En tiedä miksi tänne kirjoitan, kaipaan kai jotakin outoa lohtua tai tukea tai jotain vaikka minulla on kyllä ihmisiä ympärilläni "oikeassakin" elämässä.
Olen lueskellut näitä keskusteluja tältä palstalta ja myönnän, että olen yrittänyt hakea alituiseen joitakin vinkkejä, miten voisin laihtua. Vaikka kyllähän minä sen tiedän miten laihdutaan. Laihduin viime syksynä jotain 15 kiloa, ja ei se edes kovin vaikeaa ollut. Olisin jatkanut samaa rataa, ellei minun elämääni olisi ulkopuolelta puututtu. Nyt asun sellaisessa "nuortenkodissa" jossa minua tarkkaillaan ja toistaiseksi saan pitää huolta omista syömisistäni, mutta minut punnitaan joka viikko ja jos paino tippuu alle viidenkymmenen, siirrytään pakkiruokaan, eli henkilökunta laittaa mulle annokset ja kattoo että mä syön ne ja puoli tuntia ruuan jälkeen vahtaa minua etten mene oksentamaan...
Minä vihaan pakkiruokailua. Tuntuu että se vie minun vapauden. Varmasti monella on pahempiakin kokemuksia, minä en kuitenkaan ole osastolla ja käyn vapaasti lukiota ja niin edelleen, mutta pointti tässä on se, että niin kauan kuin asun täällä minun on pakko pitää painoni yli viidenkymmenen, sillä en halua takaisin pakkiin.
Mutta voi miten minua välillä raastaakaan...kirjoitan päiväkirjaani, että sitten kun pääsen täältä pois niin syön tasan niin vähän kuin huvittaa. Jä minä pääsen täältä jo kuukauden päästä. Tiedän olevani sairas mieleltäni, vaikka painoni onkin tällä hetkellä jotain 51,5 (olen 164.5 cm pitkä)ja ajatukseni on että minä vain haluan laihtua. Haluan olla laiha. Tämä on ihan vitun tyhmää ja minä tiedän sen, mutta kun tunne ei kulje käsikädessä järjen kanssa.
Tuntuu, että haluan saavuttaa jonkun päätepisteen, laihtua mahdottomasti ennenkuin voin luovuttaa ja tulla taas terveeksi. Että minun pitää sairastaa ensin täysillä ennenkuin voin parantua. Haluan parantua, mutta en vielä.
Odotan,että pääsen omaan asuntoon, mutta kylläpä minua sielläkin vahditaan, perhe ja muut. Mutta toivon että voisin laihduttaa niin että jaksan käydä koulua ja niin etten joutuisi sairaalaan. Mutta tiedänhän minä että jos se tarpeeksi pitkälle menee, niin niin siinä sitten käy. Mutta kaipa minä sen riskin otan.
Kyllä minä voisin tämän lopettaa, mutta minä en tahdo. Tämä ei ole pinnallista, tämä on itsensä rankaisemista. En tiedä miksi kirjoitin.. Mutta olisi kai se kiva jos joku jotakin vastaisi.
kiitos...
Olen lueskellut näitä keskusteluja tältä palstalta ja myönnän, että olen yrittänyt hakea alituiseen joitakin vinkkejä, miten voisin laihtua. Vaikka kyllähän minä sen tiedän miten laihdutaan. Laihduin viime syksynä jotain 15 kiloa, ja ei se edes kovin vaikeaa ollut. Olisin jatkanut samaa rataa, ellei minun elämääni olisi ulkopuolelta puututtu. Nyt asun sellaisessa "nuortenkodissa" jossa minua tarkkaillaan ja toistaiseksi saan pitää huolta omista syömisistäni, mutta minut punnitaan joka viikko ja jos paino tippuu alle viidenkymmenen, siirrytään pakkiruokaan, eli henkilökunta laittaa mulle annokset ja kattoo että mä syön ne ja puoli tuntia ruuan jälkeen vahtaa minua etten mene oksentamaan...
Minä vihaan pakkiruokailua. Tuntuu että se vie minun vapauden. Varmasti monella on pahempiakin kokemuksia, minä en kuitenkaan ole osastolla ja käyn vapaasti lukiota ja niin edelleen, mutta pointti tässä on se, että niin kauan kuin asun täällä minun on pakko pitää painoni yli viidenkymmenen, sillä en halua takaisin pakkiin.
