Paras muisto kaivatustasi

Monta kivaa hetkeä hänen kanssaan vietin tänä kesänä.
Paras muisto on kuitenkin vasta edessäpäin.
m>n.

Kesä 2013, kerran aurinkoisena päivänä kun lähdin hänen luotaan ja se iski, "Oonkohan rakastumassa..."

Se oli se ensimmäinen kerta kun katseemme (ja huumorimme) kohtasi ja kolahti heti kunnolla. Siinä oli jotain niin aitoa, herkkää ja vahvaa. Kesää elettiin silloin eikä ollut viime kesä.
Nyt on muisto vain.

Naurukuolemat.

Siis se, että hänen kanssaan on ollut niin hyvä olla, että oli tosi helposti hauskaa. Välillä nauratti niin, ettei happea meinannut saada ja alkoi pyörryttää.

Hänen kanssaan kyllä oli välillä pyörryksissä muutenkin.

Rakastan myös hänen temperamenttiaan. Se on erilainen, kuin mun, mutta sellainen aito ja välitön.

Jotkut työkeikat ovat olleet ikimuistoisia ja tuntuneet melkein enemmän lomareissuilta, kuin työn vääntämiseltä.

Kun monen kuukauden odotuksen jälkeen, sain hänet ensimmäisen kerran syliini. Molemmat itki onnesta.

Itselläni paras muisto sijoittuu aiemman kirjoittajan tavoin kesään 2013. Istuimme autossa matkalla kohti lapsuuden kotiani. Hän kertoi ensimmäistä kertaa vähän enemmän omasta taustastaan ja muistoistaan. Silloin tunsin olevani henkisesti lähempänä häntä kuin koskaan. Olin onnellinen ja silloin kaikki tuntui mahdolliselta...

Minä en oikeasti muista.

Kun niitä oli niin vähän.

Vai oliko sekin sokeaa.....

Kivoja viestejä tullut ketjuun. 😊
Itselläni ei ole mitään muistoja mitä kirjoittaa, ehkäpä joskus jos kohtaa jonkun

Jokainen hetki hänen lähellään "on kuin kehostaan ois irti mieli huutaa silti".. :)

Se kun katseemme eka kertaa kunnolla kohtasivat.

Hän itse, siis kaivattuni.

Hetket, jolloin toinen selvästi ilahtunut sun läsnäolosta. Onhan se nyt hienoo, että se riittää.

Meilläkin se katse. Se, joka tuntui siltä, että näimme toisemme ensimmästä kertaa, vaikkei kyseessä ollut ensimmäinen kerta. Ja se, miten tuntui, että näimme toisemme kokonaan sellaisena kuin olemme. Kaikki muu katosi ja oli vain hänen silmät.

Ne hetket kun tuijoteltiin toisiamme silmiin. Mutta vahvimmin jäi mieleen hänen ilmeensä kun kerran palasin sairaslomalta. En ole eläissäni nähnyt ketään niin iloisena.

Se kun niitä ei ole.

Huomasin, että en halua kirjoittaa niitä täällä. Haluan kertoa ne hänelle joskus kasvotusten. Sen verran niitä tilanteita arvostan ja häntä. Muistoja tulee lisääkin, jos saamme siihen vielä mahdollisuuden. Sitä toivon. Mutta en oikeastaan haluaisi enää siitäkään kirjoitella täällä, koska rikon häntä ja itseäni, jos selvitämme välejämme täällä. <3