Soivat torvet
Valmistaessani itselleni aamiaista keittiössä, ulkona oli jo maanantaimeteli hyvässä vauhdissa. Keittiön ikkuna oli kuin suuri televisioruutu, jossa valot vilkkuivat ja henkilöautot humisivat urbaanina dokumenttiohjelmana pimeäpohjaisesta suurkaupungista. Ihmisiä meni ja tuli, ilmestyi näkyviin ja katosi jäljettömiin. Muutama tunti sitten katu oli ollut typötyhjä, autio ja suorastaan ontto. Näin ei ollut enää. Verrattuna kesänäkymään, kansalaiset olivat pukeutuneet lämpimämmin ja heille oli ilmestynyt kasvoilleen maski. Olisin voinut olla Tokiossa, mutta mainosfontti oli länsimainen.
Leikkasin vahingossa leipäveitsellä peukalooni viheliäisen viillon. Taas. Lääkekaappi heijastui ikkunasta. Se oli suoraan selkäni takana mukavalla korkeudella, mutta kuitenkin tyydyin vain imeskelemään verta tihkuvaa sormeani katsellen kadulle kuvajaiseni läpi. Seisoin tällä samalla paikalla luultavasti jokaisena aamuna, jolloin satuin olemaan kotona. Seisoin siinä siksi että leikkuulauta oli siinä ja leipäpussi oli siinä. Lähettyvillä oli kaikki se jota ruoanlaittoon tarvittiin. Muualla ei ollut mitään. Jos halusi leivän, oli seisottava juuri tässä missä seisoin.
Hiukseni olivat ylipitkät ja yön jäljiltä sekaisin. Sisällä vietetyt kuukaudet näkyivät kehossa. Kaikkea näkemääni leimasi ajelehtiminen ja piittaamattomuus, vaikka ruoskin itseni pururadalle kaksi kertaa viikossa. Ulkoilusta oli kadonnut maku tai mielekkyys. Lopulta sain itseni ulos vain kerran viikossa. Kaikki mielenkiintoinen oli kadonnut. Mitään ei voinut tehdä. Minnekään ei oikein voinut mennä. Ketään ei voinut tavata ja mihinkään ei voinut sattumalta törmätä. Lisäksi rintaliiveistä oli kadonnut toinen olkain ja seksuaalisuuteni oli kuin kuollut. Olin seksuaalinen muumio näyttelyssä, jonne en sinnekään pääsisi. Seisoin ikkunassa uhmakkaana. En piitannut vähääkään siitä että minut huomattaisiin, vaan suorastaan kerjäsin sitä. Sortumatta häpeään tai nolouteen, seisoin siinä esillä kuin patsas torilla tai nukke näyteikkunassa. Odotin ja odotin, mutta kukaan ei huomannut mitään. Päätin kirjoittaa kokemuksestani nettiin. Lukijat varmaan palaisivat halusta vatvoa alennustilaani, henkistä laiskuuttani ja väsähtänyttä olemustani. Tunsin olevani kuin tikkataulu mökkisaunan seinällä: täynnä reikiä. Olisi tehtävä jotain, mutta mitä, kyselin itseltäni.
Minussa soivat torvet.
(naurua)
Valmistaessani itselleni aamiaista keittiössä, ulkona oli jo maanantaimeteli hyvässä vauhdissa. Keittiön ikkuna oli kuin suuri televisioruutu, jossa valot vilkkuivat ja henkilöautot humisivat urbaanina dokumenttiohjelmana pimeäpohjaisesta suurkaupungista. Ihmisiä meni ja tuli, ilmestyi näkyviin ja katosi jäljettömiin. Muutama tunti sitten katu oli ollut typötyhjä, autio ja suorastaan ontto. Näin ei ollut enää. Verrattuna kesänäkymään, kansalaiset olivat pukeutuneet lämpimämmin ja heille oli ilmestynyt kasvoilleen maski. Olisin voinut olla Tokiossa, mutta mainosfontti oli länsimainen.
