Kuka teistä voi kirkkain silmin sanoa, että "Kyllä, minä voin olla toisen sukupuolen seurassa täysin oma itseni!" Onnittelen, jos näin on. Minulle on tullut hienoinen kammo miehiä kohtaan. Heidän tekemisiään tuntuu niin kovin paljon ohjaavan "pikkuveli" siellä jossakin alempana. Tuntuu, että he elävät omien halujensa mukaan; nainen on "ihana" silloin, kun häntä "tarvitaan", mutta hetken kuluttua aivan samantekevä. Eikö oikean rakkauden pitäisi olla muutakin? Toisaalta taas pelkään, että mies vie minulta oman itsenäisyyden ja rauhan. En enää voi olla niinkuin haluan vaan jatkuvasti on toisen etu laitettava etusijalle. Ymmärrättekö? Olenko vain itsekäs?
Kävin vastikään pienellä matkalla ja siellä tuli mieleen, miten joskus vielä kaipaisi rakastua oikein kunnolla... vaikkei olekaan pienipyllyinen ja nuori enää.
Sen laitoin merkille, miten ihmeellisen kapealanteisia nykyajan naiset ovat. Ei tosiaan ole lihaa kuin kielessä. Vientiähän heillä on sitten eri tavalla, kuin tavallisilla selluliitti-pepuilla :)
Ikätovereiden kommentteja, pliis. Kiitos.
Kävin vastikään pienellä matkalla ja siellä tuli mieleen, miten joskus vielä kaipaisi rakastua oikein kunnolla... vaikkei olekaan pienipyllyinen ja nuori enää.
Sen laitoin merkille, miten ihmeellisen kapealanteisia nykyajan naiset ovat. Ei tosiaan ole lihaa kuin kielessä. Vientiähän heillä on sitten eri tavalla, kuin tavallisilla selluliitti-pepuilla :)
Ikätovereiden kommentteja, pliis. Kiitos.
Vastaukset 45
Vanhimmat
siihen en ota kantaa, makujahan on maailma täynnä.
Myöskään en miesten ajattelutapaan halua ottaa kantaa.
Mutta upein tapa mielestäni elää kariutuneen avio/avoliiton jälkeinen elämä, olisi toisen, samanlaisen menneisyyden eläneen ihmisen kanssa, siten että molemmilla säilyisi oma vapaus, asuntoineen kaikkineen. Olisi omaa vapautta, mutta kuitenkin mahdollisuus oikeuteen kokea rakkaus ja toista kunnioittava ystävyys vielä uudestaan, tai peräti ensimmäistä kertaa elämässään.
Oliko hullu ajatelma?
Jokainen meistä on vähän erilainen seurasta riippuen. On sekä miehiä että naisia, joiden seurassa oloni on epäviihtyisä, jopa epävarma, mutta sitten taas sellaisia, joiden kanssa yhteys pelaa hyvin. Suurimman osan kanssa asiatasolla kontakti on toimiva, mutta sellainen, joka herättää tunteita, aiheuttaa helposti myös vähän suurempaa muutosta omaan olemiseen. Toisaalta silloin myös tarkastelee kriittisemmin itseään. Ei se auta, vaikka kuinka elää parisuhteessa, silti joskus joku vastakkaista sukupuolta oleva ihminen saa valpastumaan erityisesti. Se on elämän suola. Suola on hyvä juttu, kunhan osaa pitää sen pelkkänä mausteena.
niin tuo voisi olla aika hyvä ratkaisu . Nerokasta suorastaan.
Ei ollenkaan hullu ajatelma, vaan todella hieno!
Ja luultavasti sellainen malli joka toimisi hyvin, kunhan on kaksi samoin ajattelevaa ihmistä ja pelisäännöt tehty selväksi ja hyväksytty :).
Yritin täällä palstalla peräänkuuluttaa onnistuneita uusioperhejuttuja. Ei niitä taida olla ??
Olen siis entistä vahvemmin kallistumassa juuri tuon mainitsemasi mallin kannalle, se sopisi varmasti luonteellenikin hyvin :)
Mutta missä sellaisia miehiä on??
Vaikeutenani ei ole löytää miehiä, mutta mahdottomalta näyttää löytää sellainen VAPAA mies, joka haluaa elää naisen kanssa, jolla on vielä kotona asuva lapsi. Sitä kun ei silloin voi elää ihan kuten sinkku - vaikka ihan sinkku onkin!! *huokaa*
etsikkoaikakaan pahaksi ole, jos ei veny hamaan hautaan saakka..
