Jeesuksen opetukset kestävät aikaa

Ih­mi­nen käyt­tää jat­ku­vas­ti ym­pä­ris­tön­sä luon­non­rik­kauk­sia elä­män­sä ra­ken­ta­mi­seen.

Täs­tä on seu­ran­nut sekä hy­vää et­tä huo­noa. Mo­net työn te­ke­mis­tä ja elä­mää yleen­sä hel­pot­ta­vis­ta kek­sin­nöis­tä ovat ol­leet ter­ve­tul­lei­ta ja tar­peel­li­sia.

Ih­mi­nen on kui­ten­kin yhä uu­sil­la ide­oil­laan kiih­dyt­tä­nyt luon­non hy­väk­si­käyt­töä maa­il­man­laa­jui­ses­ti. Nyt tun­nem­me pe­rus­tel­lus­ti suur­ta huol­ta toi­min­tam­me vai­ku­tuk­ses­ta ih­mis­kun­nan koh­ta­loon.

Suu­rim­mak­si huol­ten ai­heut­ta­jak­si on to­det­tu ke­hit­ty­nei­den, eri­tyi­ses­ti län­tis­ten te­ol­li­suus­mai­den ih­mis­ten elä­män­ta­pa.

Sitä ei­vät ole toi­vo­tul­la ta­val­la oh­jan­neet yle­vät, lä­hes us­kon­noik­si muut­tu­neet ide­o­lo­gi­set suun­tauk­set. Ih­mi­sen ta­voi­tel­les­sa it­sek­kääs­ti on­nel­li­suut­ta ja pit­kää elä­mää il­man Ju­ma­laa, va­paan tah­don tai hy­vien yk­si­löl­lis­ten tun­tei­den ko­ros­ta­mi­nen ei­vät ole muut­ta­neet käyt­täy­ty­mis­täm­me pa­rem­mak­si.

Sen si­jaan luo­pu­mi­nen kris­til­li­sis­tä hy­veis­tä on li­sän­nyt tur­vat­to­muut­ta ja ai­heut­ta­nut kas­va­vaa pa­hoin­voin­tia. Kris­ti­nus­kol­la oli­si ai­kaa kes­tä­vät rat­kai­sut py­rit­tä­es­sä hy­vään ajal­li­seen elä­mään.

Jee­sus näyt­ti ver­tauk­sin ja konk­reet­ti­ses­ti, kä­des­tä pi­tä­en, mi­ten us­ko­vais­ten tu­lee elää kes­ke­nään ja kaik­kien ih­mis­ten kans­sa.

Hä­nen ope­tuk­sen­sa oli kuu­li­joi­den kor­viin usein ku­mouk­sel­lis­ta: hy­väk­syä lap­set, sai­raat, muu­ka­lai­set tai vas­ten­mie­li­set­kin esi­val­lan edus­ta­jat sa­man ih­mi­sar­von pii­riin.

Vaik­ka kris­tit­tyi­nä us­kom­me, et­tä Ju­ma­la on luo­nut kai­ken ja et­tä maa­il­mal­la on myös lop­pun­sa, em­me voi ot­taa oi­keut­ta jää­dä vain odot­ta­maan koh­ta­loa.

Jee­suk­sen ope­tuk­set ovat eteen­päin kat­so­via ja ne roh­kai­se­vat toi­min­taan: men­kää ja teh­kää, an­ta­kaa an­teek­si niin teil­le­kin an­ne­taan, et­si­kää niin te löy­dät­te, avat­kaa suun­ne niin se täy­te­tään, siu­nat­kaa äl­kää ki­rot­ko. Hän siu­na­si lap­sia, siu­na­si ja kiit­ti ate­ri­ois­ta ja käs­ki ke­rä­tä täh­teet. Hän oli koh­tuu­den ys­tä­vä: kun teil­lä on ruo­ka ja vaat­teet, tyy­ty­kää.

Hän sam­mut­ti ope­tus­las­ten in­hi­mil­li­set pyr­ki­myk­set pääs­tä en­sim­mäi­sik­si ja opet­ti sen si­jaan pal­ve­le­maan ih­mi­siä yli nä­ky­vien ja nä­ky­mät­tö­mien ra­jo­jen.

Pyr­ki­myk­sem­me ja ai­kaan­saan­nok­sem­me oli­vat Jee­suk­sen tie­dos­sa.

Pik­ku­tark­ko­jen oh­jei­den ase­mes­ta hän lu­pa­si Py­hän Hen­gen oh­jaa­maan elä­mää uu­den käs­kyn alai­suu­des­sa: et­tä ra­kas­tai­sim­me Ju­ma­laa yli kai­ken ja lä­him­mäis­tä niin kuin it­se­äm­me. Us­kon lah­ja avaa sy­dä­meen lä­him­mäi­sen nä­kö­kul­man.

Kris­tus syn­tyy tänä jou­lu­na va­pah­taak­seen mei­dät us­ko­maan Ju­ma­laan ja hä­neen. Tar­vit­sem­me joka päi­vä muis­tu­tuk­sen sii­tä, et­tä hän tuli, jot­ta me lan­gen­neet ih­mi­set sai­sim­me pa­la­ta sii­hen pa­ra­tii­sin täy­del­li­syy­teen, jon­ka tot­te­le­mat­to­muu­des­sam­me hyl­kä­sim­me.

Rau­ni No­ke­la