Osatko nainen heittäytyä,
suhteeseen kanssani?
Kysymyksen asetteliana mies.
Et kyllä tiä.
suhteeseen kanssani?
Kysymyksen asetteliana mies.
Et kyllä tiä.
Heittäytyä
Anonyymi
3260
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Heittäytyisin kyllä, jos se yksi ja ainoa sitä kanssani tahtoisi ❤ Hänen hymynsä voimalla nämä lähipäivät jaksan, kunnes taas nähdään ja saan uuden hymyn ❤❤❤
Koitan saada selkään lisää liikkuvuutta, heittäytyminen saattaa helpottua...
En kyllä tiedäkään. Olen itse heittäytyvää tyyppiä, harmi vaan kun hän ei ollut. Siksi mistään ei koskaan mitään tullutkaan.
Miehen Hänen kanssaan kyllä
Jos olisit hän, niin aivan varmasti. Harmi, ettet ole.
Musta outo kysymys kun kysytään piilosta anonyyminä.
Itselleni esitettynä jopa typerä. Ex-itsemurhakandidaatti ei pelkää laittaa itseään likoon.
Joskus mietin että ymmärtääköhän kuinka moni kokematon miten paljon rohkeutta ja pelon ylitystä vaatii uskaltaa yrittää itsemurhaa.
Eikä siinä vielä kaikki. Lääkkeillä joilla itse yritin se pelko pitää pystyä pitään hallinassa vaikka kehossa alkaa tapahtuun pelottavia asioita ja olet silti tajuissaan.
Moni joka hyppää katolta tai ajaa auton kallioon, se on muutaman sekunin impulsiivinen rohkeuden hetki, mutta lääkeaineilla yrittäessä sä ylität pelkoas 12-48 h ja teet joka minuutti uudelleen sen valinnan että viet asiaa eteenpäin vaikka kroppa tekee tilttiä yhä useammalla alueella. Päätät uudelleen ja uudelleen ettet soita 112 ja apua itselles vaan kestät sen pelon.
Mun kaltainen ihminen kun perääntyy tai ei tee mitään kyse ei pelosta vaan härkipäätöksestä.
Jollain tavalla en näe järkeä suhteelle. Ehken näe molemminpuolisuutta tai sitten koen ettei suhde tuu oleen pitkäaikainen käytöksen takia josta syystä oon laiska alottaan mitään joka vaatisi vaivannäköä turhaan
Näin ne asiat mulla nyt etenee
Mitä jälkiseurauksia sulla yrityksestä tuli, vai tuliko mitään? Ilmeisesti sulla ei kantti loppujen lopuksi kestänytkään, kun vielä olet hengissä. Suoraan sanottuna itsemurha on pelkurin ratkaisu.
Olin 14-16 v ja asuin vanhempieni taloudessa. Vaikka mulla oli paljon aikaa itsekseen kun töissä vanhempani niin mahatauti ei menny läpi enää kun näytin tokkuraiselta
Se mahatauti oli helpoin hätävale kun yliannostus laittoi oksenteleen, vatsan kipeäksi ja naaman kalpeaksi mut oikeesti.. 2 päivää pystyin maksimissaan peitteleen todellisuutta. Sit epäilys heräs et toi likka ei oo vatsataudis vaan nyt on jotain pahasti vialla
Sulla oli lääkkeiden yliannostus, mutta et ollu lähelläkään kuolemaa. Paina seuraavat sanat kalloosi sekä ota opiksi: mä tiedän henkilökohtaisesti ja omasta kokemuksestani mistä seuraavaksi puhun. Ja saat selville, mitä mä tarkotan jälkiseurauksilla.
Jos sä olisit edes ollu lähellä kuolla, sä et olisi ollut kahta päivää hengissä. Sä olisit kuollut tuntien sisällä lääkkeiden ottamisesta, jos olisit ollut lähellä. Mä vedin lähes 100 panacodia naamaan illalla kymmenennen maissa, aamulla lähdin kouluun imottamaan opettajalleni, että olen sairas, kun mun puhelin ei kunnolla toiminut.
Mun teki vaan mieli nukkua, mutta siitä huolimatta raahauduin parin sadan metrin päässä asunnostani olevaan kouluun, ja jos mä en olis sitä tehnyt, mä olisin kuollu syksyllä 2000, 20-vuotiaana. Mut passitettiin terkkarille, ja sille kerroin mitä oon tehny, muille en kertonut. Terkkari otti mut tarkkailuun, ja jossain vaiheessa sanoi lähtevänsä syömään ja käski mun pysyä paikalla.