Tarkoitin tuossa ekassa 'selluliittia tai ei' repliikissäni miestä, jolla myös mahdollisesti on lapsia, joko yh-isänä tai vkl-isänä.
Tällöin yhteisten, kahdenkeskisten hetkien järkkääminen voi muodostua hankalaksi, mutta jos molemmat hyväksyy
harvemmat hetket, ja panostavat sitten laatuun, niin alkaisi olla jo optimaali tilanne, minulle ainakin.
jotta tietää mitä elämältään jatkossa haluaa, sitten on vasta valmis uuteen suhteeseen – ainakin min oon sitä mieltä!
Hyvä pointti tässä onkin se, että miksi ei niiden lastenkin kanssa voi yhdessä touhuta, siis kaikki aikuiset ja kaikki lapset :) vaikka erillään asutaan, voi käydä yhdessä uimassa tai jotain…
Eikä siten että kun lapset isällään, kökkivät he omassa mökissään….
Toki kahdenkeskeinen aikakin on arvokasta ja sitähän olisi järjestettävä oli parisuhteen tai perheen muoto mikä tahansa!
muistuttaa liikaa sitä avo/avioliittoa, josta aikoinaan kuka mitenkin joutui/halusi pois.
Itse en ikimaailmassa voisi kuvitella mitään uusioperheen kaltaista tilaa. Se tuo omat ongelmansa, ja siinä sitä sitten ollaan. Taas.
Sinun lapset, minun lapset.
Onkohan tää mahoton yhtälö, mitä me kaivataan...
En edellisessä kirj. tarkoittanutkaan uusperhettä, vaan sitä että voidaan nähdä myös lasten kanssa – vaikka asutaan erillään omissa kodeissaan. Harrastaa jotain hauskaa tai viettää osan lomasta yhdessä jne. Miksi ei yhdessäolosta voin nauttia lastenkin kanssa ????
Mutta tämä nyt on minun näkemys.
Mahdoton yhtälö?
Mikään ei ole mahdotonta, jos löytyy tarpeeksi halua ja ymmärrystä sovitella asioita – näinhän parisuhteessa yleensäkin joudutaan tekemään, jos siitä halutaan toimiva ja kaikkia osapuolia tyydyttävä kokonaisuus :)
Ei muuta kuin tsemppailemaan!
ollaan asiasta samaa mieltä :)
miehetkin ovat vain ihmisiä, haluineen. Jotkut jopa osaavat määrätä "pikkuveljensä" toiminnasta.
Todellista rakkautta on olemassa, sen tietää kun se kohdalle kolahtaa. Minä tiedän ja uskon!
Ja älä ole katkera meille pienipyllyisille, olemme pyllymme ja linjamme ahkeralla liikunnalla ja ruokavaliolla säilyttäneet ja siihen meillä kaikilla on mahdollisuus jos tahtoa on. Ja kyllähän on miehiä jotka tykkäävät rehevistäkin naisista.
Aurinkoista kevättä kaikille pyllyn kokoon katsomatta! Rakkautta on ilmassa ja sen melkein jopa haistaa ;)
Voin olla täysin oma itseni miesten seurassa, mutta sillä erotuksella että olisin rakastunut häneen, silloin ei onnistu. Se että jos mies on perässä niin ne voin olla sillä nehän ovat hänen halujaan, ei minun, ne on hallittava tarvittaessa konstilla tai toisella.
Miehillä on omat makunsa, toinen tykkää piehestä pyöreästä, toinen luurangosta, toinen lipevästä, toinen mallista, toinen jne mikä mistäkin. Tietysti on niitä katseenvangitsija yksilöitäkin,mutta mitäs siitä, ihmisiä kaikki ollaan.
En minä ole täysin oma itseni KUMMANKAAN sukupuolen seurassa.
Minä olen aina erilainen, jopa itseni seurassa.
Kun olen kalassa tai metsällä, olen varsinainen Buffalo Bill.
Kun olen töissä koitan olla mahdolisimman avulias ja suvaisevainen, sukupuolesta rippumatta (asiakaspalvelua).
