Rahako ratkaisee?

Pi­dim­me en­sim­mäi­siä seu­ro­ja Ve­nä­jän Ud­mur­ti­as­sa. Seu­ro­jen jäl­keen eräs mies ky­syi, voi­ko syn­nit saa­da an­teek­si ihan il­mai­sek­si. ”Kun minä me­nen kaup­paan niin ai­na pi­tää ol­la rup­lan ra­ho­ja, mi­tään ei saa il­man ra­haa”, hän jat­koi.

Sa­noim­me hä­nel­le Raa­mat­tuun poh­jau­tu­en, et­tä sen, min­kä it­se olem­me lah­jak­si saa­neet, niin sen me lah­jak­si an­nam­me. Lai­na­sim­me myös Je­sa­ja-pro­fee­tan sa­no­ja: ”Kuul­kaa kaik­ki ja­noi­set! Tul­kaa ve­den ää­reen! Te, joil­la ei ole ra­haa, tul­kaa, os­ta­kaa vil­jaa il­mai­sek­si, syö­kää, ot­ta­kaa mak­sut­ta vii­niä ja mai­toa.” (Jes. 55:1.)

Ju­ma­la voi yl­lät­tää mo­nel­le eri ta­val­la, hän on ta­sa­puo­li­nen kaik­kia ih­mi­siä koh­taan. Hän an­taa au­rin­kon­sa pais­taa niin hy­vil­le kuin pa­hoil­le ja an­taa sa­teen niin hurs­kail­le kuin ju­ma­lat­to­mil­le­kin.

Ajan­koh­tai­nen on myös Jee­suk­sen vuo­ri­saar­nan ope­tus, et­tei tar­vit­se mu­reh­tia syö­mi­ses­tä, juo­mi­ses­ta tai vaa­te­tuk­ses­ta. Tai­vaal­li­nen Isä kyl­lä tie­tää jo­kai­sen tar­peet. Pää­a­si­ak­si Jee­sus nos­taa Ju­ma­lan val­ta­kun­nan ja hä­nen van­hurs­kau­ten­sa et­si­mi­sen (Matt. 6: 31–34).

Raa­mat­tu tun­tee ih­mi­siä, joil­le Ju­ma­la oli an­ta­nut pal­jon rik­kaut­ta, muun mu­as­sa Ab­ra­ham ja Jaa­kob. Kun Ab­ra­ham pa­la­si vä­sy­nee­nä so­das­ta, Saa­le­min ku­nin­gas, kor­keim­man Ju­ma­lan pap­pi Mel­ki­se­dek, tuli vah­vis­ta­maan hän­tä lei­väl­lä ja vii­nil­lä ja siu­na­si hän­tä.

Ab­ra­ham an­toi ku­nin­kaal­le kym­me­nyk­set kai­kes­ta saa­liis­taan. Ab­ra­ham ym­mär­si, et­tä Ju­ma­lan val­ta­kun­nan työ tar­vit­see myös ajal­li­sia va­ro­ja (1. Moos. 14:17–19). Paa­va­li kir­joit­taa Ko­rin­ton seu­ra­kun­nal­le: ”Ku­kin an­ta­koot sen mu­kaan kuin on mie­les­sään päät­tä­nyt, ei vas­ta­ha­koi­ses­ti ei­kä pa­kos­ta, sil­lä ilois­ta an­ta­jaa Ju­ma­la ra­kas­taa” (2. Kor. 9:7).

Ko­et­te­le­muk­siin jou­tu­nut Job oli va­ra­kas mo­nes­sa mie­les­sä, mut­ta me­net­ti kai­ken. Sil­ti hän tun­nus­ti: ”Her­ra an­toi, Her­ra ot­ti. Kii­tet­ty ol­koon Her­ran nimi.” (Job 1:26.) Ju­ma­lal­la oli myö­hem­min vara siu­na­ta Jo­bil­le vie­lä en­tis­tä run­saam­pi omai­suus.

Jee­sus oli saa­nut kut­sun tul­la fa­ri­seus Si­mo­nin luok­se ate­ri­al­le. Sin­ne saa­pui myös nai­nen, joka oli saa­nut kaik­ki syn­tin­sä an­teek­si. Hä­nel­lä oli mu­ka­naan niin ar­vo­kas öl­jy­pul­lo, et­tä sii­hen oli men­nyt työ­mie­hen vuo­den palk­ka.

Nai­nen voi­te­li Jee­suk­sen ja­lat tuol­la voi­teel­la ja kui­va­si ne hiuk­sil­laan. Moni ajat­te­li, et­tä tuo on mah­do­ton­ta tuh­laus­ta. Sii­hen Jee­sus sa­noi, et­tä joka on pal­jon saa­nut an­teek­si, se myös pal­jon ra­kas­taa. (Luuk. 7:36–50.)

Mo­nil­le Raa­ma­tun hen­ki­löil­le rik­kaus oli on­net­to­muu­dek­si. Jee­sus ker­too rik­kaas­ta mie­hes­tä, joka ha­vah­tui vas­ta hel­ve­tin vai­vas­sa osaan­sa. Sa­moin ri­kas nuo­ru­kai­nen, jota Jee­sus ra­kas­ti to­tuu­des­sa, ei läh­te­nyt hän­tä seu­raa­maan.

Maan­vil­je­li­jä, joka sai run­saan sa­don, ra­ken­si suu­rem­mat ai­tat ti­lal­le ja ko­ko­si nii­hin use­an vuo­den tar­peen it­sel­leen. Sit­ten hän ru­pe­si syö­mään, juo­maan ja iloit­se­maan. Seu­raa­va­na yö­nä hän kuo­li. Jee­sus va­roit­taa­kin: ”Näin käy sen, joka ke­rää rik­kaut­ta it­sel­leen mut­ta jol­la ei ole aar­ret­ta Ju­ma­lan luo­na” (Luuk. 12:21).

Kun Ve­nä­jäl­lä Pet­ros­kois­sa pi­det­tiin syys­seu­rat, sin­ne tuli nai­nen, joka oli läh­te­nyt mat­kaan noin kah­den tu­han­nen ki­lo­met­rin ta­kaa. Hä­nel­tä lop­pui­vat sääs­tä­män­sä ra­hat kes­ken mat­kan, mut­ta hän pää­si Vii­pu­ris­ta us­ko­vais­ten kyy­dis­sä pe­ril­le.

Seu­rois­sa hän ää­neen iloit­si sii­tä, mi­ten iha­naa on, kun saa ol­la rak­kai­den Ju­ma­lan las­ten seu­ras­sa. Saa kuul­la kol­me päi­vää Ju­ma­lan sa­naa ja lau­laa yh­des­sä kii­tos­ta Ju­ma­lal­le tois­ten us­ko­vais­ten kans­sa. ”Minä olen maa­il­man on­nel­li­sin nai­nen!” Var­maan us­ko­vai­set aut­toi­vat, et­tä si­sar pää­si vie­lä ko­tiin­kin.

Teks­ti: Pek­ka Syr­jä­nie­mi