Jumala on oikeudenmukainen

Kaik­ki­val­ti­as Ju­ma­la on luo­nut jo­kai­sen elä­vän eli­ön. Ih­mi­nen on saa­nut elä­män lah­jan ohes­sa lap­sen us­kon ja kut­sun sekä ajal­li­seen et­tä hen­gel­li­seen teh­tä­vään.

Ju­ma­lan kä­des­sä on myös se, mil­lai­sil­le van­hem­mil­le, mil­lai­seen ym­pä­ris­töön ja kult­tuu­riin lap­si syn­tyy. Ih­mis­ten sy­dä­men tila ja sy­vim­mät aja­tuk­set ovat Ju­ma­lan tie­dos­sa, ei­kä mi­kään jää sa­lai­suu­dek­si.

Tä­män ta­kia ereh­ty­mät­tö­män tai­vaal­li­sen Isän tuo­mio on ai­na oi­kea. Kos­ka hän he­rät­ti Poi­kan­sa kuol­leis­ta, ta­pah­tuu ai­ka­naan myös kuol­lei­den ylös­nou­se­mus. Ju­ma­la on mää­rän­nyt päi­vän, jol­loin tä­män maa­il­man ai­ka päät­tyy ja Jee­sus saa­puu kun­ni­as­sa tuo­mit­se­maan koko maa­il­man (Ap. t.17:31).

Sil­loin ih­mi­set ja­e­taan kah­teen jouk­koon. Us­ko­vai­set kut­su­taan ian­kaik­ki­seen elä­mään ja ne, jot­ka ei­vät us­ko­neet, ka­do­tuk­sen vai­vaan.

Kris­tuk­sen so­vin­to­työ oli täy­del­li­nen

Ju­ma­lan Poi­ka vai­kut­ti ih­mi­se­nä tääl­lä maa­il­mas­sa noin 2 000 vuot­ta sit­ten. Hän to­teut­ti sen lu­pauk­sen, joka an­net­tiin ih­mi­sil­le syn­tiin­lan­kee­muk­sen jäl­keen jo pa­ra­tii­sis­sa (1. Moos. 3:15).

Täy­sin syn­nit­tö­män elä­män­sä ta­kia Va­pah­ta­ja ky­ke­ni so­vit­ta­maan jo­kai­sen ih­mi­sen syn­nit ja si­ten pe­las­ta­maan koko ih­mis­kun­nan kuo­le­mal­ta. Vii­mei­se­nä het­ke­nään Gol­ga­tan ris­til­lä Jee­sus sa­noi: ”Se on täy­tet­ty” (Joh. 19:30).

Kris­tuk­sen kuo­le­ma ja ylös­nou­se­mi­nen ta­pah­tui kaik­kien ih­mis­ten edes­tä. Sii­nä mie­les­sä ei ole min­kään­lais­ta ero­tus­ta ih­mis­ten vä­lil­lä.

Ju­ma­lan vas­tus­ta­ja, sie­lun­vi­hol­li­nen, saa mo­net puo­lel­leen, ei­vät­kä he ha­lua us­koa Ju­ma­lan sa­nan mu­kai­sel­la ta­val­la. Il­man us­koa ei voi kui­ten­kaan kel­va­ta Ju­ma­lal­le.

Kaik­ki, jot­ka us­ko­vat pe­las­tu­vat

Syn­tiin­lan­kee­muk­sen seu­rauk­se­na ih­mi­nen tur­mel­tui niin, et­tä pe­ri­syn­ti eli tai­pu­mus rik­koa Ju­ma­lan tah­toa vas­taan, tuli kaik­kien osak­si. Sen ta­kia ih­mi­nen on heik­ko, ei­kä hä­nel­lä it­sel­lään ole voi­maa tais­tel­la syn­tiä vas­taan.

Tätä voi­mat­to­muut­ta va­lit­ti ai­ka­naan myös apos­to­li Paa­va­li: ”Tie­dän­hän, et­tei mi­nus­sa, ni­mit­täin mi­nun tur­mel­tu­nees­sa luon­nos­sa­ni, ole mi­tään hy­vää. Tah­toi­sin kyl­lä teh­dä oi­kein, mut­ta en pys­ty sii­hen. En tee sitä hy­vää, mitä tah­don, vaan sitä pa­haa, mitä en tah­do.” (Room. 7:18–19.)

Jos syn­ti saa hal­li­ta ih­mis­tä, se joh­taa kuo­le­maan, mut­ta ar­mos­ta elä­mi­nen ikui­seen elä­mään. Sik­si tai­vaal­li­nen Isäm­me tah­too ai­na roh­kais­ta us­ko­maan syn­nit an­teek­si. Us­kon vas­taa­not­ta­mi­nen ja säi­lyt­tä­mi­nen ei vaa­di ih­mi­sel­tä min­kään­lai­sia te­ko­ja tai an­si­oi­ta. Elä­vä us­ko on mah­dol­lis­ta kai­kil­le, riip­pu­mat­ta iäs­tä, ih­mi­sen omi­nai­suuk­sis­ta tai taus­tois­ta.

Ju­ma­la et­sii va­lit­tu­jaan

Lap­suu­sus­kon me­net­tä­nyt ih­mi­nen pää­see ta­kai­sin Ju­ma­lan lap­sek­si, kun hän ka­tuu syn­te­jään ja us­koo ne an­teek­si. Sii­nä Ju­ma­la lah­joit­taa hä­nel­le Py­hän Hen­gen ja siir­tää hä­net vaa­ti­van lain al­ta va­pau­teen, ar­mon al­le.

Vuo­ri­saar­nas­sa Jee­sus ai­ka­naan ke­hot­ti: ”Pyy­tä­kää, niin teil­le an­ne­taan. Et­si­kää, niin te löy­dät­te. Kol­kut­ta­kaa, niin teil­le ava­taan.” (Matt. 7:7.) Sa­maa kut­sua Ju­ma­lan lap­set kuu­lut­ta­vat niin kau­an, kun työn ai­kaa on.

Tai­vaan Ju­ma­la tie­tää, mis­sä on vas­taa­not­ta­vai­sia sy­dä­miä, ja sin­ne hän lä­het­tää las­ten­sa kaut­ta elä­vän sa­nan. Et­si­kon ai­ka, niin yk­sit­täi­sen ih­mi­sen kuin kan­san­kin osal­ta, päät­tyy ker­ran, ja sik­si Ju­ma­lan ää­nel­le kan­nat­taa ol­la kuu­li­ai­nen. Ju­ma­lan Poi­ka on lu­van­nut ol­la hen­ken­sä kaut­ta omien­sa kes­kel­lä joka päi­vä maa­il­man lop­puun saak­ka.

Ai­mo Mik­ko­nen