Musta on yhä enemmän alkanut tuntua, että mä en ole kunnossa.
Ensinnäkin mä olen nuoresta iästäni huolimatta aikalailla eristäytynyt muista ja välttelen sosiaalisia tilanteita. Mun lähelleni ei ole helppo päästä.
Mä en ole nukkunut kunnolla enää pitkiin aikoihin, vuosiin. Mun yöt on levottomia ja iltaisin ei uni tule. Aamulla mä sitten voisinkin nukkua vaikka iltapäivään asti. Päivisinkin nukahdan aina välillä.
Mä pelkään suunnitella asioita, kuten tulevaisuutta. Mä välttelen päätöksiä viimeseen asti, kuten koulutusta.
Keskittymiskyky ei ole ikinä ollut hyvä. Koulussa tunneilla ei asiat mene aina läpi, eikä pysty keskittymään siihen meineillä olevaan asiaan. Unohdun ana ajattelemaan jotain muuta tai tuijottamaan vaikka seinää.
Mä olen joka hetki kauhean tietoinen liikkeistäni. Kävellessä mä ajattelen koko ajan seuraavaa liikettä ja jalkojani ja sitten kaikki menee vaikeaksi.
Mä olen epäluuloinen. Kun joku nauraa, se nauraa mulle tietenkin ja tuntuu kuin kaikki jatkuvasti katsois ja tarkkailis. Mulle tulee tukala olo ihmisten lähellä.
Kun pitäisi mennä ison joukon eteen puhumaan, mä jännitän todella paljon. Mä ajan itseni melkein paniikkiin, kun vain ajattelenkin sitä. Sitten siellä edessä puhuessa mä nopeutan puhettani koko ajan enemmän, aivan kuin yrittäen päästä nopeasti pois.
Mä en pysty keskittämään katsettani. Mun täytyy koko ajan vilkuilla joka suuntaan ja mun näkökenttä särisee usein, jonka luulen johtuvan väsymyksestä.
Mun mieliala on usein alhaalla. Voi olla lievää masennusta tai jotain muuta. Ehkä nuoruuden mieliala heilahteluja.
Mun ajatukset katkeilee useasti. Kesken jonkun lauseen mä voin ruveta miettimään, että mistä mä puhun. Kesken sanan mä voin unohtaa koko keskustelun. Sitten mä toistan sitä sanaa uudetaan ja uudestaan ja yritän viedä loppuun lauseeni.
Ajatukset ei kulje hyvin todellakaan. Unohdun aina jonnekkin.
Nyt mulla on ruvennut ilmenemään päänsärkyjä melkein joka päivä, mutta mä epäilen sen johtuvan stressistä. Mä kerään paineita kaikesta. Nyt teen opinnäytetyötä ja sekin pitäisi saada päätökseen.
Mä olen juuri siinä tilanteessa, kun pitäisi alkaa ottamaan vastuuta itsestään. Mä en vain tiedä pystynkö mä hallitsemaan itseäni. Tuntuu niin mahdottomalta edes kuvitella itseään aikuisena. Mä en tunne kuuluvani mihinkään.
Tämä voi kuulostaa nuoruuden tuskailulta, mutta se on aivan eri asia kun joutuu itse käymään läpi kaikki taistelut itsensä kanssa. Eikä tiedä syytä miksi.
Ensinnäkin mä olen nuoresta iästäni huolimatta aikalailla eristäytynyt muista ja välttelen sosiaalisia tilanteita. Mun lähelleni ei ole helppo päästä.
Mä en ole nukkunut kunnolla enää pitkiin aikoihin, vuosiin. Mun yöt on levottomia ja iltaisin ei uni tule. Aamulla mä sitten voisinkin nukkua vaikka iltapäivään asti. Päivisinkin nukahdan aina välillä.
Mä pelkään suunnitella asioita, kuten tulevaisuutta. Mä välttelen päätöksiä viimeseen asti, kuten koulutusta.
Keskittymiskyky ei ole ikinä ollut hyvä. Koulussa tunneilla ei asiat mene aina läpi, eikä pysty keskittymään siihen meineillä olevaan asiaan. Unohdun ana ajattelemaan jotain muuta tai tuijottamaan vaikka seinää.
Mä olen joka hetki kauhean tietoinen liikkeistäni. Kävellessä mä ajattelen koko ajan seuraavaa liikettä ja jalkojani ja sitten kaikki menee vaikeaksi.
Mä olen epäluuloinen. Kun joku nauraa, se nauraa mulle tietenkin ja tuntuu kuin kaikki jatkuvasti katsois ja tarkkailis. Mulle tulee tukala olo ihmisten lähellä.
Kun pitäisi mennä ison joukon eteen puhumaan, mä jännitän todella paljon. Mä ajan itseni melkein paniikkiin, kun vain ajattelenkin sitä. Sitten siellä edessä puhuessa mä nopeutan puhettani koko ajan enemmän, aivan kuin yrittäen päästä nopeasti pois.
Mä en pysty keskittämään katsettani. Mun täytyy koko ajan vilkuilla joka suuntaan ja mun näkökenttä särisee usein, jonka luulen johtuvan väsymyksestä.
Mun mieliala on usein alhaalla. Voi olla lievää masennusta tai jotain muuta. Ehkä nuoruuden mieliala heilahteluja.
Mun ajatukset katkeilee useasti. Kesken jonkun lauseen mä voin ruveta miettimään, että mistä mä puhun. Kesken sanan mä voin unohtaa koko keskustelun. Sitten mä toistan sitä sanaa uudetaan ja uudestaan ja yritän viedä loppuun lauseeni.