Mutta voi miten minua välillä raastaakaan...kirjoitan päiväkirjaani, että sitten kun pääsen täältä pois niin syön tasan niin vähän kuin huvittaa. Jä minä pääsen täältä jo kuukauden päästä. Tiedän olevani sairas mieleltäni, vaikka painoni onkin tällä hetkellä jotain 51,5 (olen 164.5 cm pitkä)ja ajatukseni on että minä vain haluan laihtua. Haluan olla laiha. Tämä on ihan vitun tyhmää ja minä tiedän sen, mutta kun tunne ei kulje käsikädessä järjen kanssa.
Tuntuu, että haluan saavuttaa jonkun päätepisteen, laihtua mahdottomasti ennenkuin voin luovuttaa ja tulla taas terveeksi. Että minun pitää sairastaa ensin täysillä ennenkuin voin parantua. Haluan parantua, mutta en vielä.
Odotan,että pääsen omaan asuntoon, mutta kylläpä minua sielläkin vahditaan, perhe ja muut. Mutta toivon että voisin laihduttaa niin että jaksan käydä koulua ja niin etten joutuisi sairaalaan. Mutta tiedänhän minä että jos se tarpeeksi pitkälle menee, niin niin siinä sitten käy. Mutta kaipa minä sen riskin otan.
Kyllä minä voisin tämän lopettaa, mutta minä en tahdo. Tämä ei ole pinnallista, tämä on itsensä rankaisemista. En tiedä miksi kirjoitin.. Mutta olisi kai se kiva jos joku jotakin vastaisi.
kiitos...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jäin miettimään tuota, että haluat sairastua ensin kunnolla. Et ole ensimmäinen, joka noin sanoo. Kuitenkin, siinä huijaa itseään.
Parantuminen on sitä vaikeampaa, mitä kauemmin sairastaa. Sitä huomaa, että sairaus vie kaiken muun ilon ja sisällön elämästä. Laihuudessa, jota ennen ihaili, ei ole mitään hohdokasta. Hiustenlähtö, silmissä musteneminen, kunnon heikkeneminen ja ajatusten keskittyminen ruokaan ei olekaan enkelimäisen euforista.
Päässä kummittelee jokin painotavoite ja ajatus lopettaa, kun se on saavutettu. Se on kuitenkin itsepetosta, tai paremminkin anoreksian petosta sinua kohtaan. Homma ei vaan toimi niin.
Et tule näkemään sitä päivää, jolloin toteat olevasi tarpeeksi laiha ja päätät alkaa syödä vapaaehtoisesti kunnolla. Parantuminen ei ole koskaan helppo päätös.
totta kai päätät itse elämästäsi, kun lähdet nuorisokodista, mutta mieti, päätätkö sinä, vai päättääkö sairaus.
Kumma juttu, että olet valvonnan alla tuolla painolla! Itse olen nyt 172cm ja 47.5 kg ja elän "tavallista" elämää. Aloitin kouluni (sairaalan jälkeen) mitoilla 169cm ja 45kg. Mutta ehkä se johtuukin siitä, että olen vasta 15 ja luonnostaankin laiha.
Minä tiedän sen että painoni on nyt ihan hyvä, tiedättekö minua vallan hävettää, että ihmiset ympärilläni valittavat syömishäiriöstä vaikka olen ihan oikeasti normaalipainoinen, en vain kuvitelmissani. Mutta ne älyttömät ajatukset minun päässäni rupeavat vellomaan aina kun näen itseni peilistä tai näen jonkun älyttömän laihan ihmisen, mietin että tuollainen minäkin pian olen.. Voi että tämä on sairasta..
Niin, ja alunperin en joutunut tänne syömiseni takia. Vaan viiltelyn. Tulin suoraan osastolta, ja kun viiltely loppui viime kesänä kuin seinään aloin oireilla tällä tavoin. Eli syömisen ja syömättömyyden kautta. Diagnoosini on "epätyypillinen syömishäiriö". Ja onhan mulla ollut masennusta ja kaikkea paskaa. Paskaa paskaa.
Hei!
Olen samaa mieltä Diven kanssa asioista.
Oletko ikinä kysynyt itseltäsi, mikä on paremmin sitten, kun olet laiha, jun olet tavoitepainossasi? Tässä vaiheessa katsot peiliin ja olet mielestäsi edelleen liian lihava ja asetat uuden tavoitteen..olet loputtomassa kehässä, josta on vaikea päästä pois.
Parantuninen ei ole ikinä helppoa, mutta mitä syvemmälle menet, sitä syvemmältä joudut nousemaankin.
Mieti, että kuka haluaa ja mitä haluaa; sinä vai sh