Kun terkkari oli lähtenyt, mä karkasin kotiin. Mutta terkkari lähti toisen naisen kanssa mun perään, pakotti mun avaamaan oven, piti mut hereillä, ja kuljetti mut itse sairaalaan päivystykseen. Makasin viikon sairaalassa osastolla tarkkailussa, ettei maksa posahda. Mut pelasti se, et lähdin ilmottamaan kouluun opettajalle että olen kipeä, ja se että terkkari lähti mun perään. Jos hän ei sitä olisi tehnyt, olisin ollut tällä hetkellä yli 20 vuotta kuolleena.
Tarina ei pääty tähän. Seuraavan parin vuoden aikana tuosta yrityksestä, olin useita kertoja ensiavussa, minne ambulanssi mut vei, ja yhtä useasti karkasin päivystyksestä. Mä oon vastaavassa tilassa kuin sinä, ja se yritys oli todella kaukana ensimmäisestä sairaalareissusta. Jos olisin sillä kertaa tarpeeksi lääkettä naamaan, en olisi pysynyt hereillä. Noista ei jäänyt mitään jälkiseurauksia.
Kunnes:
26.11.2004 on päivämäärä, jolloin tein väärän päätöksen, ja tuhosin mahdollisuuden terveeseen ja parempaan tulevaisuuteen, mitä en tule koskaan saamaan.
Tuona päivänä ennen puolta yötä totesin itselleni etten enää jaksa. Kävelin baarista kadun yli taksitolpalle katsomatta, tuleeko kummastakaan suunnasta autoja, välittämättä yhtään siitä, jäänkö auton alle vai en. Olin 24-vuotias, jolla oli tulevaisuus ja elämä edessä. En ollut humalassa, vaikka olin juonut pari Breezeriä baarissa.
Pääsin kotiin, ja kirjoitin pitkän jäähyväiskirjeet eri tahoille. Kun sen olin tehnyt, tungin ajokortin takataskuun, jotta minut voitaisiin tunnistaa. Sitten siirryin asuntoni parvekkeelle. Kiipesi kaiteelle istumaan, siten että jalkani roikkuvat parvekkeen ulkopuolella. Olin kolmannessa asuin kerroksessa, joidenka alapuolella oli kellarin. Pidin kiinni kaiteesta, ja sen jälkeen näen mustaa. En muista irrotinko otteeni, horjahdinko, loppuiko voimat pitää kiinni. Yhtäkkiä tunsin että nyt putoon. Oli Lauantai 27.11.2004 ja kello oli noin puoli viisi aamulla.
En muista iskeytymisen hetkeä, mutta muistan maanneeni asfaltilla selälläni, ja halusin vain nukkua. Varpaita paleli, käänsin itseni selältä kyljelleni, ja hetken päästä takaisin selälleni. Olin tullut neljän kerroksen pudotuksen alas suoraan asfalttiin, jossa ei ollut pehmentämässä pudotusta.
Kuulin kun viereisestä rapusta tuli mies, joka kysyi tarvitsenko apua. En vastannut mitään, koska halusin vain nukkua. Hetken kuluttua mies tuli lähelle, ja kysyi uudelleen tarvitsenko apua. Siinä vaiheessa pyysin soittamaan ambulanssin. Se tuli, ja mulle laitettiin niskatuki ja rankalauta Allenin estääkseen halvaantumisen. Varpaita paleli, minua paleli. Poliisi kysyi olinko yksin.
Mut kuljetettiin ensiapuun, jolloin ensimmäistä kertaa filmi meni poikki. Muistan poliisin uudelleen kysynnän olinko ollut yksin. Olin. Kysyttiin saako vanhemmille soittaa, ja en antanut lupaa. Filmi katkesi. Jonkin ajan kuluttua tulivat hoitajat kysymään saako vanhemmille soittaa. Kysyin kellonaikaa, ja kuullessani sen olevan aamu seitsemän, annoin puheluun luvan.
Seuraavan viikon ajalta mulla on vain kymmenkunta muistikuvaa, sillä vietin sen viikon teholla, suurimman osan ajasta nulutettuna ja hengityskoneessa. Vajaan viikon päästä hypystä mut siirrettiin kirran osastolle. Sain kuulla että mulla oli rintaranka, rintalasta ja lantio kolmesta kohtaa murtuneet. Lisäksi mulla oli toisessa sääressä avomurtuma, ja toisen jalan kantapään kantaluu ja jalkaterä murtuneet pirstaleiksi, ja jotka jouduttiin rakentamaan uudelleen. Kantapään pehmytkudokset ja iho olivat menneet kuolioon.
