Jumala on turvani

Olen hel­tei­se­nä ke­sä­päi­vä­nä ve­neen kans­sa ka­las­sa, jär­vi on ty­ven ja il­ma suo­ras­taan vä­rei­lee rau­keut­ta ja le­vol­li­suut­ta. Kala ei ole oi­kein syön­nil­lä näin kuu­ma­na päi­vä­nä, mut­ta on mu­ka­va ja lep­poi­sa olo. Aje­len hil­jak­seen vä­hän kau­em­mas jär­vel­le, vie­raam­mil­le kul­mil­le tut­tua jär­veä.

äkil­li­ses­ti il­ma muut­tuu ja vesi al­kaa vä­reil­lä, tai­vaan ran­nal­le on nous­sut jos­tain tum­mia pil­viä. Uk­ko­sen ku­mi­na kuu­luu jo kau­em­paa. Al­kaa pian tun­tua tur­vat­to­mal­ta ol­la ou­doil­la ve­sil­lä myrs­kyn uha­tes­sa. Vaa­put ylös ja keu­la ko­tia päin, koh­ti tut­tu­ja ve­siä ja tut­tu­ja ran­to­ja. Myrs­ky ei kui­ten­kaan nou­se jär­ven pääl­le as­ti, vaan sel­vi­än pie­nel­lä säi­käh­dyk­sel­lä.

Tämä ta­pah­tu­ma tu­lee kui­ten­kin mie­leen, kun ajat­te­len tur­vaa ja tur­vat­to­muut­ta. Niin kau­an kun me­nee hy­vin – on lep­poi­sa keli ja kaik­ki on help­poa – ei tar­vit­se et­siä tur­vaa ja pe­las­tus­lii­vit­kin voi­vat ol­la si­vus­sa. Ti­lan­teen käy­des­sä uh­kaa­vak­si tu­lee tar­ve pu­kea lii­vit, et­siä tut­tu­ja ym­pä­ris­tö­jä ja tu­ke­vaa, suo­jai­saa ran­taa.

Täs­sä on ih­mi­sen elä­mään mo­nia yh­ty­mä­koh­tia. Kun elä­mäs­sä on help­poa ja mu­ka­vaa, ei ai­na tule mie­leen var­mis­tel­la ja mak­si­moi­da tur­val­li­suut­ta. Mut­ta jos ym­pä­ril­lä myrs­ky­ää ja on vie­raan nä­köis­tä, niin jopa tu­lee tar­ve ih­mi­sel­lä ha­keu­tua tur­val­li­seen tut­tuun suo­jaan.

Mi­hin minä sit­ten tur­vaan tur­vat­to­mi­na het­ki­nä? Et­sin tu­ke­vaa ja vah­vaa tur­vaa, jo­tain suur­ta ja voi­ma­kas­ta. Kui­ten­kaan kaik­ki suu­ri ja voi­ma­kas ei vält­tä­mät­tä tuo tur­vaa, vaan voi ol­la jopa uh­ka. Se, mi­hin tur­vau­dun, täy­tyy ol­la mi­nul­le tut­tua.

Us­ko­vai­se­na meil­lä on täy­del­li­sen tur­van mah­dol­li­suus: vah­va, kaik­ki­val­ti­as, kaik­ki­tie­tä­vä ja toi­vot­ta­vas­ti tut­tu, tur­val­li­nen ja var­mas­ti luo­tet­ta­va Ju­ma­la. Hän te­kee it­se­ään ja te­ko­jaan tu­tuk­si meil­le Raa­ma­tus­sa. Jää­hy­väis­pu­hees­saan Jee­sus opet­taa ope­tus­lap­sil­lee­en, kuin­ka hän ja Isä ovat yh­tä (Joh. 14:10–11).

Ko­ko­nai­sen kir­ja­ko­ko­el­man avul­la voim­me tu­tus­tua Ju­ma­laan ja hä­nen tah­toon­sa. Psal­mis­sa 31 psal­mi­lau­la­ja ker­too, kuin­ka Ju­ma­la on hä­nel­le kuin kal­lio, jär­käh­tä­mä­tön ja luja, jo­tain py­sy­vää ja iki­ai­kais­ta. Hän on kuin vuo­ri­lin­na, jota on mil­tei mah­do­ton val­loit­taa.

Lau­la­ja jat­kaa ku­vai­lua, kuin­ka Ju­ma­la pääs­tää vi­hol­li­sen vi­rit­tä­mis­tä ver­kois­ta. Ih­mi­sel­lä ei ole muu­ta kei­noa pääs­tä syn­nin ver­kois­ta, kuin ai­no­as­taan tur­vau­tu­mal­la Kris­tuk­sen, Ju­ma­lan po­jan so­vi­tuk­seen ja Ju­ma­lan ar­mah­ta­vai­suu­teen.

Kun nä­kee maa­il­man hyö­ri­näs­sä ja hu­li­nas­sa kans­saih­mis­ten tur­vat­to­muut­ta ja avut­to­muut­ta, tun­tuu pa­hal­ta, et­tä mik­si täy­del­li­nen tur­va ja suo­ja ei kel­paa. Joh­tuu­ko se sii­tä, et­tä tur­val­li­suu­den tuo­jan pi­täi­si ol­la tut­tu? Vaik­ka nä­ki­si Ju­ma­lan voi­man ja ym­mär­täi­si sen tar­jo­a­man mah­dol­li­suu­den, mut­ta ei tun­ne Ju­ma­lan ar­mah­ta­vaa tah­toa, ei sii­hen voi myös­kään tur­vau­tua ei­kä luot­taa.

Myös Paa­va­li opet­ti atee­na­lai­sia tun­te­mat­to­man Ju­ma­lan tun­te­mi­seen (Ap.t 17:23). Mut­ta us­ko on Ju­ma­lan ih­mi­sil­le an­ta­ma lah­ja, ei jo­tain, jon­ka voi ha­lu­tes­saan ot­taa omak­si – tai jär­kei­le­mäl­lä pää­tyä tur­val­li­suu­den ää­rel­le.

Me, joil­la tämä lah­ja on oma­na, saam­me sii­tä iloi­ta ja ru­koil­la, et­tem­me sitä iki­nä me­net­täi­si. Sa­mal­la saam­me ru­koil­la myös lä­hei­sil­lem­me ja rak­kail­lem­me tätä sa­maa lah­jaa omak­si. Saam­me ol­la te­ke­mäs­sä Ju­ma­laa tu­tuk­si myös ym­pä­ril­lem­me.

Teks­ti: Han­nu In­ke­roi­nen