Usko on elämän kallein asia

Pri­o­ri­soin­ti, asi­oi­den aset­ta­mi­nen tär­keys- ja ar­vo­jär­jes­tyk­seen, ei ole vain tä­män päi­vän il­miö. Va­lin­to­jen te­ke­mi­nen on kuu­lu­nut ai­na ih­mi­sen osaan. Il­man elä­män pää­mää­rän ym­mär­tä­mis­tä ih­mi­nen on suu­ris­sa vai­keuk­sis­sa jat­ku­vas­ti li­sään­ty­vien vaih­to­eh­to­jen edes­sä.

Mo­nes­sa mer­ki­tyk­ses­sä pui­ta on niin pal­jon, et­tem­me ky­ke­ne nä­ke­mään met­sää.

Erään ajat­te­li­jan mu­kaan ih­mi­nen, joka ei ym­mär­rä elä­män­sä tar­koi­tus­ta, on kuin tuu­li­a­jol­la ole­va kö­li­tön pur­je­ve­ne tai kom­pas­si­ton har­hai­li­ja, joka kul­kee sa­tun­nai­siin suun­tiin.

Van­has­sa Kris­ti­no­pis­sa elä­mäm­me kal­leim­mak­si asi­ak­si sa­no­taan Ju­ma­lan ja Va­pah­ta­jam­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen tun­te­mis­ta ja Ju­ma­lan lap­sek­si pää­se­mis­tä.

Raa­ma­tun mu­kaan syn­tiin­lan­kee­muk­ses­sa täy­sin tur­mel­tu­nut ih­mi­nen ei voi täyt­tää Ju­ma­lan py­hää tah­toa. Van­hurs­kas Ju­ma­la on kui­ten­kin ar­mol­li­nen. Las­kel­moi­mat­to­mas­sa rak­kau­des­saan hän lä­het­ti ai­no­an Poi­kan­sa maa­il­maan, et­tei yk­si­kään, joka hä­neen us­koo, jou­tui­si ka­do­tuk­seen, vaan sai­si ian­kaik­ki­sen elä­män.

Ih­mi­nen ei voi omal­la jär­jel­lään ja voi­mal­laan us­koa. Vain Pyhä Hen­ki voi syn­nyt­tää us­kon, joka tuo Kris­tuk­sen so­vi­tus­työn ih­mi­sen omak­si. Us­kon kaut­ta saam­me omis­taa täy­del­li­sen so­vi­tuk­sen, jon­ka Jee­sus on suo­rit­ta­nut syn­teim­me edes­tä.

Il­man Kris­tuk­sen vi­at­to­man ve­ren vuo­da­tus­ta ei ole syn­tien an­teek­si­an­ta­mus­ta (Ef. 1:7–8). Us­ko lah­joit­taa si­sim­pään rau­han ja an­taa elä­mäl­le ikui­sen pää­mää­rän.

Vuo­ri­saar­nas­sa Jee­sus opet­taa us­kon lah­jan suun­nat­to­mas­ta ar­vos­ta ja va­roit­taa kiin­ty­mäs­tä tä­hän ai­kaan ku­lu­viin asi­oi­hin. Hän ke­hot­taa ko­ko­a­maan aar­tei­ta tai­vaa­seen. ”Mis­sä on aar­tee­si, siel­lä on myös sy­dä­me­si (Matt. 6:21).

Kun Paa­va­li oli saa­nut kuul­la evan­ke­liu­min, tuli Her­ran Jee­suk­sen oma­koh­tai­ses­ta tun­te­mi­ses­ta hä­nen elä­män­sä to­del­li­nen aar­re. Sik­si hän ke­hot­ti kris­tit­ty­jä ai­na kiin­nit­tä­mään si­sim­pän­sä nä­ky­mät­tö­mään, nä­ky­vän si­jaan. Nä­ky­vä kes­tää ai­kan­sa, mut­ta näy­mä­tön ikui­ses­ti (2. Kor. 4: 18).

Miel­tä kieh­to­vat tä­män maa­il­man tar­jouk­set ovat kat­teet­to­mia lu­pauk­sia. Ne tuo­vat lo­pul­ta vain ly­hy­tai­kai­sen nau­tin­non. Va­lin­to­ja te­ke­vän kris­ti­tyn on hyvä muis­taa, et­tä Ju­ma­la on tar­koit­ta­nut ih­mi­sen kil­voit­te­le­maan us­kon­tiel­lä, jon­ka pää­mä­rä­nä on ian­kaik­ki­nen elä­mä.

Ju­ma­lan val­ta­kun­nan osal­li­suu­des­sa kris­tit­ty saa säi­lyt­tää us­koa hy­väs­sä ja louk­kaa­mat­to­mas­sa omas­sa­tun­nos­sa. Tai­vaal­li­sen Isän kä­sis­sä hän­tä kan­nat­te­lee yhä sy­ve­ne­vä luot­ta­mus sii­hen, et­tä Pyhä Hen­ki joh­dat­taa kai­ken hä­nen par­haak­seen.

Eri­tyi­ses­ti Ju­ma­lan sa­nan kuu­los­sa us­ko­vai­sen si­sim­män täyt­tää kii­tol­li­suus sii­tä, et­tä Ju­ma­la jak­saa hoi­taa hän­tä, it­ses­sään ar­vo­ton­ta ja hel­pos­ti lan­ke­a­vaa, lap­se­naan.

Kil­voi­tuk­sen mat­kal­la Ju­ma­la tah­too kir­kas­taa tu­le­van kirk­kau­den toi­voa omil­leen. Oma­koh­tai­ses­sa us­kos­sa val­vo­en ja ru­koil­len kris­tit­ty saa odot­taa pe­las­tuk­sen lo­pul­lis­ta täyt­ty­mis­tä.

Ju­ha­ni Liuk­ko­nen