Ensimmäisen viikon aikana olin ollut ainakin neljässä isossa ja pitkäkestoisessa leikkauksessa. Kun heräsin ensimmäistä kertaa kunnolla pitemmäksi ajaksi kuin pariksi minuutiksi, mulla todettiin keuhkokuume. Ortopedit sanoivat, että kerrosta korkeemmalta tai pää edellä, niin en olisi tässä. Koska tapahtumahetkellä oli lauantain aamuyö noin puoli viisi, marraskuun lopulla Oulussa, ja oli muutama aste pakkasta, mikäli apua soittanut mies ei olisi tullut silloin ulos kun hän tuli, olisin kuollut ulos kylmyyteen. Jatkuu.
Mulla pysähtyi sydän ja olin hetken kuollut ambulanssissa
Muistaakseni isäni laski että pilleripurkeista oli otettu 250 tablettia
2 tuntia pillereiden otosta oksetti, unelias olo
Noin 4 tuntia otosta nukahtelin ja heräilin kun henki kulki haukkoen kuin hukkuva
Noin 6 tuntia ehkä? Yritin nousta ylös ja kaaduin suoraa takas sänkyyn. Ei tasapainoa
Samaan aikaan ehkä silmieni näkö hävisi. Sokeus hetkiä kunnes taas palasi
Sitten hallusinoin jotain mitä ei oikeesti ollut huoneessa.
Nukahtelin väleissä.
Kun ambunssissa olin, olin tajuissani osittain.. istuin.. ehkä joku 12 tuntia lääkkeiden otosta
Join vielä itse lääkehiilen. Vastasin mitä olin ottanu. Määriä en tienny. En ollu laskenu
Sairaalaan päästessä kävelin talutettuna vielä ensiavun sängylle ja hetken kai makasin siinä.
Sitten muistan enää pätkiä. Hoitaja juoksi paikalle.. sitten pimeni.
Seuraava heräys olin vaihtanu sairaalaa. Olin keskussairaalassa teholla
Hoitaja tuli paikalle heti kun heräsin. Sitten tuli heti lääkäri. Kyseli nimeeni, sotua, osoitetta.. sitten se halusi että avaan suuni ja kyseli samalla muistanko itse mitä tapahtui.
Selitti että olin terveyskeskuksessa mennyt tajuttomaksi. Alkanut kouristeleen. Hengitys ja sydän pysähtynyt. Nyt hän tarkistaa suuni että tajuttomana kouristellessa en ole pahasti purrut kieleeni.
Siellä oli jälki mutta ei vakava.
Sä olisit kuollut mutta siinä missä sä ”melkein kuolit” niin mä ”kuolin”
Tosin elvytettiin siitä henkiin mutta hengitys ja sydän lopetti toiminnan
En muista olikohan ehkä 6-7 tuntia lääkkeiden otosta kun en osannut enää tulkita kirjaimia ja muodostaa lauseita niistä. Aivoni ei osannu enää lukutaitoa. Lisäksi aivoni löi tiltit myös kirjoittamisen ja numeroiden tulkinnan kanssa
Ihmisen tasapaino, näkö ja kaikki ulkoo opitut taidot ja ympäristön tulkinta jne. Niitä ohjailee keskushermosto ja sama alue säätelee hengitystä, ruumiinlämmönsäätelyä jne
Kun ottaa lääkkeitä jotka vaikuttaa aivoihin ja vaikeuttaa aivojen hapensaantia ja aivojen verenkiertoa tulee ongelmia
Mulla alkoi ensin häiriöt tajuissaan ja lopulta aivoissa alkoi ns. Sähköpurkauksia jotka johti epileptisen kouristelu-tajuttomuuskohtaukseen
Ja tää on usein viimenen vaihe ennen sydämenpysähdystä tai koomaa
Sekä verenvuotoon. Siis oli todella pienestä kiinni että selvisin.
Mutta: matkani oli vasta alussa sen ensimmäisen viikon jälkeen. Vietin 4.5 kuukautta yhtäjaksoisesti sairaalassa. Koska pehmytkudokset olivat menneet kuolioon, minulle tehtiin loppiaisen aattona kielekeleikkaus, jossa siirrettiin pehmytkudosta verisuonineen, ja ihoa sisäreidestäni. Leikkaus kesti 11 tuntia, ja sain sinä aikana veritulpan siirrettävän jalan sääreen. Tulppaa ei saatu liukenemaan valtimosta, joten se valtimo menetettiin kokonaan.
