Sain viikko sitten keskenmenon ja olo on ihan surkee. Itkettää ja masentaa, mitään ei jaksa tehdä eikä ole haluakaan tehdä. Miten tässä nyt eteen päin muka pääsee? Lääkärit vaan puhuu et kyl se siitä pikkuhiljaa mut kun olo ei oo yhtään parantunu. Niin paljon muutakin surkeeta on tapahtunut tässä elämässä vähän ajan sisään et tuntuu et tää oli viimenen pisara minun järjelle. Tuntuu et järki jo lähtee.
Vaikeaa!
Silla
6968
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Miekin sain jokin aika sitten keskenmenon. Se oli hirveää, eikä surua kannata vähätellä. Kysymys on ei mistään vähemmäst, kun lapsen kuolemasta. Ja todella tuntui, että ympärilläkin tapahtui vain onnettomuuksia.
Minua auttoin, kun kirjotin syntymättömälle lapselleni kirjeen. SItten laitoin kaikki raskuteen liityvät kipeän ihanat muistoesineet (kiekko, testi) komeron viimeisimpään nurkkaan.
Sitten, vähitellen lähdin ihmisten ilmoille. Minulla oli kyllä suurena apuna esikoinen, jonka vuoksi surrakaan ei voinut ikuisesti. Pieniä vauvaoja tosin karttelin.
Olimme yrittäneet tätä keskenmennyttä raskautta aika kauan. Lääkäri lohdutti, että keskenmennytkin raskaus on merkki siitä, että on kaikki mahdollisuudet tulla raskaaksi.
Ja kuinka ollakaan, tuli yhdet kuukautiset, eikä enää toisia. Nyt tämä raskaus jo puolessävälissä ja kaikki ok. Kuulemma on harvinaista, että toine keskenmeno sattuisi perään.
Varmaan uusi raskaus tuntuu sinusta julmalta ajatellakin viellä, kun suru on päällä. Kuitenkin keskenmenosta selviytyy kukin omalla tavallaan ja sinä ihan varmasti, kun jo näin pystyt asiaa käsittelemään. Se on iso askel, kun tapahtumasta on vain viikko. Reipas tyttö!
Halaus ja paranemista näistä elämän kenkuista haavoista! Kesä tulee! Ihan varmasti!
Moi,
mullakin oli kaksi keskenmenoa syksyllä ja olo oli masentunut aika pitkään. Mutta mulle selvisi aika nopeasti, että keskenmenot on tosi yleisiä, todella monella tutulla oli niitä ollut ja netistäkin löysi kohtalotovereita... eli asia on niin yleinen, että se on aika normaalia... Ja kuten ed kirjottaja sanoi, sulla on kaikki edellytykset tulla raskaaksi. Ajattele millasta olisi jos mitään ei tapahtuisi piiiitkään aikaan... Noh, voimia, tee mieltä piristäviä asioita ja suhtaudu asiaan positiivisesti!!
Kolme viikkoa sitten minullakin todettiin keskeytynyt keskenmeno kun oli ensimmäinen uä rv 12 3. Oli ihan kauhea pudotus unelmista, sillä vointi ei antanut ymmärtää että jtoain olisi ollut tosi pahasti pielessä. Muistan aina sen hetken kun lääkäri sanoo että "täällä ei ole kyllä kaikki kunnossa" vaikka muuta parista seuraavasta päivästä ei jäänyt mieleen sen kauhean fyysisen ja henkisen kivun lisäksi.
Nyt alan mielestäni olla jo voiton puolella surussa vaikka asia on mielessä koko ajan ja välillä itkettää mutta tulevaisuutta alkaa jo jaksaa miettiä. Itselläni on auttanut tietysti puolisoni ja ystävät joille olen kertonut tapahtuneesta ja pahasta olosta. Raskaudesta en juuri kertonut vielä kenellekään mutta keskenmenosta olen kertonut koska tuntuu että asian ymmärtää itse paremmin kun sen käy läpi uudelleen ja uudelleen ja olen myös ajatellut etten viitsi kaikkea yhden ystävän harteille jättää.
Nyt odotan jo innolla ensimmäisiä kuukauttisia vaikka sairauteni takia (pco) saatan odottaakin niitä kauan ja hormonireseptinkin lääkäri kirjoiti minulle valmiiksi.
Suru ei häviä muuten kuin suremalla niin valitettavaa kuin se onkin...parempaa jatkoa...
Tunnen jotenkin suurta sielunsisaruutta kanssasi. Itse olen kokenut reilun vuoden sisällä aivan liikaa vaikeuksia yhdelle ihmiselle: aviomieheni kuoli äkillisesti ja yllättäin, jouduin hoitamaan kaikki hautausjärjestelyt ja paperityöt yksin, taistelin yksin kaikkien velkojen kanssa tehden kahta työtä, sain tietää heti mieheni kuoleman jälkeen sairastavani kohdunkaulan syöpää, kävin samalla läpi vaikean ja pitkän perinnönjakoprosessin... Elämän kuitenkin osoitti ihmeellisyytensä ja toi elämääni yllättäen uuden elämän kumppanin kaverista, josta kasvoi suurin tukijani, ystäväni suuressa surussa, joka näytti tien valoon. Nyt odotan ensimmäistä lastani. Kohtuni vielä säästettiin syöpäleikkauksessani, mutta se tullaan todennäköisesti ottamaan pois tulevaisuudessa. Keskenmenon riski on kuitenkin iso, enkä pysty ollenkaan nauttimaan siitä mahdollisuudesta, että pystyisin kantamaan lapsen loppuun asti...Tavallaan olen jo asennoitunut keskenmenoon niin hyvin kuin pystyn, pelon sekaisin tuntein! Pakko on vaan selvitä, muita vaihtoehtoja ei ole. Sinulla varmasti vielä on mahdollisuus uuteen raskauteen. Minun mahdollisuuteni saattaa olla tämä yksi ainoa ja senkin saatan menettää. Valoa ja voimaa sinulle!
Oma raskauteni päätyi keskenmenoon joulukuun alussa viikolla 10+. Koko asia kaatui päälle vasta, kun seuranta loppui tammikuussa. Työssäkäynnissä oli aivan tarpeeksi tekemistä (sairaslomalla olin 2 ensimmäistä päivää tyhjennyksen jälkeen). Kotitöistä ei tahtonut tulla mitään, onneksi ymmärsin olla yrittämättä liikaa: hankin kertakäyttöastiat, ettei tarvinnut tiskata, pyykkiä pesin, mutta viikkasin pyykit suoraan kaappiin, silitysraudan jätin kaappiin. Ruuanlaitosta ei tullut mitään, pari ekaa kuukautta meillä syötiin 80 % valmisruokia.
Tässä vaiheessa ei varmaan yhtään lohduta, mutta olosi kohentuu kun annat ajan kulua ja suret rauhassa. Voimia.
Sain alkuraskauden keskenmenon huhtikuun alussa. Sitä ennen kolaus oli viime syksynä, kun jouduin synnyttämään rv 14 vauvan, jossa todettiin ultrassa vakava rakennevika (sikiökalvojen repeytymisen aiheuttama). Tuska noista epäonnisista tapahtumista on suuri ja epätoivo kova siitä, että voisin kokea vielä normaalin raskauden ja äitiyden onnen. Mutta mitään muuta en voi kuin toivoa ja rukoilla ja sitä samaa toivon sinulle. Uskon, että elämä voittaa lopulta.