Kirjoitan tämän koska saimme kirjeen eräältä vl-uskovaiselta, sillä se kirje kosketti.
Olen lukenut täältä palstalta näistä hoitokokouksista, koskaan aiemmin en ole niistä kuullut enkä myöskään jutellut kenenkään kanssa niistä. Enkä myöskään ole täällä niihin kirjoituksiin puuttunut kun en niistä mitään tiedä.
Nyt kirjeen luettuani tuntuu pahalle, siinä vanhempi erittäin tunnollinen vl-uskovainen purkaa sydäntään.
Hän ei ymmärrä miksi vanhoja asioita muistellaan ja kaivellaan esiin vaikka hän on saanut ne anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.
Hän kertoo, että häntä asian vuoksi hoidettiin kahtena iltanan ja hänelle annettiin anteeksi. Teko oli vielä äärinmäisen vähäpätöinen, hän vain lausui ääneen erään sanan josta puhuttelu seurasi.
Miten ihmeessä ihminen voi saada sydämmelleen rauhan jos vanhoja aina muistellaan jotka ovat jo anteeksi annetut? Varmasti tästä ihmisestä tuntuu pahalle kun hänhän uskoo siihen että ne synnit ovat sovitetut ja kuitenkin joku niitä vielä kaivelee.
Miten ihmeessä tätä ihmistä voisi auttaa? Pitäisikö nyt neuvoa sitä vl-uskovaista joka niitä vanhoja muistelee? Häneltähän nyt ilmeiseti itseltään puuttuu jotain, anteeksi antamisen taito.
Osaan vain kuvitella miten pahalle tästä ihmisestä tuntuu, sehän on tavallaan epäluottamus omaa uskoa kohtaan jos synnit eivät olekkaan anteeksi vaikka itse on siihen uskonut ja saanut ne anteeksi.
Tämä vl-ihminen ei edes tiedä, että tiedän jotain näistä hoitokouksiata ja yleensäkään sen enempää heidän uskostaan kun emme ole näistä koskaan keskustelleet, ja siksi yllätyinkin kirjoituksista.
Miten näitä ihmisiä pitäisi neuvoa? Häntä josta tuntuu pahalle kun vanhoja muistellaan? Ja häntä joka niitä vanhoja muistelee?
Luulen että asia on heille liian arka otettavaksi puheeksi omassa piirissään, ja todennäköisesti huomauttelija ei edes huomaa toimivansa väärin, sillä hän on se joka on aina oikeassa ja hän oli myös tehnyt selväksi sen että on tarvetta "puhuttelulle". Toinen ei saa sanoa mitään, on vain oltava hiljaa ja hyväksyttävä kaikki sanomiset.
Mikä tässä on nyt mennyt pieleen, ettei olekkaan saatu anteeksi sitä mistä on ollut hoidettavana? Kuitenkin molemmat ovat hyvin tunnollisia ja kuuliaisia vl-uskovaisia?
Olen lukenut täältä palstalta näistä hoitokokouksista, koskaan aiemmin en ole niistä kuullut enkä myöskään jutellut kenenkään kanssa niistä. Enkä myöskään ole täällä niihin kirjoituksiin puuttunut kun en niistä mitään tiedä.
Nyt kirjeen luettuani tuntuu pahalle, siinä vanhempi erittäin tunnollinen vl-uskovainen purkaa sydäntään.
Hän ei ymmärrä miksi vanhoja asioita muistellaan ja kaivellaan esiin vaikka hän on saanut ne anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.
Hän kertoo, että häntä asian vuoksi hoidettiin kahtena iltanan ja hänelle annettiin anteeksi. Teko oli vielä äärinmäisen vähäpätöinen, hän vain lausui ääneen erään sanan josta puhuttelu seurasi.
Miten ihmeessä ihminen voi saada sydämmelleen rauhan jos vanhoja aina muistellaan jotka ovat jo anteeksi annetut? Varmasti tästä ihmisestä tuntuu pahalle kun hänhän uskoo siihen että ne synnit ovat sovitetut ja kuitenkin joku niitä vielä kaivelee.
Miten ihmeessä tätä ihmistä voisi auttaa? Pitäisikö nyt neuvoa sitä vl-uskovaista joka niitä vanhoja muistelee? Häneltähän nyt ilmeiseti itseltään puuttuu jotain, anteeksi antamisen taito.
