Kirjoittelin tuolla aikaisemminkin jo, että ehdimme olla reilun vuoden kihloissa, ennenkuin laitoin kihlasormuksen "lepäämään" piirongin laatikkoon, koska mies alkoi vaikuttaa siltä, ettei koskaan haluakaan naimisiin saakka. Tätä muuten joutuu aika usein naiset ihmettelemään, että mies kyllä kihloihin saakka uskaltautuu, mutta avioliitto alkaa jo hirvittää..?
Kihloihin menimme melkeinpä "hiljaisella" sopimuksella; oli perjantai-iltapäivä ja olimme kaupungilla ostoksilla. Seuraava päivä oli pyhä ja olimme aikaisemmin heitelleet ilmaan ideaa, että sopisi tuollainen pyhäpäivä hyvin kaivertaa sormuksiin. Lähdimme sitten marketista ruokaostoksilta ja mies kysyi, pitääkö vielä muualla käydä? Vilkaisin häntä ja totesin, että no eeeeiipä kai..? "Oisko ne yhdet liikkeet vielä kuitenkin auki", kysyi tämä mörököllini, johon minä totesin, että nyt saat ihan itse päättää mennäänkö - ja sinnehän ajettiin; tuntia ennen liikkeen sulkemisaikaa ja saatiin vielä kaiverrukset kinuttua samalla kerralla.
No meillä menee kuitenkin loistavasti; pieni vauva päivien (ja öiden!) ilona ja uusi koti juuri valmistunut - eikä puhettakaan mistään vauva-aikojen tai rakentamisen lomassa mörköilevistä kriiseistä. Hääasiaa on kuitenkin pohdittu ja ruodittu muutamaan kertaan, kunnes tajusin vain kiusaavani itseäni, kun ei se mies todellakaan asialle lämpene - kuittaa asian vain, että katsotaan sitten joskus?! Minulle se ei kuitenkaan mikään teinikihlaus ollut, eikä sormuksen tarvi kohdallani viestittää mitään ympäristölle. Haluaisin vain niin väkevän ja vanhanaikaisen siunauksen liitolle ja suhteellemme, koska tiedän, että tässä minulla on arvokas kimpale kultaa ja että mieheni on kuin enkeli elämässäni! Ikävä kyllä, olen jo ehtinyt pahoittaa mieleni ja tavallaan katkeroituakin hääaikeiden mentyä penkin alle, joten sormusta en enää esille kaiva. Jotenkin pystyn kuitenkin lokeroimaan tämän ikävän asian suhteessamme, eikä se vaivaa mitenkään liittoamme. Tiedän kuitenkin, että mies tajusi loukanneensa minua ja haluaa varmasti hyvittää sen...ehkäpä siis kuitenkin naimisiin? Ihan pikkuisen toivoisin hänen vielä kosivan minua (kun ei se kihlaus ihan sitä kautta mennyt!) ja tällä näyttävänsä Ihan Oikeasti haluavansa minut vaimokseen. Olenkohan vähän turhamainen ja yltiöpäinen romantikko, pitäisikö moiset haaveet haudata? Voiko ylipäätään kosia enää kihlauksen jälkeen?
Kihloihin menimme melkeinpä "hiljaisella" sopimuksella; oli perjantai-iltapäivä ja olimme kaupungilla ostoksilla. Seuraava päivä oli pyhä ja olimme aikaisemmin heitelleet ilmaan ideaa, että sopisi tuollainen pyhäpäivä hyvin kaivertaa sormuksiin. Lähdimme sitten marketista ruokaostoksilta ja mies kysyi, pitääkö vielä muualla käydä? Vilkaisin häntä ja totesin, että no eeeeiipä kai..? "Oisko ne yhdet liikkeet vielä kuitenkin auki", kysyi tämä mörököllini, johon minä totesin, että nyt saat ihan itse päättää mennäänkö - ja sinnehän ajettiin; tuntia ennen liikkeen sulkemisaikaa ja saatiin vielä kaiverrukset kinuttua samalla kerralla.
