Elin 7 vuotta suhteessa jossa luottamusta ei ollut, se rikottiin koko ajan. Valehtelua, asioiden salaamista. Ihan kaikesta siis rahasta lähtien. Tehtiin kaksi lastakin. Hoidin heidät pääasiassa yksin, sekä kodin että perus arjen asiat, olin hänen "almanakka" joka muisti ja hoiti hänenkin asioitaan.
Elin henkisen ja fyysisen väkivallan uhrina, koin myös seksuaalista väkivaltaa henkisesti vuosia. Hän suuttui aina jos en suostunut seksiin, ja sitä piti olla hänen mielestään monta kertaa viikossa, ihan sama kuinka arki uuvutti. Minulla ei ollut varaa luoda omaa elämää koska sille ei ollut aikaa, pääsin harvoin yksin mihinkään. Aloimme seurustelemaan kun täytin 18, olin asunut vasta vuoden omillani. Jo ensimmäisenä talvena riitamme olivat niin kamalia että itkin enkä mennyt kouluun silmät turvonneena. Lopulta lopetin koulun, olisin varmasti valmistunut jos en olisi kokenut tätä kaikkea. Mutta en tainnut koskaan ajatella että pitäisi erota, olin niin nuori ja kokematon..
Erosimme joksikin kuukaudeksi kun meillä oli vasta ensimmäinen lapsi, se ero oli kamala, tappouhkauksia, huutokonsertteja.. Pääsin hänestä eroon sanomalla että no kokeillaan tätä asumuserona. Muutaman kk jälkeen muka halusin hänet takasin koska sain pakit säädöltäni ja ajattelin lapsen parasta. Hän vannoi muuttuneensa. Melkein heti tulin raskaaksi, eikä mennyt kauaa että todellisuus palasi. Onneksi älysin lähteä ajoissa, kun nuorempi oli 1v...
Nyt vasta vuodessa eron olon jälkeen koen että hänen kanssa aikuistuminen on jättänyt isoja jälkiä ja pahimmista olenkin päässyt yli. Minulla on uusi mies, hän on täysin vastakohta edelliselle suhteelle. Jostain syystä en osaa aina nauttia siltikään vielä elämästä vaikka se on sata kertaa parempaa kuin edellisessä elämässä. Varsinkin oma seksuaalisuus on vähän hakusessa.
Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Elin henkisen ja fyysisen väkivallan uhrina, koin myös seksuaalista väkivaltaa henkisesti vuosia. Hän suuttui aina jos en suostunut seksiin, ja sitä piti olla hänen mielestään monta kertaa viikossa, ihan sama kuinka arki uuvutti. Minulla ei ollut varaa luoda omaa elämää koska sille ei ollut aikaa, pääsin harvoin yksin mihinkään. Aloimme seurustelemaan kun täytin 18, olin asunut vasta vuoden omillani. Jo ensimmäisenä talvena riitamme olivat niin kamalia että itkin enkä mennyt kouluun silmät turvonneena. Lopulta lopetin koulun, olisin varmasti valmistunut jos en olisi kokenut tätä kaikkea. Mutta en tainnut koskaan ajatella että pitäisi erota, olin niin nuori ja kokematon..
Erosimme joksikin kuukaudeksi kun meillä oli vasta ensimmäinen lapsi, se ero oli kamala, tappouhkauksia, huutokonsertteja.. Pääsin hänestä eroon sanomalla että no kokeillaan tätä asumuserona. Muutaman kk jälkeen muka halusin hänet takasin koska sain pakit säädöltäni ja ajattelin lapsen parasta. Hän vannoi muuttuneensa. Melkein heti tulin raskaaksi, eikä mennyt kauaa että todellisuus palasi. Onneksi älysin lähteä ajoissa, kun nuorempi oli 1v...
Nyt vasta vuodessa eron olon jälkeen koen että hänen kanssa aikuistuminen on jättänyt isoja jälkiä ja pahimmista olenkin päässyt yli. Minulla on uusi mies, hän on täysin vastakohta edelliselle suhteelle. Jostain syystä en osaa aina nauttia siltikään vielä elämästä vaikka se on sata kertaa parempaa kuin edellisessä elämässä. Varsinkin oma seksuaalisuus on vähän hakusessa.
Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.