Kahta päivää myöhemmin siirrännäisen lämpötilat tippuivat, ja vaikka oli lauantai, minut vietiin hätäleikkaukseen. Plastikka- ja verisuonikirurgit yrittivät viisi tuntia pelastaa kielekettä, mutta he eivät saaneet sitä enää pelastettua, ja kieleke meni kuolioon. Muutamaa päivää myöhemmin kieleke poistettiin, ja aloitettiin miettimään seuraavaa ratkaisua. Luu oli ympäri kantapäätä näkyvissä, ja näin sen monesti itse omilla silmilläni. Todettiin, että uutta kielekettä on turha yrittää tehdä, koska sekään ei tulisi onnistumaan. Alettiin puhumaan jalkaterän amputoinnista. Muistutan, olin silloin 24v. ja jouduin käsittelemään asian parissa päivässä.
Kokeiltiin kuitenkin viimeistä hoitoa, ja onneksi se auttoi ja pelasti jalkateräni....toistaiseksi.
Kävelin ensimmäiset askeleet yli kolmen kuukauden päästä siitä kun tulin alas. Selvisin, mutta se vaati kovaa työtä, että tällä hetkellä kävelen. Valitettavasti kantaluuni kuului vinoon, aiheuttaen että jalassani on virheasento. Sitä ei korjata, eikä jaökaterääni kosketa ennen kuin on pakko, sillä epäonnistumisen riski on suurempi kuin että leikkaus onnistuisi. Täsyä syystä tiedän, että tulevaisuudessa jalkani tullaan hyvin todennäköisesti amputoimaan. Se ei kuitenkaan ole pahin asia. Pahin asia tämänhetkisessä elämässä tuli mukaan kuvioihin elokuussa 2007, jolloin elämäni muuttui toisen kerran perusteellisesti ja pysyvästi.
Olin ehtinyt viimeistä vuotta olla koulussa seitsemän päivää, kun ristiselkääni iski hirveät kivut. Täysin kivutonta päivää mulla ei ole ollut sitten 26.11.2004.
Mutta tämä oli jotain muuta. Itkin tuskasta, kipulääkkeet eivät auttaneet. Ravasin päivystyksessä, koska en enää selvinnyt kotona. Saman vuoden lokakuussa sairastuin selkäkipujen lisäksi sepsikseen, eli verenmyrkytykseen, joka lähti liikkeelle kantapään avoimesta haavasta. Se on oma tarinansa.
Sain selville että selkäkipuni ovat hermosärkyjä. Maailman pahinta kipua. Menkkakivut x10, ja nuo hermokivut ovat kulkeneet rinnallani koko sen 13 vuotta, ja tulevat olemaan elämässäni kuolemaan asti. Olen työkyvytön noiden hermokipujen takia, ja elän köyhyysrajan alapuolella. Valitettavasti en tule saamaan parempaa elintasoa elämässäni.
Viime keväänä hermokipuni palasivat jokapäiväisiksi. Edellinen hermokivut on päivä oli 6.4.20. Helteiden aikaan oli hieman helpompaa, mutta. Valitettavasti kuulun niiden harvojen joukkoon, joille yhdestäkään lääkkeestä tai lääkkeettömästä hoidosta EI OLE apua.
Kirjaimellisesti ainoa vaihtoehto on purra hampaat yhteen ja kestää, siitä kun aamulla herää, siihen kun illalla nukahtaa. Koko sen välisen ajan helvetillinen sietämätön kipu...johon ei voi ottaa tai tehdä mitään, mikä lieventäisi kipua. Vain siksi olen viimeiset viisi vuotta elossa, koska saan jotenkin nukuttua öisin.
Olen ollut keväästä lähtien pääosin oman kotini vanki, koska en pysty lähtemään kotoa kuin pakollisille asioille. Joka kerta kun lähden kodistaan, se kostautuu seuraavana päivänä vielä kipeämpänä päivänä. Viimeksi eilen rukoilin että taju lähtisi, ja keväästä lähtien olen toivonut saavani vaikean muodon koronasta. En siksi että haluaisin kuolla, vaan siksi että pääsisin nulutettuna hengityskoneeseen pariksi viikoksi. Lepäämään näistä kivuista. Siitä voi päätellä kivun voimakkuuden.