No meillä menee kuitenkin loistavasti; pieni vauva päivien (ja öiden!) ilona ja uusi koti juuri valmistunut - eikä puhettakaan mistään vauva-aikojen tai rakentamisen lomassa mörköilevistä kriiseistä. Hääasiaa on kuitenkin pohdittu ja ruodittu muutamaan kertaan, kunnes tajusin vain kiusaavani itseäni, kun ei se mies todellakaan asialle lämpene - kuittaa asian vain, että katsotaan sitten joskus?! Minulle se ei kuitenkaan mikään teinikihlaus ollut, eikä sormuksen tarvi kohdallani viestittää mitään ympäristölle. Haluaisin vain niin väkevän ja vanhanaikaisen siunauksen liitolle ja suhteellemme, koska tiedän, että tässä minulla on arvokas kimpale kultaa ja että mieheni on kuin enkeli elämässäni! Ikävä kyllä, olen jo ehtinyt pahoittaa mieleni ja tavallaan katkeroituakin hääaikeiden mentyä penkin alle, joten sormusta en enää esille kaiva. Jotenkin pystyn kuitenkin lokeroimaan tämän ikävän asian suhteessamme, eikä se vaivaa mitenkään liittoamme. Tiedän kuitenkin, että mies tajusi loukanneensa minua ja haluaa varmasti hyvittää sen...ehkäpä siis kuitenkin naimisiin? Ihan pikkuisen toivoisin hänen vielä kosivan minua (kun ei se kihlaus ihan sitä kautta mennyt!) ja tällä näyttävänsä Ihan Oikeasti haluavansa minut vaimokseen. Olenkohan vähän turhamainen ja yltiöpäinen romantikko, pitäisikö moiset haaveet haudata? Voiko ylipäätään kosia enää kihlauksen jälkeen?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Joku uskalikko jo yritti väittää etten ole mieheni kanssa kihloissa:) kun ei perinteistä kosintaa tehty mutta tälläkin palstalla on ihan hyvä ettei kaikkea todesta ota. Vastaukseni: kyllä miehesi voi näin jälkikäteenkin tehdä tuon romanttisen kosinnan vaikka olettekin jo sormustaneet toisenne. Minä odotan aivan samaa ja tänä kesänä viimeist.pitäisi tapahtua jotakin(vahva fiilis):)
Kihloihin voi todellakin mennä ilman perinteistä kosintaa. Eli, että toinen kysyy, että tuletko vaimokseni/mieheksi, menetkö kanssani naimisiin tms. Kosinta ja siihen suostuminen on vain yksi tapa päätyä kihloihin.
Kihlaus on avioliittolupaus. Jos jollakin tapaa on asiasta puhuttu, päätetty ja sovittu, että mennään keskenään naimisiin niin silloin on kihloissa. Ja sormustakaan ei välttämättä tarvita.
"Kihlaus on avioliittolupaus. Jos jollakin tapaa on asiasta puhuttu, päätetty ja sovittu, että mennään keskenään naimisiin niin silloin on kihloissa."
no jos kerran asiasta on jollain tavalla puhuttu ja _sovittu_, niin onhan siinä silloin joku jotain kysynytkin ja toinen myöntynyt, vaikkei sitä niillä ihan perinteisllä sanoilla olisi tehtykään!
Kun puhuitte noista sormuksista ja kaiverruksista oliko teillä silloin tai sitä ennen puhetta avioliitosta? Oliko mitään ajatusta, että koska häät olisi?
Mä luulisin, että moni mies uskaltautuu kihloihin siksi koska he eivät tiedä että se on tai pidä sitä avioliittolupauksena. Tai ainakin moni tuntuu menevän "kihloihin" vaikka eivät ole ajatelleet avioliittoa vakavissaan, eivätkä ole vielä valmiita siihen. Eivätkä kenties edes puhuneet asiasta. Ongelmia tulee sitten, jos nainen on pitänyt sitä avioliittolupauksena ja ihmettelee miksi mies ei haluakkaan mennä naimisiin vaikka ollaan oltu kihloissa jo monta vuotta. TAI jos mies piti sitä kihlausta avioliittolupauksena ja ei kosi sen takia. Kun kerta nainen on jo lupautunut.
Ihmettelen miksi mies ei lämpene hää-ajatukselle, kun teillä on jo lapsiakin?
