Koko elämäni olen jotenkin ollut siinä odotuksessa että yksinäisyys menee joskus ohi, masennus helpottaa ja "oikea" elämä alkaa. Näin kolmenkympin lähestyessä olen kuitenkin tajunnut, että niin ei välttämättä koskaan käy. Mulla ei ole paljoa kavereita eikä niin hyviä sosiaalisia taitoja, että voisin saada parisuhteen. Pariin otteeseen naiset ovat osoittaaneet kiinnostusta, mutta omalla pilasin jutut omalla estyneisyydelläni ja ujoudellani. Pitää tulla jotenkin vielä sen tiedon kanssa toimeen, että kaikki olisi voinut mennä toisin.
Miten te muut yksin jääneet olette tulleet toimeen yksinäisyyden kanssa?
Miten te muut yksin jääneet olette tulleet toimeen yksinäisyyden kanssa?
Vastaukset 26
Vanhimmat
Kun oppii nauttimaan omasta seurasta niin harvemmin sitä kaipaa muita ihmisiä kun nekin saa aikaan vaan turhaa draamaa.
Kyllä se masentaa ja vie lopulta ennenaikaiseen hautaan. Olen sinua paljon vanhempi nainen ja kokenut myös suurimman osan elämästäni yksinäiseksi. Ystäviä ei ole.
Näin itsekin vähän pelkään. Elämä vaikuttaa aika merkityksettömältä ja päämäärättömältä.
AP
Et ole yksin muistahan se. Pohtinut myös samoja mutta ajatellut ettei tässä yksin näiden asioiden kanssa ole. Ja aloituksesi sen todisti, kiitos siitä!
Oletko kuitenkin työelämässä vai opiskeletko?
Opiskelen kyllä.
Tämä korona-aikakin haittaa sosiaalisuuden ylläpitämistä, kun ei voi mennä mihinkään, missä ihmisiä voisi tavata. Opiskelukin sinulla on ilmeisesti etänä? Kyllähän se väkisinkin aiheuttaa yksinäisyyttä. Mutta jospa se sitten helpottaa, kun korona häviää täältä.
Mitä alaa opiskelet? Löytyisikö sielä sinule uusia kavereita?
Kannattaakin yrittää hyväksyä se. Ei suhteeseen kannata mennä suhteen vuoksi, vain siksi että olisi joku. Kun hyväksyy yksinäisyyden ja riippumattomuuden, voi sellainen paradoksi tapahtua, ettet pian olekaan yksin. Lopulta kaikki kuitenkin olemme yksin. Suhteessa olevatkin. Yksin synnymme tänne, yksin kuolemme. Siinä välissä on kyllä hyvä tavata muita. Ja onhan se jotain, jos sattuu sopiva elämänkumppani tarttumaan matkaan. Hetken hieman kevyempi kulkea, laulun sanoin. Nuori olet vielä, kaikki on mahdollista, mihin uskot.
Tykkään kommentistasi, noinhan se onkin (sivullinen)
Yksinäisyydestä oppii kyllä nauttimaan, mutta kyllä se taitaa olla luonnekysymys kuka oppii ja kuka ei. En ymmärrä ihmistä, joka ei koskaan halua olla yksin. Sehän on kuitenkin niitä omia hetkiä ja parasta.