Naisten seurassa olen ystävä ja aika tasa-arvoinen sellainen. (ainakin vielä)
Mutta auta armisa jos minulla on tunteita tai odotuksia henkilökohtaisesti tuohon naiseen, olen aivan lukossa.
Sellasta se on, vuorovaikutusta, ei pelkästään itsenä olemista.
arkuutta...ujoutta..asiakaspalvelu opettaa varmaan myös tunnistamaan ihmisiä..täällä se ei ole kuitenkaan mahdollista edes..kuvaruudun takana..
työssä ja arjessa en ole arka enkä ujo,, osaan suht varmsti työni ja olen siksi luonteva (oma itaseni)
Mutta hyväksytyksi tuleminen yksilön edessä, se jännittää ja vie samalla myös mahdollisuuden siitä.
vie..kun tapaat "sinunlaisesi" ihmisen, ymmärrätte kyllä toisianne heti..teillä ns. synkkaa. Se hyväksytyksi tulemisen pelko saattaa olla ihmeen monella meistäkin. Mutta eihän kaikkia voi miellyttää, eikä tarvitsekaan! Jokainen me olemme silti yhtä tärkeitä olemassa...
bluepoemin viimeinen lause on kirkkaimpia totuuksia tässä elämässä. Se on se hylätyksi tulemisen pelko, joka jäytää niin monia meistä - vielä senkin jälkeen, kun on avioliitto solmittu ja perhe perustettu ja laspet kohta kasvatettu. Kuitenkin pohjalla verhon raosta kurkkii se pelokas lapsi, joka tarvitsee vieläkin rohkaisua ja osoituksia hyväksynnästä. Asiallisissa suhteissa, työssä ym. lapsen tarve ei tule edes esille, mutta silloin, kun tunteet liikkuvat, lapsi tulee levottomaksi.
on että ihmisten kanssa joilla on samanlaiset kemiat ,synkkaa paremmin...
itsetunnolla osuutta hylätyksi tulemisen pelkoon???
Työssä, ystävien, jopa perheen kesken jokaisella on oma luonteva ja turvallinen roolinsa, jonka suojassa ollaan luontevia kuin kala vedessä.
On kuitenkin ihan eri asia näyttäytyä ilman sitä.
Kun verhot putoavat, ihminen on alaston.
kaikki sen perimmäisen kysymyksen äärelle.että hyväksytäänkö ja rakastetaanko minua juuri tälläisenä kuin olen....
itsetunnolla tarkoitetaan sitä, että ihminen hyväksyy itsensä sellaisena kuin on, niin kyllä sen tunteen puuttumisella on minusta yhteys hylätyksi tulemisen pelkoon. Pelkää, että muut vahvistavat tuon oman tuntemuksen siitä, ettei ole hyväksyttävä, rakastamisen arvoinen. Ihmisellä voi olla puutteita itsensä hyväksymisessä eri alueilla. Yleisintä lienee ongelmat tunnesuhteissa. Ne taas juontavat juurensa hyvin varhaiseen lapsuuteen.
Siis minusta ainenkin tuntuu että, hyväksyn itseni sellaisena kuin olen.
Jopa arvostan itseäni.
Se miksi pelkään että toiset ei hyväksy minua ei siis johdu lapsuuden traumoista (vaikka niitäkin on) vaan aivan aikuisiän kokemuksita.
Toi on yks mun lapsuuden suurimpia traumoja. Olen kääntänyt sen omille lapsille päinvastaiseksi. Sanon usein asioita joita itse janosin hullun lailla lapsena. Esim että lapsi hyväksytään SELLAISENA KUN ON. Erittäin tärkeitä sanoja! Ja sen pitää näkyä myös käytännössä.
Kun olin alle kouluikäinen mun mutsi sanoi mulle ettei koskaan tiedä millon tulee lähtö (kuolema). Se voi tulla ihan millon vaan, vaikka kesken työmatkan. No, vuosikausia odotin iltapäivisin rappusilla pelokkaana tuleeko äiti ollenkaan kotiin...isää ei ollut. Pieni lause vanhemmalta, mutta voi viedä lapselta elämänilon täysin...