Leikkasin vahingossa leipäveitsellä peukalooni viheliäisen viillon. Taas. Lääkekaappi heijastui ikkunasta. Se oli suoraan selkäni takana mukavalla korkeudella, mutta kuitenkin tyydyin vain imeskelemään verta tihkuvaa sormeani katsellen kadulle kuvajaiseni läpi. Seisoin tällä samalla paikalla luultavasti jokaisena aamuna, jolloin satuin olemaan kotona. Seisoin siinä siksi että leikkuulauta oli siinä ja leipäpussi oli siinä. Lähettyvillä oli kaikki se jota ruoanlaittoon tarvittiin. Muualla ei ollut mitään. Jos halusi leivän, oli seisottava juuri tässä missä seisoin.
Hiukseni olivat ylipitkät ja yön jäljiltä sekaisin. Sisällä vietetyt kuukaudet näkyivät kehossa. Kaikkea näkemääni leimasi ajelehtiminen ja piittaamattomuus, vaikka ruoskin itseni pururadalle kaksi kertaa viikossa. Ulkoilusta oli kadonnut maku tai mielekkyys. Lopulta sain itseni ulos vain kerran viikossa. Kaikki mielenkiintoinen oli kadonnut. Mitään ei voinut tehdä. Minnekään ei oikein voinut mennä. Ketään ei voinut tavata ja mihinkään ei voinut sattumalta törmätä. Lisäksi rintaliiveistä oli kadonnut toinen olkain ja seksuaalisuuteni oli kuin kuollut. Olin seksuaalinen muumio näyttelyssä, jonne en sinnekään pääsisi. Seisoin ikkunassa uhmakkaana. En piitannut vähääkään siitä että minut huomattaisiin, vaan suorastaan kerjäsin sitä. Sortumatta häpeään tai nolouteen, seisoin siinä esillä kuin patsas torilla tai nukke näyteikkunassa. Odotin ja odotin, mutta kukaan ei huomannut mitään. Päätin kirjoittaa kokemuksestani nettiin. Lukijat varmaan palaisivat halusta vatvoa alennustilaani, henkistä laiskuuttani ja väsähtänyttä olemustani. Tunsin olevani kuin tikkataulu mökkisaunan seinällä: täynnä reikiä. Olisi tehtävä jotain, mutta mitä, kyselin itseltäni.
Minussa soivat torvet.
(naurua)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mjoo
Tää on siinä mielessä hyvä että tästä puuttuu sellainen vastenmielinen perusmarina tai -ruikutus.
(hirn)
Höh
Kukaan ei ole jaksanut vatvoa alennustilaani.
Kyllä on vetelää sakkia.
(hihitystä)
Eikö juuri siksi tänne tulla kirjoittelemaan, että muut voisivat vatvoa ja venytellä kirjoittajaa, joka on altistanut itsensä julkisuudelle?
(naurua)
Epidemia on valitettavan lamauttava keskivertovoima tänä kuluvana vuonna. Oikeastaan mä vain istun ja tuijotan ulos, sitten luen jotain, ja sitten ehkä kirjoitan jotain.
Tämä viruskeissi ei ole oikeastaan tuonut mitään positiivista ainakaan mun elämääni. Jos kaivamalla haluaa kaivaa jonkin naurettavan seikan esiin, niin se on se että käsidesiä kun hieraiseen kainaloon, niin johan on taas raitis olo.
(hihitystä)
Ajattelinkin illalla, että miten Funeau alentuu keskusteluun - tai no, ainakin muutamaan vastaukseen.
Nythän se selvisi. Ihana kukoistamaan pyrkivä syystalvinen masennus.
Se on muuten taitolaji valittaa sillä tavalla, että lukijalla nousee suupielet hymyyn. Vielä enemmän alkoi hymyilyttää, kun kuvittelin asuvani vastapäisessä kerrostalossa.
Mjaa
Harvoin mä mistään yllätyn, mutta aamulla olen ollut itselleni sokea. Siis mulle ei tullut mieleenkään että voisin kahlata jossain depiksessä.
Ei nimittäin kuulu kuvioon.
(hirn)
Äh
Unohdin mainita että tämä kirjoitus oli fiktiivinen.
(naurua)