Kun olet laittanut sormuksen pois niin olisiko tavallaan teidän kihlaus purkautunut? Ja siten voisitte mennä uudelleen kihloihin? Tai jos ette olleet ihan oikeissa kihloissa eli se ei ollut avioliittolupaus niin voihan silloin mies kosia. (tai jotkut kosivat vaikka ovat kihloissa ja kenties sopineet hääpäivänkin. Minusta se on nurinkurista, mutta kaikki saavat tehdä miten haluavat, se on jokaisen oma asia)
Häitähän ei ole pakko alkaa suunnittelemaan/järjestelemään heti kihlauksen jälkeen tai sopia tarkkaa hääpäivää. Mutta kun kihlaus on kerta avioliittolupaus niin sitä voi hyvin alkaa heti miettimään noita asioita.
Joskushan asiat venyy, kun tuleekin vaikka lapsi/lapsia siinä välissä tms. Pakkohan ei ole mennä naimisiin vaikka vuoden, kahden päästä kihlauksesta.
Mutta jos unelmoit vielä kosinnasta ja se on sinulle tärkeää, niin mikään ei estä etteikö mies voisi kosia. Paitsi mies itse tietysti.
Itse olen ehkä sitten vielä yltiöpäisempi romantikko, kun itse toivon päätyväni kihloihin niin, että mies kosii ja minä suostun.
Teilläkin kihlaus oli kuvauksesi perusteella vähän semmoinen "no mennään nyt sitten" -juttu. Siitä ikään kuin puuttui selkeä päätös. Vaikka kihloihin voi mennäkin ilman varsinaista kosintaa, eli asiasta keskustelun jälkeen, kosinta varmaan selkeyttäisi tilannetta. Kun "vain mennään kihloihin" voi kihlaus olla kummallekin vähän epämääräinen. Toinen voi pitää sitä paljon vakavampana asiana. Lisäksi jotkut ovat kertoneet, että ovat kuin vahingossa huomanneet olevansa kihloissa.
Tuollainen ajautuminen kihloihin on siitä vaarallista, että asiaa ei tulee välttämättä ajateltua. Siinä vain juttelun lomassa ajautuu kihloihin ilman, että tekee tietoista päätöstä. Sen vuoksi kosinta on minusta parhain tapa kihlautua. Toinen todella ehdottaa avioliittoa, ja toinen suostuu siihen. Tällöin kumpikin tekee selvän päätöksen kihlautumisesta, eikä siihen ajauduta.
Minä aloitin jopa seurustelun samalla tyylillä. Kun olimme tapailleet riittävän kauan, otin asian puheeksi nykyisen vaimoni kanssa. Selvitin omia ajatuksia parisuhteesta hänelle. Hän kertoi arvostavansa samoja asioita, joten päätimme siitä eteenpäin seurustelevamme vakavasti. Tuollaisen keskustelun ja päätöksen jälkeen ei tarvitse miettiä, mitä saa tehdä ja mitä ei. Ei kelluta jossain epämääräisessä tapailun ja seurustelun välitilassa, vaan ollaan sitouduttu selvästi.
Kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin juttelu sen oman puolison kanssa. On jännää, että sen saman ihmisen kanssa on vaihdettu kehon eritteitä, nainen on mahdollisesti niellyt spermaakin. On yhteisiä lapsia ja muutenkin yhteinen elämä. Siitä huolimatta on hirvittävän vaikea jutella niinkin tärkeästä asiasta kuin avioliitto. Mikä siinä on niin vaikeaa? Mitä tuon kaiken jälkeen enää pitäisi hävetä tai ujostella?
Niinkuin mieheni totesi että kihlaus on periaatteessa harkinta-aikaa niin toinen voisi kosinnan "suorittaa" kun aika tuntuu kypsältä(siis naimisiinmenolle). Jos kihlaus eli harkinta-aika ei ole ihan mennyt putkeen niin tämä on silloin mahdollista purkaa eikä naimisiin mennä.
Harkinta-aikaa? No kaikilla on omat käsityksensä. Minä henkilökohtaisesti en pidä kihlausta harkinta-aikana. Naimisiin menoa voi harkita ilmankin sormusta. Omasta mielestäni kihloihin kannattaa mennä vasta sitten kun on kypsä menemään naimisiin.
Mutta jos kihlaus on jollekkin ns. harkinta-aika niin silloin naimisiinmeno tietysti pitää ottaa uudelleen puheeksi. Ja vaikka niin, että kosii.
