Kiitän Jumalaani, auttajaani

Anonyymi kirjoitti:

Pa­ras pää­na­lu­nen

”Tul­koon valo.” Näil­lä sa­noil­la kaik­ki sai al­kun­sa. Valo tuli, ja Ju­ma­la erot­ti sen pi­mey­des­tä. Va­lon hän ni­mit­ti päi­väk­si ja pi­mey­den yök­si. (1. Moos. 1:3–5.)

Pla­neet­tam­me lii­ke saa ai­kaan pi­mey­den ja va­lon vaih­te­lun, joka oh­jaa myös eli­mis­töm­me toi­min­taa. Eri­tyi­ses­ti au­rin­gos­ta tu­le­va valo saa ih­mi­sen vir­kis­ty­mään, ja pi­meys vä­syt­tää.

On tut­tua ja sa­mal­la hy­vin eri­kois­ta, et­tä mei­dän on joka vuo­ro­kau­si vai­vut­ta­va tun­ti­kau­sien ajak­si toi­min­ta­ky­vyt­tö­mään ti­laan. Jos uni­ryt­mi häi­riin­tyy, ter­vey­tem­me kär­sii mo­nin ta­voin. Luo­mis­ker­to­muk­ses­sa­kin on tark­ka ryt­mi, joka päät­tyy Ju­ma­lan le­poon seit­se­män­te­nä päi­vä­nä.

”Puh­das oma­tun­to on pa­ras pää­na­lu­nen”, kuu­luu sa­non­ta. Ih­mi­nen tar­vit­see le­poa si­sin­tä myö­ten. Jos yh­teys Luo­jaan on kat­ken­nut, sy­dän­tä kai­her­taa le­vot­to­muus: ”Ju­ma­la­ton pa­ke­nee, vaik­ka ku­kaan ei aja ta­kaa” (Sa­nanl. 28:1). Sa­man sa­nan­las­kun mu­kaan ”van­hurs­kas on tur­vas­sa kuin lei­jo­na”.

Jee­sus opet­ti­kin ole­maan pel­kää­mät­tä nii­tä, jot­ka voi­vat tap­paa ruu­miin, mut­ta ei­vät sie­lua (Matt. 10:28). Jee­suk­sen omil­la on si­sim­mäs­sään rau­ha, mut­ta tämä mer­kit­see sa­mal­la ul­ko­nais­ta kamp­pai­lua: ”Maa­il­mas­sa te olet­te ah­taal­la, mut­ta py­sy­kää roh­kei­na: minä olen voit­ta­nut maa­il­man” (Joh. 16:33).

Jee­sus kul­ki edel­läm­me ris­tin tien, joka joh­ti epä­toi­voon: ”Ju­ma­la­ni, Ju­ma­la­ni, mik­si hyl­kä­sit mi­nut?” (Matt. 27:46.) Sa­man­lai­nen psal­mi voi ol­la hä­nen seu­raa­jal­laan, jon­ka lepo Ju­ma­las­sa tun­tuu vaih­tu­neen kiu­sauk­siin ja kamp­pai­lui­hin: ”Sinä, Ju­ma­la, olet ai­noa tur­va­ni, mik­si olet hy­län­nyt mi­nut? Mik­si mi­nun täy­tyy kul­kea su­rus­ta synk­kä­nä, kär­siä vi­hol­lis­te­ni sor­toa?” (Ps. 43:2.)

Ih­mi­nen, joka epä­toi­von het­kel­lä huu­taa Ju­ma­laa apuun, on neu­vo­ton, mut­ta ei toi­vo­ton (2. Kor. 4:8). Psal­mi jat­kuu­kin muis­tol­la ja tie­dol­la sii­tä, et­tä le­von läh­de on ole­mas­sa: ”Lä­he­tä va­lo­si ja to­tuu­te­si! Ne joh­dat­ta­koot mi­nua, ne vie­kööt mi­nut py­häl­le vuo­rel­le, si­nun asun­toi­hi­si. Minä tah­don tul­la si­nun alt­ta­ri­si eteen, si­nun etee­si, Ju­ma­la, mi­nun ilo­ni! Siel­lä saan ylis­tää si­nua lyy­raa soit­ta­en, Ju­ma­la, mi­nun Ju­ma­la­ni! Mik­si olet niin ma­sen­tu­nut, sie­lu­ni, mik­si olet niin le­vo­ton? Odo­ta Ju­ma­laa! Vie­lä saan kiit­tää hän­tä, Ju­ma­laa­ni, aut­ta­ja­ni.” (Ps. 43:3–5.)

Sa­moin ih­mi­sen sy­dän saa le­von Ju­ma­lan va­los­sa. Tuo valo ja to­tuus ”lois­taa pi­mey­des­sä, pi­meys ei ole saa­nut sitä val­taan­sa” (Joh. 1:5). Ris­tin tiel­lä Jee­sus on ko­ke­nut maa­il­man kai­ken pi­mey­den ja le­vot­to­muu­den, mut­ta ah­dis­tus vaih­tui lo­pul­ta va­loon (Jes. 53:11).

Jee­suk­sen so­vi­tus­kuo­le­mal­laan osoit­ta­man rak­kau­den ja hä­nen ylös­nou­se­muk­sen­sa voi­man valo lois­taa meil­le hä­nen val­ta­kun­tan­sa evan­ke­liu­mis­sa. Vaik­ka tais­te­lu pi­meyt­tä vas­taan jat­kuu sie­luis­sam­me, voit­to on jo nä­ky­vis­sä. Taak­ko­jen ja ah­dis­tus­ten kes­kel­le kuu­luu Va­pah­ta­jan ää­ni: ”äl­köön sy­dä­men­ne ol­ko le­vo­ton. Us­ko­kaa Ju­ma­laan ja us­ko­kaa mi­nuun.” (Joh. 14:1.)

Ikui­sen elä­män toi­vo kan­taa kär­si­nyt­tä sie­lua Ju­ma­lan alt­ta­rin eteen, mis­sä hän vii­mein saa vei­sa­ta ja soit­taa kii­tos­ta Ju­ma­lal­leen, aut­ta­jal­leen. Ju­ma­lan an­ta­man avun ja ilon odot­ta­mi­nen ky­syy mo­nes­ti kär­si­väl­li­syyt­tä, mut­ta Ju­ma­lan kan­sal­la on edes­sään sa­pat­ti­juh­la, jota kan­nat­taa odot­taa (Hepr. 4:9).

Teks­ti: Mik­ko Pi­si­lä

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä