KILPAURHEILU,

Muistan hyvin kuinka asia korpesi minua lapsuus- ja nuoruusaikoina. Olisin niin kovasti tahtonut paikalliseen jääkiekkojoukkueeseen. Tein kaikkeni, että olisin päässyt pelaamaan. keräsin itse tarvittavat rahat varusteisiin ja lisenssimaksuihin keräämällä pulloja, pesemällä autoja ja säästämällä kaiken mitä sain. Ison osan pelivälineistä sain tosin ilmaiseksi kavereideni vanhemmilta kun ne kävivät heillä tarpeettomiksi lasten kasvaessa.

Minä olin hyvä. Vietin jään päällä talviaikaan kaiken vapaa-aikani, eihän kotonakaan ollut oikein mitään tekemistä. En tullut hyvin toimeen lukuisten sisarusteni kanssa ja vanhempieni kanssa lähinnä riitelin. Olin siis kentällä.

Minua oikein pyydettiin joukkueeseen, se hiveli pikkupojan huonoa itsetuntoa valtavasti ja tuntuu hyvältä vieläkin. Pyysin, anoin, rukoilin, vaadin ja ruikutin lupaa mennä joukkueeseen, mutta sitä ei tullut. Minulle sanottiin, että missään tapauksessa en tule pelaamaan missään joukkueessa vaikka olisin kieltänyt uskonikin asian vuoksi joskus 12-vuotiaana. Lupauduin kulkemaan harjoituksissa polkupyörällä hallille joka oli n. 10km päässä, kun isäni vetosi siihenkin ettei jaksa kuskata minua treeneihin. lupaa ei tullut. Vanhempani kuljettivat minua sitten tyytyväisenä kerran viikossa sellaiseen uskovaisten omaan jääkiekkojoukkueeseen pelaamaan läheiseen kaupunkiin, noin 30 kilometrin päähän. Pelasin siellä kun en muualle päässyt, ja koetin selitellä koulukavereilleni, että ei minua oikeastaan kiinnosta tuo joukkueessa pelaaminen.

Olen jo kolmisenkymmentä vuotta, työssä käyvä yhteiskuntakelpoinen yksilö. Olen taas uskomassa, muutaman maailmassa vietetyn vuoden jälkeen. Olen naimisissa ja kaikki on hyvin. Tuskin minusta mitään huippukiekkoilijaa olisi tullut, mutta silloin lapsuudessa ja nuoruudessa se olisi ollut minulle iso juttu. se OLI iso juttu.

Odotan vain kauhulla sitä päivää, jos oma poikani haluaisi harrastaa jotain.. ei minulla ole sydäntä kieltää sitä häneltä.