Tapoja ja ajatuksia kun on monenlaisia niin se voi aiheuttaa hämminkiä. Mutta omista ajatuksistaan kannattaa ehdottomasti puhua. Jos vaikka on kertonut (jossain sopivassa tilanteessa) miehelle, että "minun mielestä kihloihin mennään, kun mies on kosinut". Niin ehkäpä mies sitten osaa kosia, kun on siihen kypsä. Eikä vain ehdottele, että "mennääks kihloihin". Tai mennäänkö katteleen sormuksia ja sitten huomataan, että ne ostettu jne.
Kyllä kihlauskin pitäisi ottaa vakavasti siinä missä avioliittokin. Eikä ajatella että okei mennään vaan kihloihin, voihan sen sitten purkaa, jos ei tää toimi. Tai mun mielestä pitäisi. Ja itse otan sen vakavasti ja toivon, että kihlattuni ottaa.
Kosinnan jälkeenkin kihlauksen voi purkaa. Usein häät on vasta vuoden tai kahden päästä, joten siinä voi ehtiä tapahtua vaikka mitä. Ne jotka pitää kihlausta harkinta-aikana, ilmeisesti pitävät sitten kosintaa ja siihen suostumista tätä vakavampana sitoutumisena? Suhteessa on näin enemmän tasoja. Esim. ensiksi se kun ei olla kihloissa, sitten se kun on sormukset sormessa ja ollaan vähän vakavammin yhdessä, kosinnan jälkeen ollaan jo hyvin sitoutuneita ja naimisissa oleminen on sitten se viimeinen etappi?
Mun kaveri meni naimisiin puolen vuoden päästä kosinnasta. Kosintaa ennen he eivät olleet kihloissa. Mutta olivat varmasti ehtineet harkita naimisiin menoa, kun olivat olleet yhdessä yli 10 vuotta! Erillistä harkinta-aikaa ei tässä tapauksessa tarvittu.
Valitettavasti jotkut (en yleistä!) miehet menevät kihloihin vain siksi, kun eivät halua (vielä tai ei koskaan) mennä naimisiin. Mutta saavat tällä tavalla naisen tyytyväiseksi. Kun naisesta tuntuu, että suhde on vakavammalla tasolla ja voi odottaa sen jälkeen kosintaa vaikka vuosia. On hienoa, kun ollaan sentään edes kihloissa. Kaikille kihlaus ei tunnu merkkaavaan juuri mitään.
Jotenkin kirjoituksestasi saa käsityksen, että teidän kihlauksenne aikoinaan ei ollut lupaus siitä, että solmitte avioliiton keskenänne myöhemmin? (Ymmärsinkö väärin?) Kai te silti keskustelitte, että mitä kihlaus teille merkitsee? Mikä päivä olisi hyvä sormuksien kaiverruksiin ei varmasti ole kihlauksessa tärkein asia ja mistä kannattaa puhua. Te vain marssitte kauppaan ja haitte sormukset ja laitoitte ne sormuksiin ja sen jälkeen ette puhuneet asiasta? Vai? Itse olisin aika ihmeissäni, jos mies vaikka kultasepän liikkeen ikkunan ohi mennessä tokaisisi, että käydäänkö ostamassa kihlasormukset. Jos ei sitä ennen ole ollut mitään puhetta naimisiinmenosta. Ja varsinkaan, jos sen jälkeen ei puhuta siitä mitään… Kun ehkä vasta vuosien päästä…
Vaikka olisitte lupautuneet jo menemään naimisiin niin mies voi kosia. Mutta jos haluat ihan ”oikean” ja ihan perinteisen kosinnan niin sekin vielä voisi onnistua. Riippuen oliko se teidän kihlaus avioliittolupaus eli oikea kihlaus vai ei?
Kirjoitin jo taas tuonne toiseenkin keskusteluun. Eikä mulla ole muuta enää kuin se mitä sinnekkin kirjoitin, että ei tarvitse välittää muiden mielipiteistä ja toimia samoin.
