Mun on pakko jotenkin kirjottaa tää paska pois musta. Ahdistaa ja itkettää niin pirusti. Toisaalta en jaksais millään kirjottaa mitään, kun kaikki on niin helvetin epäselvänä sotkuna mun päässä.
En ole oikein osannut puhua kenellekään tästä mitään, koska heti mua alkaa itkettää niin etten saa sanotuksi mitään. Poikaystävän kanssa oon jutellu mutta ei siitäkään tunnu olevan apua. Asutaan yhdessä kimppakämpässä jossa miedän lisäksi kolmas kaveri. Poikaystävä sanoo aina että "joo, kyllä sun tarttis saada apua. Mistähän me sitä oikeen sulle saatais? Kuitenkin sillä on aina muita asioita mitä sen pitäis tehdä, töitä ja koulua. Niitäkään se ei oikeen saa hoidetuksi, vaikka minäkin yritän sitä aina auttaa ja kannustaa parhaani mukaan. Tuntuu että mun ongelmat on vaan lisätaakkaa sen harteille, joten enää en oikein puhu sillekään tästä mun olosta.
Töissä jaksan käydä, siinä ei mitään ongelmaa. Tunnen siellä olevani tärkeä ja osaan hommat ja saan kiitosta. Kotona ahdistaa. Oon tehnyt useamman vuoden sellaista taiteellista luovuutta vaativaa juttua. Se on tavallaan ollut vähän niinku mun "oma juttu". No, vuosi sitten mun poikaystävä rupesi harrastamaan sitä samaa ja sitä on ollut todella vaikea välillä kestää. (Ollaan seurusteltu 4 vuotta) En aina pysty ja jaksa antaa toiselle uskottavaa tukea, kun koko ajan tunnen piston rinnassani, että miksi en ole itse tehnyt mitään hienoa vähään aikaan. Tunnen siitä kuitenkin syyllisyyttä, koska minun pitäisi pystyä siihen rakkaudella. On niin ahdistava huomata että toinen edistyy ja kehittyy nopeammin kuin itse. Toisella on rahaa hankkia tarvikkeita ym. laitteita. Toisella on ideoita jne.
Olen 21-vuotias. Kävin hyvämaineisen eliittilukion ihan hyvillä papereilla. Sen jälkeen tipahdin kouluputkesta persuksilleni johonkin pusikkoon. En ole päässyt mihinkään opiskelemaan. Käyn töissä mikä on ihan kivaa ja mistä tykkään. Palkka on tosin aika surkea (n.600e/kk). Kaikki muut kaverini opiskelevat yliopisitossa, lääkiksessä ym. "hienossa" koulussa. Itse en tiedä mitä haluaisin tehdä tällä (tänään tosi paskalla) elämälläni. Nyt haen opiskelemaan sellaseen kouluun missä voisi opisella "sitä luovaa taide-juttuu" mistä puhuin tuolla ylempänä. (en halua sanoa mikä, että mua ei tunnisteta) Ongelma on vain se, että poikaystäväni hakee kanssa samaan kouluun. Sinänsä asia olis ihan kiva ja jees, mutta kun ei niin ei. Tuntuu niin epäreilulta, että poikaystävälläni on jo opiskelupaikka yliopistossa, mutta se ei sitten miellyttäkkään. Itse olisin ikionnellinen jos saisin opiskella jossain. Olla turvassa. Voisin haahuilla, etsiä vielä itseäni. En vain kestä tätä oloa. Ahdistaa ja olo on ihan rusentunut torakka.
En kykene ajattelemaan järkevästi. Itkettää vaan koko ajan. Menisin kyllä hoitoon jos joku veis. En jaksa ottaa selvää, en jaksa soitella joihinkin puhelinnumeroihin. Vittu. Tää kämppä missä asun taas ihan läävä. En jaksa siivota, vaikka pitäis. Teen listan asioista mitä pitäis tehdä, joita en sitten tee. En vain tee. Vihaan itseäni, tätä paikkaa, tätä kaupunkia, poikaystävääni, kämppistäni, äitiäni, isääni, kaikkia joille pitää näyttää olevansa reipas ja hyvä tyyppi. En haluais olla tämmönen surkimus. En pääse lähtemään täältä asunnosta mihinkään, ei ole rahaa maksaa yksin mitään 400e:n vuokraa. Haluaisn muuttaa takasin kotio, jotta voisin käydä kesän töissä ja saada rahaa säästöön. Kämppis ja poikaystävä haluavat asua kesän täällä. Heillä on kesätyöt ja opintotuet kaupan päälle. Itse olin lomalla viimeksi vuosi sitten, 2 viikkoa. En pääse lähtemään pois. En haluaisi että tulis syksy. Pelkään että en taaskaan pääse mihinkään opiskelemaan. Kaikki (sukulaiset, tuttavat, kaverit. ym.) ajattelevat että olen jotenkin luuseri tai tyhmä kun en pääse opiskelemaan mitään.
Haluaisin että joku ottais syliin ja lohduttais. Pusertais musta tän paskan ulos. Auttais mua jotenkin. Oon yleensä huomannut ystävien ym. pahat olot ja auttanut heitä. Huolehtinut, lainannut rahaa, yösijan jne. Yhden jopa järjestin hoitoon, mikä oli aika raskas juttu. Itseäni en kuitenkaan osaa pelastaa. Ulospäin olen niin erilainen. Pelkään jotenkin kasvojeni menettämistä. Kukaan kaverini ei tunnistaisi minua jos nyt lukisi tämän. Yleensä olen vahva, oman tien kulkija, empaattinen, järkevä, reipas, "ei se mitään"-lammas, kiltti, hiljainen ajattelija, fiksu, käytännöllinen, reilu, rehellinen. En halua joutua leimatuksi, en halua jotua ystäväpiirimme kahvipöytäkeskustelujen aiheeksi. Tuntuu vain surkealta ja siltä, että kukaan ei välitä. Toisaalta pelkään hurjasti, jos muut näkevät kuinka kurjasti asiani todella ovat. Minulla pitäisi mennä hyvin. Minun pitäisi olla hyvä. ...edes jossakin. Minulla ei saisi olla mitään ongelmia. Hyppäisin rotkoon, jos sellainen olisi jossain tässä lähellä. AAAAARRRGHHH.
En ole oikein osannut puhua kenellekään tästä mitään, koska heti mua alkaa itkettää niin etten saa sanotuksi mitään. Poikaystävän kanssa oon jutellu mutta ei siitäkään tunnu olevan apua. Asutaan yhdessä kimppakämpässä jossa miedän lisäksi kolmas kaveri. Poikaystävä sanoo aina että "joo, kyllä sun tarttis saada apua. Mistähän me sitä oikeen sulle saatais? Kuitenkin sillä on aina muita asioita mitä sen pitäis tehdä, töitä ja koulua. Niitäkään se ei oikeen saa hoidetuksi, vaikka minäkin yritän sitä aina auttaa ja kannustaa parhaani mukaan. Tuntuu että mun ongelmat on vaan lisätaakkaa sen harteille, joten enää en oikein puhu sillekään tästä mun olosta.
Töissä jaksan käydä, siinä ei mitään ongelmaa. Tunnen siellä olevani tärkeä ja osaan hommat ja saan kiitosta. Kotona ahdistaa. Oon tehnyt useamman vuoden sellaista taiteellista luovuutta vaativaa juttua. Se on tavallaan ollut vähän niinku mun "oma juttu". No, vuosi sitten mun poikaystävä rupesi harrastamaan sitä samaa ja sitä on ollut todella vaikea välillä kestää. (Ollaan seurusteltu 4 vuotta) En aina pysty ja jaksa antaa toiselle uskottavaa tukea, kun koko ajan tunnen piston rinnassani, että miksi en ole itse tehnyt mitään hienoa vähään aikaan. Tunnen siitä kuitenkin syyllisyyttä, koska minun pitäisi pystyä siihen rakkaudella. On niin ahdistava huomata että toinen edistyy ja kehittyy nopeammin kuin itse. Toisella on rahaa hankkia tarvikkeita ym. laitteita. Toisella on ideoita jne.
Olen 21-vuotias. Kävin hyvämaineisen eliittilukion ihan hyvillä papereilla. Sen jälkeen tipahdin kouluputkesta persuksilleni johonkin pusikkoon. En ole päässyt mihinkään opiskelemaan. Käyn töissä mikä on ihan kivaa ja mistä tykkään. Palkka on tosin aika surkea (n.600e/kk). Kaikki muut kaverini opiskelevat yliopisitossa, lääkiksessä ym. "hienossa" koulussa. Itse en tiedä mitä haluaisin tehdä tällä (tänään tosi paskalla) elämälläni. Nyt haen opiskelemaan sellaseen kouluun missä voisi opisella "sitä luovaa taide-juttuu" mistä puhuin tuolla ylempänä. (en halua sanoa mikä, että mua ei tunnisteta) Ongelma on vain se, että poikaystäväni hakee kanssa samaan kouluun. Sinänsä asia olis ihan kiva ja jees, mutta kun ei niin ei. Tuntuu niin epäreilulta, että poikaystävälläni on jo opiskelupaikka yliopistossa, mutta se ei sitten miellyttäkkään. Itse olisin ikionnellinen jos saisin opiskella jossain. Olla turvassa. Voisin haahuilla, etsiä vielä itseäni. En vain kestä tätä oloa. Ahdistaa ja olo on ihan rusentunut torakka.
En kykene ajattelemaan järkevästi. Itkettää vaan koko ajan. Menisin kyllä hoitoon jos joku veis. En jaksa ottaa selvää, en jaksa soitella joihinkin puhelinnumeroihin. Vittu. Tää kämppä missä asun taas ihan läävä. En jaksa siivota, vaikka pitäis. Teen listan asioista mitä pitäis tehdä, joita en sitten tee. En vain tee. Vihaan itseäni, tätä paikkaa, tätä kaupunkia, poikaystävääni, kämppistäni, äitiäni, isääni, kaikkia joille pitää näyttää olevansa reipas ja hyvä tyyppi. En haluais olla tämmönen surkimus. En pääse lähtemään täältä asunnosta mihinkään, ei ole rahaa maksaa yksin mitään 400e:n vuokraa. Haluaisn muuttaa takasin kotio, jotta voisin käydä kesän töissä ja saada rahaa säästöön. Kämppis ja poikaystävä haluavat asua kesän täällä. Heillä on kesätyöt ja opintotuet kaupan päälle. Itse olin lomalla viimeksi vuosi sitten, 2 viikkoa. En pääse lähtemään pois. En haluaisi että tulis syksy. Pelkään että en taaskaan pääse mihinkään opiskelemaan. Kaikki (sukulaiset, tuttavat, kaverit. ym.) ajattelevat että olen jotenkin luuseri tai tyhmä kun en pääse opiskelemaan mitään.
Haluaisin että joku ottais syliin ja lohduttais. Pusertais musta tän paskan ulos. Auttais mua jotenkin. Oon yleensä huomannut ystävien ym. pahat olot ja auttanut heitä. Huolehtinut, lainannut rahaa, yösijan jne. Yhden jopa järjestin hoitoon, mikä oli aika raskas juttu. Itseäni en kuitenkaan osaa pelastaa. Ulospäin olen niin erilainen. Pelkään jotenkin kasvojeni menettämistä. Kukaan kaverini ei tunnistaisi minua jos nyt lukisi tämän. Yleensä olen vahva, oman tien kulkija, empaattinen, järkevä, reipas, "ei se mitään"-lammas, kiltti, hiljainen ajattelija, fiksu, käytännöllinen, reilu, rehellinen. En halua joutua leimatuksi, en halua jotua ystäväpiirimme kahvipöytäkeskustelujen aiheeksi. Tuntuu vain surkealta ja siltä, että kukaan ei välitä. Toisaalta pelkään hurjasti, jos muut näkevät kuinka kurjasti asiani todella ovat. Minulla pitäisi mennä hyvin. Minun pitäisi olla hyvä. ...edes jossakin. Minulla ei saisi olla mitään ongelmia. Hyppäisin rotkoon, jos sellainen olisi jossain tässä lähellä. AAAAARRRGHHH.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Luin koko tuutillisen paskaa ja vähän yli. En oikein osaa sanoa mitään. Ainakin sen että älä tee listoja siitä mitä pitäisi tehdä, jos pitää siivota niin yhden tavaran paikalleen laittaminenkin on siivousta. Itsestäni olen ainakin oppinut etä vaikeinta ei ole itse tekeminen, vaan sen aloittaminen. Kurjaa kun kukaan ei tunnu huomaavan pahaa oloasi, itselläni meni bulimian kanssa 3,5 vuotta ennen kuin hain hoitoon. Olen siis sairastanut 4 vuotta..
Ainakin kirjotit, sehän on hyvä. Olet vielä nuori, älä hepuloi jos et löydä/pääse heti haluamaasi opiskelupaikkaan. Tiedän erään josta tuli tulennielijä yli 30:nä kun hän meni sirkuskouluun.. Tiedän myös tapauksen kun 26 vuotias meni lääkikseen, eikä se edes ole mitenkään harvinaista.
Ymmärrän miksi et halua näyttää pahaa oloasi kenellekään, jotenkin varmaan tuntuu että kaikki käsitykset sinusta kavereidesi silmissä murtuvat jos kerrot jotain, eikö? Itselläni oli vanhempien kanssa sama juttu, kun olin aina se joka tuo parhaan tokarin, niin kun ongelmat sitten alkoivat väkisin tursuta esiin niin ahdisti aivan vietävästi..
Olen nuori ja typerä, täytän siis 18 kesällä. En käy koulua, olen bulimian takia sairaslomalla kun en pysy arjessa mukana. On hirveä tunne kun tuntuu että kaikki pitävät laiskana luuserina eikä tilanteelle voi mitään. Kehottaisin sinua marssimaan itse mielenterveystoimistoon tai johonkin, niin saatpahan itse päättää kerrotko vaikeuksistasi kavereillesi. Minä olen kaikkien tuttujeni suuri puheenaihe, se ei ole kivaa. Jos olisin ajoissa tajunnut hakea apua niin ehkä niin monen ei tarvitsisi tietää, tai ainakin olisi ollut mahdollista valita. Älä kuitenkaan jätä asiaa sikseen, se ei mene itsestään pois. Lykkyä tykö! Pysyhän erossa korkeista paikoista.