sain 5 päivää sitten tiedon mieheni vuoden kestäneestä suhteesta ja tiedon erota. Nyt tuntuu ettei miehet juuri kiinnosta 15 vuoden avioliiton jälkeen. Mitä jäi? Paha olo tuska, ahdistus, pelko huomisesta ja epävarmuus ihmissuhteista. Olisi kiva kuulla muiden kokemuksia ja kuinka eteenpäin
lukiessa tuli mieleen, missä ovat ne miehet, joille on käynyt samalla tavalla...vai, onko heitä edes????? Nainen on hädässään täälläkin monesti, entä mies!?? Hattua nostan sille, joka tulee esiin..vai tuleeko ketään? Mieskö ne tällaiset temput tekeekin..
ehkä miehet sulkevat surun sisäänsä, kun taas naiset tuntevat tarvetta puhua jopa bussissa vieruskaverille jota ei tunne
taitaa olla silti useimmin kiire uuden perään...ehkä se on sitä lohduttautumista..?
kun on tuulut jätetyksi tuntuu kuin olisi kelpaamaton kenellekään ja ajttelee että omat romanssit on nyt eletty, kuka sitä 41 vanhaa enää katselisi
kivusta huolimatta meillä jokaisella pitää olla kuitenkin oma elämäkin. Kuka meistä pitää huolta ellemme itse!
Olen vuosia sitten ollut samassa tilanteessa. Hetkittäin tuntui, etten selviä millään. Ettei jaksa muuta kuin hengittää. Vanha klisee sanoo, että "aika parantaa haavat". Näin se vain on. Muuta lääkettä ei ole kuin aika. Jos ryntäät heti uuteen ihmissuhteeseen, niin se on mitä todennäköisemmin tuomittu epäonnistumaan, koska et ole päässyt entisestä irti. Voimia. Kirjoittele, jos kaipaat tukea.
tuli hyvä tunne luetuani viestisi, ei tarvitse kertoa enempää kun olet kokenut saman ja tiedät mistä on kyse. Puhuminen onkin ainoa asia joka auttaa, mieli on sekaisin, haluan päästää irti ja kuitenkin kammoan sitä hetkeä kun hä muuttaa pois ja vie tavarat konkreettisesti pois. Tiedän että tulen "parantumaan" ja toipumaan kivusta, mutta mikä avuksi juuri nyt kun tuska on pahin eikä elämä tunnu mukavalta. Uutta suhdetta en voisi ajatellakkan tässä vaiheessa, pelko joutua kokemaan sama joskus uudelleen on liian suuri. Mistä voimaa?
joka tuottaa sinulle hyvän olon..Ei ole muuta lääkettä kuin aika, mutta sinunkin on pidettävä huolta itsestäsi..Minulle itselleni luonto on halpa ja hyvä keino ladata akkua...minulle se sopii, ehkä ei kaikille, mutta paljon on ihania asioita, joista tulee hyvä olo..kaikesta surusta ja tuskasta huolimatta... :)
Ihmisillä on rooleja. Vain aivan yksin ja tosiaan jossain metsän keskellä, voit olla aivan "paljas". Taitaa olla mahdotonta, että rakkaussuhde voisi olla niin läheinen, että siinä voisit paljastaa kaiken raadollisimman ja herkimmänkin minäsi. Parisuhteen "makkari" on ilmeisesti aika hyvä mittari? Jos kaikki sujuu, sujuu sielläkin ja voit heittää estosi pois, jos nimittäin itsetuntosi on kunnossa. Itsetuntoon vaikuttaa ihmisen oma käsitys itsestään. Sängyssä, ruumiillisesti paljaana, on kaikki kauneus tai kauheus toisen silmien edessä... Jos et hyväksy vartaloasi, on siinä aika vaikea olla rento. Vai kuinka?
....omalla tavallani ja väärin.
Mutta en millään jaksa uskoa että, ihmisen itsetunto perustuu sihen mitä itse itsetään ajattelee ( siis kuinka hyvin on itsensä hyväksynyt)
Vaan enemmänkin itsetunto rakentuu niiden vuorovaikutus suhteiden kautta, joissa on tuntenut olevansa hyväksytty, jopa pidetty.
Kyllä minä uskon että voisin olla läheiselle täysin avoin, mutta en tiedä mahdollistisiko se hyvän ihmissuhteen.
ympäristön, ihmissuhteitten ja kokemuksen kautta..siis nämä kaikki yhteensä. ?? Itsevarma ja vahvan itsetunnon omaava pystyy ehkä vaikuttamaan itse tekemisiinsä ja olemiseensa?