Ajatukset ei kulje hyvin todellakaan. Unohdun aina jonnekkin.
Nyt mulla on ruvennut ilmenemään päänsärkyjä melkein joka päivä, mutta mä epäilen sen johtuvan stressistä. Mä kerään paineita kaikesta. Nyt teen opinnäytetyötä ja sekin pitäisi saada päätökseen.
Mä olen juuri siinä tilanteessa, kun pitäisi alkaa ottamaan vastuuta itsestään. Mä en vain tiedä pystynkö mä hallitsemaan itseäni. Tuntuu niin mahdottomalta edes kuvitella itseään aikuisena. Mä en tunne kuuluvani mihinkään.
Tämä voi kuulostaa nuoruuden tuskailulta, mutta se on aivan eri asia kun joutuu itse käymään läpi kaikki taistelut itsensä kanssa. Eikä tiedä syytä miksi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
ihan sama juttu minulla.
jotkut vain on erilaisia, siinä ei mitään vikaa ole. itse en aio muuttua yhteiskunnan painostuksesta.
Samanlaisia kokemuksia täälläkin. Pahinta on olla töissä ja muutenkin ihmisten ilmoilla. Yksin ollessa ajatukset harhailee ja jää miettimään ja vatvomaan asioita, joilla ei oo loppujen lopuksi mitään väliä ja mihin kukaan ei oo kiinnittänyt mitään huomiota. Välillä tuntuu, että menettää järkensä. Pitäis varmaan mennä jutteleen jonnekin auttajalle. Sekin on niin ***nan vaikeeta. Silloin viimeistään pitäis myöntää itelleen, että jokin on vialla. En tiedä onko tämä masennusta, työuupumusta vai mitä.
Kuulostaapa tosi tutulta! Mulla on ihan samankaltasia tuntemuksia. Olotilat tietysti vähän vaihtelee, mut liike on tasasen aaltomaista. Mä oon nyt lähiaikoina ollu ihan hukassa..kertakaikkisen pihalla. Oon varsinki töissä niin jännittyny et en oo ollenkaan läsnä..kuin sumuverhon takana ois niin ettei näe, ei kuule. Välillä en ees tajuu mitä mulle puhutaan ja oon varma et ihmiset on jo alkaneet ihmetellä mikä mua vaivaa. Tarkkailen itteäni jatkuvasti ja kuvittelen kans et kaikki naurut ja ilmeet on jotenki mulle suunnattuja. Huomioin kaikki pienimmätkin "mokani", mitkä ei toisten mielestä ees mokia ole..eivät niitä varmaan ees noteeraa. Näitä virheitä sitten pähkäilen oikein olan takaa niin että häpeänhiki nousee pintaa. Toisinaan musta tuntuu etten muuta teekään kuin sekoilen, oon hirveen hajamielinen ja muistikin takkuilee. Keskittymiskyky ihan nollassa...
Kerron vähän taustoistani, jos vaikka saisit niistä jotain ajatuksia omaan tilanteeseesi. Olen lähemmäs 30-v. nainen. Rikkinäinen ja vaikea perhetausta. Alkoholismia, mielenterveysongelmia ja väkivaltaakin. Koulussa kiusattu. Olen jo pienestä asti ollut herkkä ja pelokas. Olen ollut hoidossa ongelmieni takia mm. yli 4v. yksityisessä psykoterapiassa, josta apua jonkin verran. Lääkkeisiin olen myös joutunut turvautumaan. Minulle on sopinut mielialalääke: Anafranil ja hätävaroiksi rauhoittava: Opamox sekä jännitysoireisiin beetasalpaaja: Propral. Diagnooseiksini on muistaakseni joskus laitettu soputumishäiriö, sekamuotoinen persoonallisuushäiriö tai persoonallisuuden kehityshäiriö sekä keskivaikea/lievä masennus. Masennukseeni on aina kuulunut ahdistus.
Suosittelen sinulle jonkinlaista keskusteluapua mielenterveyspuolelta. Lääkkeitä kannattaa miettiä harkitusti monelta kantilta, mutta kyllä niistä monissa tapauksissa apua on. Ennenkaikkea opetelkaamme molemmat arvostamaan omaa persoonaamme, välittämään itsestämme, kuuntelemaan tunteitamme ja tarpeitamme, hyväksymään vajavaisuutemme, antamaan itsellemme anteeksi... Meitä ei ole tarkoitettu täydellisiksi suorittajiksi! Me saamme olla "heikkoja ja puutteellisia"! Oman heikkoutensa tunnistava ja tunnustava on loppuenlopuksi vahva ja ihminen, joka pyrkii täydellisyyteen ei ihmisyydestä tiedä mitään. Pitäisi jotenkin vaan yrittää tutustua omiin tunteisiin ja uskaltaa vieläpä antaa niiden tulla ajallaan. Jos tunteitaan kieltää, torjuu, pakenee tms., ne saattavat tulla myöhemmin ykskaks vaikkapa ahdistukseen tai masennukseen verhoutuneina. Niiden takaa onkin jo vaikea mitään löytää. En nyt viitsi mitään romaania kirjoittaa..sanon vain vielä että olen itse löytänyt apua myös Taivaan Isästä ja Jeesuksesta. Rukous auttaa ja sinäkin voit sitä kokeilla! Päivä kerrallaan (monesti tuntikin riittää=) Heippa kohtalotoverini!
tutulta.tunnistan kertomasi oireet(ainakin osan niistä),sinuna en olisi kovinkaan huolestunut,sillä iän myötä oireetkin katoavat pikku hiljaa.
hyvää kevään jatkoa :)