Osaan vain kuvitella miten pahalle tästä ihmisestä tuntuu, sehän on tavallaan epäluottamus omaa uskoa kohtaan jos synnit eivät olekkaan anteeksi vaikka itse on siihen uskonut ja saanut ne anteeksi.
Tämä vl-ihminen ei edes tiedä, että tiedän jotain näistä hoitokouksiata ja yleensäkään sen enempää heidän uskostaan kun emme ole näistä koskaan keskustelleet, ja siksi yllätyinkin kirjoituksista.
Miten näitä ihmisiä pitäisi neuvoa? Häntä josta tuntuu pahalle kun vanhoja muistellaan? Ja häntä joka niitä vanhoja muistelee?
Luulen että asia on heille liian arka otettavaksi puheeksi omassa piirissään, ja todennäköisesti huomauttelija ei edes huomaa toimivansa väärin, sillä hän on se joka on aina oikeassa ja hän oli myös tehnyt selväksi sen että on tarvetta "puhuttelulle". Toinen ei saa sanoa mitään, on vain oltava hiljaa ja hyväksyttävä kaikki sanomiset.
Mikä tässä on nyt mennyt pieleen, ettei olekkaan saatu anteeksi sitä mistä on ollut hoidettavana? Kuitenkin molemmat ovat hyvin tunnollisia ja kuuliaisia vl-uskovaisia?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Anteeksiantamus meille jokaiselle on kunkin rikkomuksemme kohdalla lopullinen silloin kun olemme sen uskoneet anteeksi. Jumala on sanassaan luvannut ne pyyhkiä pois, eikä niitä enempi muista. Niitä ei siis enää ole.
Raamattu sanoo vanhurskaasta: Jes. 33:15,16 "Joka vanhurskaudessa vaeltaa ja puhuu oikeutta; joka vääryyttä ja ahneutta vihaa, ja vetää kätensä pois, ettei hän ota lahjoja; joka tukitsee korvansa kuulemasta veren vikoja, ja peittää silmänsä näkemästä pahaa.
Hän on korkeudessa asuva, ja kalliot ovat linnansa ja tukensa; hänelle annetaan hänen leipänsä, eikä hän ole epäilevä vedestänsä".
Vanhurskas ei siis ota lahjuksia eikä muistele anteeksi annettuja syntejä. Vanhassa Siionin laulussakin sanotaan:"Syntihän niitä muistella ois".
Tunnetuksi tulleissa hoitokokouksissa hoidettavien tunnot revittiin anteeksi uskotuilla asioilla teettämällä uudestaan parannusta samasta asiasta. Samoin teetätettiin parannusta asioista, joita asianomainen ei ollut tehnytkään. Salaisistakin asioista teetätettiin julkirippi.
Pääaihe näissä hoidoissa oli henkiparannus. Olipahan tehnyt, kysynyt, sanonut tai jättänyt tekemättä jotain, tuloksena hoitajat totesivat syytetyssä olevan väärän hengen. Kuten monissa kirjoituksissa on tarkemmin selvitetty niille löytyi useita eri nimiä.
Muistan tapauksen, jolloin eräs henkilö joutui tekemään parannuksen uudelleen, neljäkymmentä vuotta aikaisemmin julkisesti seuratilaisuudessa anteeksi saadusta ja uskotusta asiasta!
Parannus piti uusia, koska Ry:n johtohenkilöiden mielestä asia oli niin vanha, ettei kukaan Rauhanyhdistyksen ihmisistä muistanut varmaksi, oliko asianomainen aikoinaan tehnyt parannuksen. Asianomainen, jo vanha uskovainen, kyllä tiesi ja oli jo silloin aikoinaan saanut tunnolleen rauhan ja vapauden.
Hoitajat, Ry:n johto ja seurakunta ryhtyi toimimaan ihmisten omana tuntona! Raamattu kuitenkin opettaa: Tunne ainoastaan sinun syntisi. Siis jokainen tuntee omat syntinsä Jumalan sanan valaisemina. Jumalan sana tulee olla jalkaimme kynttilä, ei mikään muu. Silloin emme eksy.
Seurakuntaa piti totella, vaikka perusteita Jumalan sanasta ei löytynytkään tai Jumalan sana osoitti hoitotoimet vääriksi. Korostettiin, että seurakuntaa on toteltava. Näin tehtiin seurakunnasta Jumala.
Aamen, aamen aamen!