Siihen tottuu kun on ollut vähän niinkuin pakko tottua. Mulla ei oikeastaan koskaan ollut oikeita ystäviä, muutamia tuttavia vaan, joille mun seura kelpas paremman puutteessa ja muutamille olen ollut jonkinlainen tukihenkilö, yleensä mut on heivattu yli laidan, kun eivät enää tarvinneet mua. Jollekin olen ollut egonpönkittäjä, ovat tunteneet olevansa paremman näköisiä kun ovat olleet mun kans liikenteessä ja ovat voineet kertoa mulle miten paljon paremmin heillä menee kuin mulla ja kuvittelevat mun olleen kateellinen heille ja osa tutuista ovat tunteneet olevansa hyviä ihmisiä, kun ovat aikaansa ja seuraansa mulle suuresta armosta suoneet. Noiden kokemusten jälkeen mulla on luotto mennyt ihmisiin, usko ystävyyteen. Ei mun jutut yhtäkään noista kiinnostanut tai he tekivät pilkkaa asioista, joita olin tyhmyyksissäni heille kertonut, opin lähinnä pitämään suuni kiinni heidän seurassaan. Masennus ei heidän seurassa ollessani helpottanut vaan päinvastoin, olen entistä masentuneempi. Lapsena olin paljon yksin, ei ollut kavereita, ehkä mun on jo hyväksyttävä ettei mun kans kukaan ystävä halua olla. Eikä mun ole ikinä ollut helppo tutustua ihmisiin ja siihen on mennyt intokin noiden entisten tuttavien takia. Kuten voi jo arvata, ei mulla ole ollut onnea parisuhdeasioissakaan. No, ehkä seuraavassa elämässä mulla on sitten parempi onni kaikessa ja ei tarvitsisi yksin olla. Pitäisi ruveta lukemaan taas kirjoja kuten lapsena tein, kun olin yksin. Toisille yksinolo on luksusta, toisille se on jokapäivästä todellisuutta, joka ei ole oma valinta.
Niin erilaisissa tilanteissa ihmiset elävät. Minä olen elämäni aikana ollut hyvin vähän yksin ja siksi sen tarve varsinkin vaikeassa elämäntilanteessa korostuu. Johtuu tietysti väsymyksestä, kun on ollut kauan paljon huolia. Mutta silloin kun voin hyvin, minä tutustuin ihan uuteen ystävään. Se mitä tapahtui yli kuusi vuotta sitten kesäkuussa, aloitti aikaisemmasta paljon poikkeavamman ajanjakson elämässäni. Kaikki alkoi mennä huonompaan suuntaan siitä hetkestä alkaen.
Olen aina ollut seurallinen, enemmän kuin erakko. Mutta jotenkin erilainen kuitenkin, eikä ole suotu kotoa hyviä sosiaalisia taitoja. Ne on kuitenkin avain pärjäämiseen elämässä. Jotenkin olen aina ollut yksinäinen, siis välillä muiden seurassakin. Kaipaan syvempää yhteyttä ihmisten kanssa ja sellaista harvoin syntyy. Monelle olen ollut se, jonka kanssa on kiva pitää hauskaa. Vanhat duunikaveritkin otti joskus yhteyttä vaan, kun mun kanssa oli niin kiva ryypätä.
Nykyään, kun elintavat on raittiit, niin on paljon karsiutunut vielä lisää kavereita. Tämä meidän kulttuuri nyt vaan on niin alkoholia ja päihteitä suosivaa. Vieläkin satunnaisesti kun törmään johonkin tuttuun, saattaa hän ehdottaa että lähdetään joku kerta yhdessä jonnekin baariin. Ei kai sitten sitä muunlaista kaveruutta ole ollutkaan, kuin päihdepohjainen. Onneksi on muutama olemassa, jotka näkevät mut sellaisena, kuin olen ja vielä tykkäävätkin. Ei heitä kyllä kovin monta ole. Olen vähän ehkä liian yksinäinen ja kyllä se masentaa.
kyllä niitä kavereita tulee ja hyviäkin, joista on hyötyä paljonkin.
täytyy olla kärsivällinen ja mahdollisimman kohtelias, jos toinen suuttuu, niin olla kuin viilipytty.
olla psyyke raudanluja ja tahdonvoima kova.
minulle tuli 2 päivää sitten hyvä kaveri, :) josta on oikeasti hyötyäkin ja puolustaa tosiaan tarvittaessa minua.
kun pääseen vauhtiin minulla on todella paljon kavereita, ei sille ole estettä, olen kohtalaisen hyvännäköinen ihminen ja tulen kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeen sillä minulla on kyky samaistua heihin ja ymmärtää heidän maailmankuvaansa ja maailmaansa mikä monilta puuttuu.
uskon kun kesä tulee ja mökkikausi tulee en enää koskaan ui meressä yksin enää, kuten olen koko elämäni tehnyt, vaan minulla tosiaan on kavereita joiden kanssa uida ja olla, saunoa ja olla vain.