Nämä mitä kirjoitin on minun omia mielipiteitä (keskustelupalsta kun tämä on) ja miten minä ajattelen asioista, mitä ne minulle merkitsee ja miten itse haluan toimia. Ja tärkeintä on se, että oma kihlattu ajattelisi suurinpiirtein samanlailla kuin itse. Ja kihlaus merkitsisi heille samaa ja ottaisivat sen yhtä vakavasti tai kevyesti tms. Tai ainakin edes tietäisivät mitä toinen ajattelee ja missä mennään!
Ei sen ole väliä mikä on yleinen tapa tai miten muut tekee. Vaan mikä tekee sinut onnelliseksi. Jos jonkun mielestä joku on ällöromanttista tai väärä tapa, niin toisen se voi tehdä onnelliseksi ja olla oikea tapa.
Toivotaan, että miehesi kosii. Naimisiinmenosta ja miehen ajatuksista ilmiselvästi on epäselvyyttä ja kosinta selventäisi asiaa ja toisi sinulle varmemman olon. Ei se ole turhamaisuutta. Etkä ole ainoa nainen joka haluaa, että mies kosii. Vaikka olisivat varmempiakin miehen aikeista.
Se on kunnollinen mies joka kosii ja nainen on silloin ainakin hänelle todella tärkeä jos näin tekee. Kosiminen on romanttinen ja kunnioittava ele! ja minä ainakin toivon mieheltäni sitä ja tod.näköisesti näin tapahtuu kesän aikana.
Mun kaveri sano, että hänen mielestä me (minä ja avomieheni) ollaan kyllä ihan kuin kihloissa kun ollaan oltu niin kauan yhdessä. (tai käyttikö edes sitä ”ihan kuin”) Vähän niin kuin lohdutteli tai jotain. En viitsinyt alkaa väittelemään. Mutta ihmettelin, että miten niin. On aivan sama olemmeko olleet kuukauden yhdessä vai 20 vuotta. Jos emme ole kihloissa, emme ole tai jos olemme niin olemme, ei meidän yhdessäolo aika siihen vaikuta. Ihan hyvin hän olisi voinut sanoa, että ihan kuin olisimme naimisissa, mutta sitä hän ei sanonut. Eikä varmaan sanoisi, koska on itse naimisissa. Sen merkitys hänelle on hyvinkin selvä.
Mutta yhtä vähän olemme kihloissa kuin naimisissa…? Kihlaus merkitsee minulle vain ja ainoastaan avioliittolupausta. Eikä minun mielestä tietyn aikaa seurustellessaan automaattisesti ole lupautunut mihinkään? Ilman mitään puheita. Ehkä jotkut surkuttelevat ihmistä joka on seurustellut esim. 3 vuotta eikä vieläkään ole kihloissa. Jotkut tuntuvat pitävän kihlapareja vakavammin seurustelevina, merkitsi heidän kihlauksensa mitä tahansa. Miten kihlaus muuttaisi meidän suhdettamme, jos se ei merkitse avioliittolupausta? Mitä eroa on sillä, että seurustelen 4 vuotta ja olen vuoden kihloissa (miehen kosittua) ennen avioliittoa, kun seurustelisin puoli vuotta ja menisin ”kihloihin” ja neljän vuoden päästä mies kosisi ja menisimme naimisiin? Jollekin se sormus vasemmassa nimettömässä merkitsee aivan älyttömän paljon. Mutta minulle se on aivan yhden tekevä, jos se ei ole lupaus siitä, että menemme naimisiin. Voisin vaikka olla 50 vuotta jonkun kanssa ilman ”kihlausta”, jos ei ole aikomusta mennä naimisiin. No en kyllä olisi… kun haluan mennä naimisiin, mutta jos en haluaisi niin tuskin välittäisin ”mennä kihloihinkaan”. Voinhan luvata (ja pitää) samat asiat ilman sormustakin ja jos joku esine siitä pitää muistuttaa niin voin hankkia vaikka rannerenkaan…
Kihloihin mennessä on hyvä selvittää, että miksi menemme kihloihin. Mitä se mulle merkitsee ja mitä sille ukon köriläälle. Niin ei tarvitse naisten ihmetellä. Tai voihan se mies sanoo, että juu avioliittolupaushan se on ja mennä sitten myöhemmin puihin kun nainen alkaa suunnitella häitä. Mutta ehkä se vähän auttaa, jos molemmat on kihlaushetkellä selvillä mitä se tarkoittaa. Eikä toinen ajattele ihan muuta kuin toinen.