi­nul­le elä­män, olit us­kol­li­nen, si­nun huo­len­pi­to­si oli suo­ja­na­ni” (Job. 10:12). ”Vii­saut­ta on Her­ran pel­ko, ym­mär­rys­tä se, et­tä kart­taa pa­haa” (Job 28:28).

Pa­han kart­ta­mi­ses­sa ih­mi­sel­lä on ai­na op­pi­mis­ta. Usein hän ko­kee heik­kout­ta. Ha­lu­ai­si teh­dä hy­vää, mut­ta ei pys­ty sii­hen. Tap­pi­o­ta tu­lee ja syn­ti tart­tuu mat­kal­la. Sik­si on hyvä, et­tä tääl­lä maan pääl­lä on ar­mon ja an­teek­si an­ta­muk­sen val­ta­kun­ta, jos­sa saar­na­taan tämä yk­sin­ker­tai­nen evan­ke­liu­mi.

Ju­ma­lan lap­se­na saa elää va­paas­ti iloi­se­na ja rau­hal­li­sel­la mie­lel­lä elä­män kai­kis­sa vai­heis­sa. Ju­ma­lan rau­ha käy ylit­se ih­mi­sen ym­mär­ryk­sen, ja tä­män rau­han lah­joit­taa Ju­ma­la.

Nuo­ri ih­mi­nen saa luot­ta­vai­ses­ti kat­soa tu­le­vai­suu­teen ja teh­dä suun­ni­tel­mia pyy­tä­en Ju­ma­lan siu­naus­ta ja joh­da­tus­ta. Van­hem­pi ih­mi­nen voi myös luot­taa Ju­ma­lan joh­da­tuk­seen. Ju­ma­la on lu­van­nut ol­la mei­dän kans­sam­me ”van­hak­si ja har­maak­si” tul­tu­am­me (Ps. 71). Evan­ke­liu­mi on Ju­ma­lan voi­ma.

Isä­ni oli huo­no­kuu­loi­nen ja yleen­sä vä­hä­pu­hei­nen. Hä­nen kuo­lin­vuo­teen­sa ää­rel­lä sain siu­na­ta hän­tä. Tar­koin hän seu­ra­si suu­ni liik­kei­tä ja kä­si­ä­ni. Nos­tin kä­te­ni isän pään pääl­le ja saar­na­sin evan­ke­liu­min. Hän sa­noi: ”Ha­lu­an us­koa.” Het­ken vie­lä mie­tit­ty­ään hän to­te­si: ”Ju­ma­lan ar­mos­ta”.

Ju­ma­lan ar­mos­sa on va­raa ja Jee­suk­sen ve­res­sä on voi­maa. Tämä to­teu­tuu jo­kai­sen elä­mäs­sä, kun jak­saa us­koa. Ker­ran kaik­ki saa­vat näh­dä sen, mitä var­ten ovat us­ko­neet. Ha­lu­at­han si­nä­kin näin us­koa?

Teks­ti: Jor­ma Vuor­ma