Löysin vasta tänään nää masennuskeskustelut täältä netistä, jollain tavalla huojentaa kun on huomannut ettei ole yksin... Mulla on nyt tällä hetkellä ihan vitun hirveä olo. Masennuksen oireita ollut niin kauan kuin muistan, en edes osaa sanoa mistä alkoi ja milloin rupesi todella häiritsemään elämää. Olen aina ollut ujo ja todella epävarma, ja en tunnu löytävän itseäni enkä tiedä mitä tekisin tai minne kuulun. Hyvä että sulla on sentään joku kiinnostuksen kohde, siis se taidejuttu, hae nyt vaan sinne kouluun ihmeessä ja pidä siitä haaveesta kiinni niin kauan kuin se kiinnostaa! Itseäni ei enää kiinnosta juuri mikään, opiskelen ammattikorkeakoulussa kun en muutakaan keksinyt. Halusin myös haahuilla ja odottaa että jos vaikka jotain muuta tulisi etten, mutta eipä tullut. Nyt on koulu loppumetreillä, edessä enää pari tenttiä ja opinnäytetyö ja työharjoittelu. Eikä hajuakaan mistä löydän voimaa niihin! Olen kauhuissani koska en yhtään tiedä mitä tekisin sitten kun valmistun. En halua töihin, ihmiset (varsinkin työkaverit)ahdistaa kun en osaa olla niiden kanssa, en tiedä mitä puhua yms. Jos joku erehtyy mulle puhumaan niin punastun ja sönkötän jotain hölmöä. Kavereille yritän esittää hauskaa ja rentoa, vaikka oikeasti jännitän nykyään ihan hirveästi niiden seurassa. Yritän kuitenkin roikkua porukoissa vaikka tekisi mieli erakoitua.
Erosin poikaystävästäni pääsiäisenä, enkä mitenkään sopuisissa tunnelmissa. Yritin syyttää sitä mun ongelmista ja riehuin ja itkin harva se päivä. Syljin sen naamalle, uhkasin lähestymiskiellolla, sanoin vihaavani jne. Sitten se sai tarpeekseen ja lähti. Yritin äsken soittaa sille, mutta se ei suostu vastaamaan. Mä rakastan sitä, mutta en voi olla sen kanssa, en kestä sitä kun en osaa kuin satuttaa! En mä halua rakkaalle ihmiselle kiljua naama punasena että painu helvettiin ja sylkeä naamalle! Tajusin että on pakko tehdä jotain. Puhuin mun äidille, kerroin mun pahasta olosta joka on jatkunut jo pitkään. Se tilasi mulle ajan ammattiauttajalle, ja huomenna olen menossa ensimmäistä kertaa juttelemaan. Saatana että jännittää...
En mäkään halua kavereille kertoa mun masennuksesta, en halua että ne rupeaa karttelemaan mua. Ei mustakaan varmaan päälle päin uskoisi: olen yli parikymppinen, ihan nätti, kiltti, koulu menee ok, töitäkin on kesäksi ja elämä pääpiirteittäin mallillaan. Kaverit varmaan ajattelisi ettei mulla ole mitään syytä tai edes oikeutta olla masentunut. Ainoa henkilö joka tietää (äidin lisäksi) on ex-poikaystäväni, jota ikävöin enemmän kuin mitään koskaan, mutta jonka olen menettänyt. Se ei kestänyt enää sitä paskaa vaikka onkin vahva. Nyt on ihan totaalisen pirstaleinen olo ja ei voi muuta kuin toivoa että se lääkärissä käynti auttaa.
Sulle pikkurilli en osaa muuta neuvoa antaa kuin että puhu jollekin, soita terveyskeskukseen tai auttavaan puhelimeen. Etsi lähipiiristäsi se ihminen, jolle on vähiten vaikeinta kertoa asiasta ja pyydä että hän hankkisi sulle apua. En mäkään pystynyt itselleni varaamaan aikaa vaikka olin saanut äidiltä numeronkin, kun rupesi itkettämään niin kauheasti. Oikeesti, jo se tieto että voi saada apua auttaa ja tuo toivoa. Yritä pärjäillä!
paikkakunnan / alueen nimen, jossa asut, niin voisimme ehkä auttaa täältä käsin, me muut foorumilaiset, minäkin? Löytää numerot puolestasi, jonne vain soittaisit? Tai osoitteet, jonne saa kävellä sisään. :)
*rutistaa ja toivottaa sinulla ja kaikille muillekin masentuneille parempia aikoja, valoisampia päiviä*