ja ennen kaikkea näistä kavereista on hyötyä minulle, toisin kuin suurimmasta osasta ihmisistä jotka osaavat vain suustansa päästää asioimattomuuksia ja tyhmyyksiä.
kaikki riippuu itsestä ja siitä miten kokee maailman ja ennen kaikkea siitä että ajattelee laatikon ulkopuolelta kaikki asiat. :)
uskon... siihen tosiaan että minulle tulee kavereita paljon ja ihmisiä joista toden teolla on hyötyä minulle.
pistää kaikki nettiasiani kuntoon, tietokoneasiat kuntoon, auttavat minua, puolustavat minua, eli pistävät kovan kovan vastaan jos minua pistetään halvalla,
se kaveripiiri on laaja tulevaisuudessa ja minä tulen onnistumaan siinä, sillä enhän muuten olisi minä. :)
uskon että onnistun, mutta työpaikastani vakituisesta en tule niitä kavereita koskaan saamaan, se tie on nyt kuljettu nyt loppuun. )=
vaan, teen kaikkeni että saan kaverit mahtavat ja reilut, muuta kautta, HUOM! kaikki riippuu itsestäni tämän suhteen.
mutta, uskon että vain taivas on rajana tavoitteilleni.
Kyllä sinä vielä löydät elämääsi sen oikean ihmisen, jonka kanssa jakaa elämää. Ei kaikki ole ulospäin suuntautuneita ja sosiaalisia. Itsekin olen ollut aina ujo ja arka, mutta ikää myöten hieman itsevarmuutta tullut. Ystäviä ei minullakaan ole juuri koskaan ollut, nekin muutamat mitä nuoruudessa oli, käyttivät vain kiltteyttäni hyväksi. Olenkin ajatellut, etten tarvitse sellaisia ihmisiä ympärilleni, jotka vain vie energiaa, mutta siitä ei itse saa mitään. Ole vain oma itsesi, älä yritä miellyttää ketään. Ihan varmasti on ihmisiä, jotka tykkäävät mieluummin rauhallisesta ja ujommasta ihmisestä, kuin yltiösosiaalisesta päällepäsmäristä, joka on kokoajan äänessä. He ovat monesti aika pinnallisia ihmisiä. Itsekin pidän mieluummin rauhallisista ihmisistä, jotka osaavat ajatella syvällisempiäkin asioita. Luota vain itseesi, olet paras juuri sellaisena, kuin olet,
Kyllä yksin elämisenkin oppii, itse olen m50 , viihdyn myös seurassa silloin, kun keskustelut hyviä toista kunnioittava. Olen harrastanut nuorempana joukkuelajeja n.20- vuotta elämästäni, nuorempana elättelin toiveissani oikeanlaisen kumppanin löytymisestä, nyt jo ehtoo puolella ajattelen, et tulee jos on tullakseen? Ei ole haku päällä.
Ei ole löytynyt kumppania ja nyt kun lukenut huonoista suhteista ym. Niin löytyy jotain myönteistäkin, kun ei ole löytynyt niin ei ole tarvinnut riidellä arkisista asioista, monissa suhteissa monenlaisia ongelmia ja vapaus tehdä mieleisiä asioita voi jäädä vähäiseksi? Omaehtoisuus tekemisissä on kultaa, samoin ajatteleva kumppani olisi toki mieleen. Mut ilmankin pärjää, arjesta löytyy paljon hyvää ilmankin.
Mä tunnen monta yli 50v jotka eivät ole koskaan seurustelleet ja ovat koko ikänsä olleet yksin. Asuvat maalla jossa kumppania ei niin vaan löydy.
Nostan.
Nostan vielä kerran.
Kellään muulla vastaavia ajatuksia?
Älä "myy" itseäsi sitten halvalla kuitenkaan, mutta muista rakastaa.
Missäpäin asustat yksinäinen susi. Kuulostat eräältä tutulta :)
PK-seutu
AP nostaa.
Kyllä voi oppia hyväksymään. Eroni jälkeen tuntui aluksi oudolta olla yksin, mutta en kaivannut entistä puolisoani vaan lapsiani. Suhteilu ei kiinnosta, enkä tarvitse kaveriakaan.
Nostan jälleen kerran.