Useat väittävät kivenkovaa että tunteet eivät koskaan hiivu vaikka olisi mikä, varsinkin jos olisi ollut tosissaan. Kyllä ne vain hiipuvat, ajan kanssa, varsinkaan jos toinen ei ole samoilla aalloila tunteiden kanssa. Muistakaa ihmiset. Joskus on kaikkein parasta todeta realistisuus ja olla kiusaamatta itseä ja omaa elämää. Tunteita ei tarvitse tuomita itseltä tai olla äkämystynyt siitä että on tuntenut ja toisella ei ole sitten ollut samanmoisia, ne voi jättää menneisyyteen pienenä tähtösenä joka ei koskaan tullut luo, sillä se oli ihan vääränlainen tähti itselle mutta jollekin toiselle ihan ihka oikea supusuu onnenkantantamoinen.
Vilahdin vain
Anonyymi
14<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Niinpä. Jos tunteita ei ole niin mitenpä sitä voi ruveta tutustumaan keneenkään. En mnä ainakaan tunneihmisenä pysty mitään tunteita näyttelemään.
Mitäpä tähän parempi, etten sano mitään, mutta ei pidä paikkaansa, suuret tunteet ei kuole ikinä, itse kuoletin kuolettamalla, koska totuus on se, että en ikinä halua hänen kanssaan enää mitään. Iso ja todellinen rakkaus ei kuole.
Kuolee se lumikellot soivat.
Olipa erikoinen lausahdus.
Onhan tuo osaksi totta.
Tunteet alkaa hiipumaan ja jäljelle jää vain pettymys sekä häpeä kun toisella ei ollutkaan tunteita. Silloin pitää katkaista yhteydenpito ja kaikki kontaktit. Roikkumaan ei saa jäädä. sillä tavoin vain hajottaa itsensä täydellisesti.
Kaikella on aikansa ja paikkansa 🤔
Aika auttanut minullakin unohtamaan miehen.
Älä valehtele horodes...
Ehkä se ei oo just sua koskaan kaivannutkaan.
Ihminen+käyttää+vain+korkeintan+5%+aivokapasiteetistaan,+se+ei+olenoin.
Realistinen olen ollut. Mutta tunteet ovat vieläkin olemassa, vaikka vaikuttaakin siltä, että edellytyksiä mihinkään suhteeseen ei koskaan ollutkaan. Niin vain kävi, että rakastuin. Kärsin kärsimästä päästyänikin, kun tunsin niin voimakkaasti. Mitä enemmän toista alkoi tuntemaan, sen selvemmäksi tuli, ettei toimisi oikeasti, tässä elämässä ainakaan. Yritettiinkin "vähän". Mutta se ei riittänyt minulle, mihin olisin joutunut tyytymään. Siis se kohtelu ja kunnioituksen puute. Mutta matkan sisimpääni, sen se käynnisti. En olisi itse osannut sellaista valita. Ehkä mietin liikaa, nyt on aika siirtyä unimaisemiin. Tänään tuli monenlaista pohdittua, ehkä 2/3 turhia. Johtuukohan nuoresta iästäni?
No en tiedä, mutta eikö yleensä tunteet voimistu vasta kun ne saavat vastakaikua. Ihastus kai kuitenkin aika ohimenevää sorttia. Varovaisemmat nyt ainakin katsoo ennenkuin katuu. Limerenssissä ilmeisesti eri lait, etäisyys, saavat tämä työ mikä, torjunta vahvistavat tunnetta.
Siis saavuttamattomuus
Mistähän tuo limerenssi johtuu? Ja millaiset ihmiset sen kokee? On varmaan jonkin sortin sairaus sekin. Olet siis sitä mieltä, että tarvitsee aina vahvaa vastakaikua, jotta pääsee aito rakkaus syntymään? Entä jos se toinen on valehdellut tunteistaan, tai antanut ymmärtää pidempään jotain, mitä ei oikeasti ole olemassakaan? Halunnut siis pitää toisen koukussa omia tarkoitusperiään varten? Millainen ihminen näin toimii? Ei hänkään mielestäni aivan terve ole ja ainakin kyvytön minkäänlaisiin empatian tunteisiin.
Tiedän, että kun ero tulee, niin usein jätetty osapuoli kärsii. Onko niin, että näissäkin jutuissa, kun toiselta rakkaus on loppu ja toiselta ei, niin se toinen kärsiikin limerenssistä? Kun ei samalla hetkellä osannut tunteitaan tappaa, kun toiselta ne oli jo kuolleet? Vaiko vain vääränlaisesta riippuvuudesta? Ja onko vahingollinen riippuvuussuhde ja limerenssi, vähän niin kuin sama asia? Sana vaan vähän hienompi, tuo limerenssi.
Kävinkin vilkaisemassa Googlen kautta limerenssistä. Olen siitä kyllä joskus ennenkin lukenut. Omat tunteeni häntä kohtaan ei voi olla limerenssiä, koska tiedän hänen puutteensa. En ole myöskään idealisoinut häntä. Miten edes voisin, kaiken tekemänsä jälkeen? En tiedä pitäisikö olla helpottunut tästä tiedosta, vai ei.
Minulla on ollut kyllä tarve selvittää välimme, mutta koska viime yhteydenoton aikana hän oli todella torjuva, en ole saanut puhuttua. Minusta tuntuu vähän, että häntä ei vaivaa mikään, eikä kaipaa välien selvittelyäkään. Eli pysyn hänestä hyvän matkan päässä edelleen, oman mielenterveyteni takia. Joskus vaan olen miettinyt, että olisi parasta saada puhuttua asiat niin, että pääsisin hänestä vapaaksi. Limerenssi tai ei, jokin kohtalonyhteys minulla hänen kanssaan on. En lähtisi edes välttämättä selittelemään sitä psykologian keinoin.