Voi mennä vuosia ennen kuin tulee parempi päivä. Istun neljän seinän sisällä päivästä toiseen, yksin. Mut on leikattu elämässäni 33 kertaa. Olen saanut aivoinfarktin, mutta kaikista näistä huolimatta haluan elää. Mulla ei ole omia lapsia, koska selvän ei kestä raskautta. Olen yksin.
Ulkona joudun tällä hetkellä käyttämään rolllaattoria, koska muutamien kymmenien metrien matkalla tule tunne siitä, kumpi lähtee ensin: jalat alta vai taju.
Joten, jos sanon ettet ollut lähelläkään kuolemaa, tai että lääkkeillä yritetty itsemurha on pelkuruutta, kuin mikä tahansa itsariyritys, eikä ole TODELLAKAAN mikään rohkeuden esimerkki.
Rohkeutta on se, että elät päivä toisensa jälkeen niiden jälkiseurausten, sekä sen tiedon kanssa, että et voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäsi, ja tästä huolimatta haluat edelleen elää. Päivä päivän jälkeen, vaikka kuolema olisi paikka, jolloin voisit olla se kuka olit. Ilman kipuja, ilman vammoja.
Rohkeutta on elää, oppia virheistään, ja antaa itselle tekonsa anteeksi.
En tule koskaan muistamaan miten ja miksi aloin pudota. Enkä halua edes tietää.
Kerroin yhdestä syystä näinkin suoraan ja yksityiskohtaisesti, koska halusin näyttää kaikille, miten käy jos epäonnistuu. Kaikki se mitä olen menneiden 16 vuoden aikana käynyt läpi, on tehnyt minut vahvaksi, mutta myös ymmärtämään miksi tein tekoni, ja mikä tärkeintä, opin virheistäni.
Melkein kuollut ei oo sama kuin kuollut.
Sä nössönä epäonnistuit siinä missä 14 vuotias tyttö lääkkeillä veti homman maaliin asti eikä perääntynyt vaikka haukko happee kuin hukkuva, menetti lukutaidon ja sokeutui hetkellisesti
Ole onnellinen että selvisit, ja ilman jälkiseurauksia jotka vaikuttavat elämän jokaiseen osa-alueeseen. Mä en tiedä sitä, mitä tapahtui ensiavun ja kirran osaston välillä. Kuten sanoin, mulla on kymmenkunta muistikuvaa siltä ajalta.
Kukaan ei ihmettelisi, jos tällä hetkellä tappaisin itseni, ja voin kertoa että olen sanonut muun muassa psykiatrille, että jos mun uni kuolee, mä en kauaa ole hengissä. Sama juttu, jos itsetuhoisuus palaa. Mä taistelen joka päivä jaksamisen kanssa. Mun on joka päivä tehtävä se päätös, tapanko itseni vai en. Pää on kunnossa tällä hetkellä, ja jaksamisen raja on tullut menneen vuoden aikana useita kertoja lähelle, ja joka kerta olen pyytänyt apua.
Olen tällä hetkellä 40-vuotias, joten mulla on vielä toinen mokoma jäljellä. Uni on ainoa, jolloin näitä kipuja ei ole. Huomenna tulee 8 kuukautta siitä, jolloin mulla oli edellinen hermosärytön päivä, ja jolloin pystyin nauttimaan elämästä. Tällä hetkellä mun on helvettiä, mutta periksi en anna. Taistelen ja tulen voittamaan, niin kauan kuin saan nukuttua.
Älä yritä kerskailla. Siinä ei ole mitään ylpeyden aihetta.
Mitä sä oot tehnyt tuon teon jälkeen, ettet tulisi sitä enää tekemään? Oletko oppinut virheistäsi? Oletko ammatissa ja töissä? Onko sinulla mies ja lapsia, sekä kaunis koti? Onko sinulla harrastuksia, joissa voit liikkua niin paljon kuin haluat? Matkusteletko paljon, siis ennen koronaa? Liikutko ystävien kanssa paljonkin kaupungilla? Ylipäätään onko sinulla terveys jäljellä?
Näillä on väliä. Ei sillä pysähtyikö sydän vai ei ja olitko teknisesti kuolleena vai et.
