En ole päässyt vielkään yli koirani kuolemasta

Suru vaatii aikaa. Ja luvan surra. Itkeä voi aina, kun itkettää, se on luonnon omaa terapiaa ja jokainen koettu tunne ja itketty kyynel vie eteenpäin.
Ei ole mikään ihme, että olet järkyttynyt tapahtumista, ne olisivat olleet useammalle aikuisellekin kova paikka.

Lupaan, että jossain vaiheessa huomaat, ettet enää ole niin surullinen tai pyörittele menestystä ja siihen liittyviä asioita koko ajan mielessäsi.

Voimia sinulle prosessiin.

Tottakai pääsee. Se vaatii aikaa jokaisen eläimen omistajalla ja yllättävä kuolema on aina suuri järkytys.

Anna itsellesi aikaa toipua, juttele vanhempiesi kanssa ja etsi netistä jokin vertaistukiryhmä, jossa jutella muille, jotka ovat kokeneet saman.
Kuoleminen on hyväksyttävä ja voit auttaa itseäsi siinä prosessissa esimerkiksi lopettamalla itsesi syyttämisen. Se on toki vaikeaa, mutta ajan kanssa sellaisetkin ajatukset jäävät unholaan.
Kuolema on osa elämää, eikä sille kukaan voi mitään, joten sinun syysi se ei ole. Se ei ole kenenkään syy, vaan väistämätön tosiasia.

Voit myös kunnioittaa lemmikkiäsi omalla tavallasi, voit piirtää (piirtäminen ja kirjoittaminen ovat muuten hyviä tapoja päästää ajatuksiaan ulos ja helpottaa omaa taakkaa)

Ennenkaikkea kannustan sinua puhumaan ja käsittelemään tunteitasi muiden kanssa.

Kyllä se elämä taas hymyilee, vaikka välillä onkin vaikeaa

Varmasti pääset yli tuosta surusta tai ainakin se helpottaa ajan kanssa. Ja älä nyt ainakaan itseäsi pidä syyllisenä tuohon. Todella hyvin toimit tilanteessa kun yritit palauttaa koissun takas vielä elävien kirjoihin elvytyksellä. Kaikki aikuisetkaan eivät pystyisi toimimaan siinä tilanteessa vaan osa jähmettyisi kauhusta. Lähetetiinkö sitä koiraa muuten mihinkään ruumiinavaukseen? Itse veikkaisin vakavaa sydäninfarktia , mutta toki se varmuus olisi hyvä saada ja saattaisi helpottaa sinunkin oloa. Itse olen pelkästään kissoja omistanut viimeiset 50vuotta , mutta tiedän sen tunteen , kun oma lemmikki josta on tullut paras kaveri lähteekin yhtäkkiä. Tsemppiä sulle!

voimia sinulle. Kyllä se suru helpottaa, mutta ottaa aikansa. Muistot söilyvät. Muistan kaikki 6 kuollutta koiraanii vaikka ensimmisen kuolemasta on jo 45 vuotta. ja viimeisen 3 vuotta. Joskus vieläkin tulee tippa silmään,kun muistelen jotain koiraani ja sen tekemistä ja varsinkin viimeisiä hetkiä. Joskus vien koirien haudoille kukkasen.

Tuohon on yksi hyvä lääke : Uusi koira tilalle.

Varmasti pääset yli. Mun 10vuotias kissa kuoli ilman ennakkovaroitusta 1987 ja olin tuolloin 14vuotias. Mulla se suru purkautui vihana ja ärtymyksenä ja varmasti osasyynä oli se että mulle oli isä opettanut että miehet eivät itke ja itse olen mies ja pidättelin silloin itkua ja siksi se purkautui akressiona. Rikoin muutaman tavaranikin. Se on hyvä, että itse olet antanut itkun tulla etkä ole vaan pitänyt kaikkea tuskaa sisälläsi.

Ei ollu mullakaan , siis ennakkovarotusta. Oli vaan 4 purasua ja kuolema. En tiedä selviänkö ikinä siitä näystä ja rakjaan koirani nenetyksestä. Yritettävä se kuitenki on vaikka ikävä onki suunnaton

Jos haluaa lemmikin nii pitää myös valmistautua siihen että se kuolee