Apua.........

Miten pääsen tästä tunteesta eroon? Olen tämän tunteen takia alkanut pelkäämään, että teen itselleni tai jollekin toiselle jotain peruuttamatonta. Kaikki vain tappelee täällä. Kaikki haluaa todistaa olevansa parempi kuin muut. Vanhat ihmiset eivät suostu ymmärtämään. Heidän sanojensa mukaan "Silloin kun minä olin nuori..." - ihan kuin he haluaisivat muiden kärsivän, koska ovat itse kärsineet. Silloin ku he olivat nuoria, kaikki oli paremmin. Silloin joutui tekemään kaikki raskaammin. Sitten olen kuulemma itse liian yksinkertainen.

Olen tehnyt koko aikuisikäni töitä. Olen noin kolmekymmentä vuotias.

Jos sanon tästä ääneen. Olen väärässä. Olen heikko. Vaikka olen katsonut vuosia tätä samaa paskaa, olen heikko jos sanon tästä heille ääneen. Jos raivoan, minut hiljennetään. Silloin kun huudan, koen että minua jopa hieman pelätään. Siksi minut varmaan hiljennetään. Eikä se tietenkään ole soveliasta käytöstä.

Mitä keinoja minulla siis on? Jos olen liian agressiivinen, menetän toimeentuloni. Tietenkään en halua kellekään mitään pahaa. Mutta jos menettäisin toimeentuloni, niin minulla ei ole ketään. Olen tavallaan syrjäytynyt. Luottotiedot olen menettänyt. Osaan kuitenkin toimia ihmisten kanssa ja peittää tunteeni. Olenhan sen vuosia työskelleenä oppinut.

Mitä voin tehdä? Isäni nimitti minua ja sisaruksia hulluiksi ja kysyi usein, että mikä meissä on vikana? Minulla ei ole voimia käydä lääkärissä. Ja vaikka olisi, joutuisin pitkälle sairaslomalle. Kämppäni on kuin kaatopaikka. Pidän huolen ainoastaan, ettei pinnat vaurioidu. Siihen se jää.

Mitä voin tehdä jos menetän toimeentuloni? Yksi ulospääsy olisi itsemurha. Pystyn vielä tekemään töitä ja järkeilemään. Mutta en enää tiedä kuinka kauaa.

Itseasiassa tykkään käydä töissä. Mutta olen hiljainen. Se on muiden mielestä outoa. Minua katsotaan kuin minussa olisi jotain vikana. Ja se vain ruokkii sitä oloa, että haluan täältä pois. Minua pidetään ilmeisesti myös hyvänä työntekijänä. Välillä teen työtäni ilmeisesti enemmän kuin tarvitsisi. Ja se tulkitaan jopa joskus niin että haluan näyttää olevani muita parempi. On siitä jopa vinoiltukin.

Mitään en voi sanoa. Olen jumissa. Haluaisin olla onnellinen. Mitä voin tehdä?

Jos jättäydyn pois töistä, miten käy tulevaisuuden? Voihan se olla että sielläkään ei ole muuta ulospääsyä kuin itsemurha. Lisäksi minulle naurettaisiin, kuinka heikko olenkaan jos jättäydyn työelämästä pois mielenterveys ongelmien takia. Sillä eihän muilla ole mitään ongelmia, vaikka heidän lapsuus oli rankempi. Se ei edes haittaisi. Enemmän minua huolettaa toimeentulo.

En saa nukutuksi öisin. Tuntuu että kroppa lahoaa vaikka olen näin nuori. Minulla ei ole ketään. Vanhempiani ei kiinnostanut. Äiti narkkaa, ja en edes tunne isääni.

Tietäisipä joku ne olot, jotka tulevat unettomuudesta. Levänneeseen oloon se on pelkkää tuskaa, kuin palaisi helvetissä.

Kaikki ihmissuhteeni epäonnistuvat, enkä edes kaipaa enää vierelleni ketään. En edes halua nähdä vanhempiani enää koskaan. Kehooni sattuu joka päivä.

Miten saisin tämän edes selkeästi sanotuksi? En syytä ketään, vaikka traumani johtuvat tottakai lapsuudestani ja vanhempieni mallista. Kuljin rikkinäisissä vaatteissa kouluun, koska isäni mukaan äitini olisi pitänyt ostaa elatusmaksuilla vaatteet. Äitini ryyppäsi rahat tottakai. Hän jopa ryyppäsi säästötilini ja sanoi elättäneensä minut ja sisarukseni sillä. Miten näen asian nyt? No eihän tuossa tilanteessa selkeästi kumpaakaan kiinnostanut, että miten minä voin. Minua on käytetty vallan ja koston välineenä. Ja edelleen isäni varmaan ajattelee että minussa ja sisaruksissani on vikaa. Äitini varmaan voivottelee surkeaa kohtaloaan ja pakenee ties millä. Nähdäkseni isäni halusi äitini, koska hänellä oli huono itsetunto. Äitini taas halusi elättäjän tekemättä mitään minkään eteen. Lapset tehtiin isäni aloitteesta, jotta saisi sidottua äitini ikuiseen suhteeseen. Mene ja tiedä. En välitä vanhemmistani enää.

Mutta siltikään en saa unta, ja se luo lisää stressiä. Ajattelen, että kohta menetän työni ja joudun kadulle, koska joudun olemaan saikulla.

No nykyinen työni on suhteellisen simppeliä edelliseen verrattuna. Ei niin raskasta. Mutta aina minua katsotaan, kuin minussa olisi jokin vikana. Minua pidetään outona ja minua pelätään. Haluaisin vaan olla rauhassa. En voi valittaa, koska muilla on kanssa ollut rankkaa. Niin on minullakin. Teillä sentään on tukiverkosto, minulla ei. Onko tälläkään mitään väliä, varmasti pian pääsen ikuiseen lepoon, sillä olen jo varmaan kuoleman sairas. Sellaisia kivut ovat.

Miten olen pystynyt tähän? Lapsena en saanut valittaa mistään. Ja vika oli aina minussa itsessäni. Sarkastisesti haluan todeta että kyllä, tämä on oma vikani. Toisaalta niin on. Olisi pitänyt avautua aikasemmin. Vaan enpä ole koskaan osannut.