Annan viimeisen neuvon. Seuraavan kerran kun sulla on jysäri päällä, migreeni, tai vaikka vaan menkat, jätä kaikki särkylääkkeet ja muut keinot jolla lievität kipua ottamatta sekä jättää tekemättä, ja kokeile kauanko kestää ennen kuin sun pää ei enää kestä kipua. Tai lyö vasaralla täysillä sormeen, ja kuvittele sen tuskan kestävän 15 tuntia päivässä, suurin piirtein 273 päivää yhtäjaksoisesti.
Mä oon tehny minkä tein, ja elän sen päätöksen seuraukset hyväksyen, minkä teki sairas mieli 16 vuotta sitten.
Nössö? Sä raidat olla edelleen se 14-vuotias lapsi. Sen kuvan susta saa. Itsemurha yritys ei ole mikään ylpeyden aihe. Muista, että sinä olet itse syyllinen omiin oireisiin mitä sait teon jälkeen.
Vastaan vain leuhkimisees ja vähättelyys.
Tulit niin muina miehinä siihen itse rehenteleen itsesäälissä sun nössölle feilaukselle joka melkein kuollut ja vähättelit mut luullen olevas joku kovaa kokenut itsesäälissä rypevä nössykkä
Mutta sä et edes päässyt lähellekään sitä tulosta mihin sun vähättelemä lapsi pääsi.
Eikä tää lapsi vollota itsesäälissä ” voivoi minua”
Mulla on enemmän asennetta kun sulla aikuinen itseäön ruikuttava mies!
Minä sentään kuolin! Enkä niin kuin sinä nössö joka melkein kuolemaa siinä ruikuttaa itseään säälien.
Mietippä miten paljon enemmän mulla on selkärankaa ja asennetta kun on ruikuta täällä itsesäälissä jostain kohtalosta minkä kokenut joskus. Mä hyväksyn et niin kävi ja jatkan elämää ilman et silittelen omaa päälakea koko elämän voivotellen itseäni.
Ja mä oon sua paljon nuorempi vielä
Pentu mikä pentu. Kyllä elämä opettaa. Ka muuten mä oon nainen. Enkä ole ap.
Sä et tunne mua. Onnea vaan siihen sun hienoon elämään. Kun sä oot vähän vanhempi, sä opit kyllä tietämään, mitä on kun terveys menee. Mutta sanon vielä kerran, kirjoitukseni perusteella taidat olla vielä lapsi. Joten pidä ittes vaan lapsena, äläkä yritä leikkiä aikuista.
Mene sitten itkemään itsesäälissä sitä ”melkein kuolemaas”
Minä en itke enkä sääli omaa sydämen pysähtymistä. Se oli silloin ja siitä on opittu.
Siitä voi ammettaa oppia ja puhua ääneen jotta tieto siitä miten teinin tällainen oireilu huomataan nopeammin niin että sitä ei pääse tapahtuun.
Asioista voi ottaa oppia ja ammentaa avuksi muille ei sääliä itseään itkien vii voi minua parkaa
Mutta sä tykkäät vain silittää omaa päätäs ja voivotella itsees ilman minkäännäköistä asennetta
Ei siinä mitään. Nössöys pääsi vaan vielä huikeampiin lukuihin.
Osaisin, kerroin sen viime yönä unessa. En tiedä voitko sinä nähdä samaa unta, mutta olen kertonut kaiken.
Höpön höpön, unet on unia.
Kyse on todellisuudesta ei unista.
Kerrotte näitä itsemurhakokemuksia ikäväpalstalla syystä että?
Toisille se o opettavaista.
1. Vanhemmat herätys. Älkää tehkö töitä ja keskittykö irtosuhteisiin, someen tai tinderiin tms. Olkaa hereillä mitä teininne tekee. Ette tiedä heistä niin paljon kuin luulette. Teini ei ole aikuinen vielä. Se tarvii aikuisia
2. Opettavainen tarina siitä mitä kauhuja lääkeyliannistuksen aikana tajuissaan kokee. Se on hidas kuolema.
3. Tarina pelkojen ylittämisestä usean tunnin ajan. Moni pelkää kuolemaa eniten maailmassa ja lääkkeillä tekee kuolemaa 12-48 h. Hitaasti
Epätosia
Tietysti mutta en tiedä miten pitkään jaksan enää tätä palstaa. Alkanut ällöttää nämä tyypit. Luultavasti tunteet karisee, koska rakastuneena tätä pystyi lukemaan.
Voisin heittäytyä hänen kanssaan voitaisiin jutella.
Sininen autoilija tänään näin hänet😉
Voi 😜