Se, mitä ihminen on vuorovaikutussuhteissaan kokenut muodostaa ihmisen itsetunnon. Eihän se tyhjästä tule eikä mitenkään myötäsyntyinen ole. Ihminen alkaa ajatella itsestään sen mukaan, millaista palautetta ympäristöstään saa.
olisi hyväksi jos lapsella olisi kannustava ja rakastava koti tai edes muutama lähimmäinen joka osoittaisi varauksetonta rakkautta....
...määrittelee hyvin pitkälle ihmisen elämän suunnan. Itseluottamus muovautuu ennen 3v sen jälkeen vain pientä hiontaa.
Sitä on kahdenlaista. Pinnallista, jota pönkittää yhteiskunnallinen arvo, varakkuus, ulkonäkö jne ja sitten syvällistä, joka ei johdu mistään ulkoisesta vaan on sisäinen tunne.
On sitä mahdollista muokata aikuisenakin. Sellaisessa terapiassa joka pystyy ohittaa psyyken defenssikerroksen. Been there done that.
Erään viestini yhteydessä keskusteltiin aika paljon itsetunnosta. Ajattelin, että avataan keskustelulle ihan oma "palsta".
Itsetunto on metka juttu. Kun asiaa oikein miettii, niin jostain lapsuudesta se varmaan kehittyy tai ei kehity. Minua kiusattiin koulussa, menestyin siellä kuitenkin ihan hyvin. Lukioaikoina aloin jännittää koulua ja esitelmiä; olin lihava, mulla ei ollut poikaystävää jne. Sitten laihduin, menin naimisiin, mutta minun kohdallani sattui liitto olemaan sellainen, että se sitten pikkuhiljaa söi ne viimeisetkin rippeet itsetunnosta.. Sitten tuli ero, työpaikkakiusaamista jne. Mutta on keinoja, jolla voi itsetuntoaan kasvattaa - ainakin hiukan. Meistä jokainen on ainutkertainen täällä maan päällä - kuvitelkaa. Kenestäkään ei ole kloonia! Ainutkertainen yksilö, ainutkertainen olemus ja ajatukset...mikä rikkaus loppujen lopuksi ;)
Mutta muistaakos sen aina. Ainakin meillä naisilla on peili aikamoinen mittari siihen, mitä me itsestämme ajattelemmme. Ja mitä tekevät naistenlehdet: meille syötetään jatkuvia vinkkejä laihduttamiseen ja pukeutumiseen - pitäähän meidän olla hyvännäköisiä.
Ihmiset, jotka ovat arkenakin pukeutuneet hienoiksi, haluavat varmaan viestittää olevansa sivistyneitä ja korkeastikoulutettuja yms. Siisti pukeutuminen on jo ihan kohteliaisuutta toisia kohtaan ja omasta itsestään huolehtimista. Itsekukin tehköön tavallaan ja ikä varmasti tekee tehtävänsä, ettei enää tässä iässä jaksa repiä stressiä, joka hiuskiekurasta ;)
Vielä eräs huomio; usein juuri he, joilla on huono itsetunto, peittävät sen kovan ihmisen roolilla. Suojamuurina on käytös ja vaatetus; koko olemus, joka viestittää "Älä tule lähelle".
Tällaisia ajatuksia. entäs teillä kanssakulkijat?
Ihan näin pikaisesti kommentoisin vain noita viimeisiä säkeitä viestistäsi:
Allekirjoitan tuon kovuuden (ilkeämielisyys mukaan lukien) ehdottomana merkkinä huonosta itsetunnosta. Kun itsetunto on hyvä, ei tarvitsekaan kohdella lähimmäisiään väheksyvästi, alentuvasti tai muuten loukkaavasti.
Mutta vaate- (pukeutumis-) asiassa olisin eri mieltä. Ihminen voi ihan pelkästään omaksi ilokseen, ja myös muiden iloksi, pukeutua kauniisti, harkiten ja toisiinsa sointuvin värein, miksei myös kalliisti, myös vapaa-aikanaan.
Ero on siinä, että uskaltaa siitä huolimatta ja itsetunnon siitä kärsimättä vaihtaa siistit hienot vaatteet kuluneisiin ja vanhoihin, kun tarve vaatii. Tukkakin voi hapsottaa, mutta ei haittaa!
Tottakai on ihmisiä, joilla on tarve tuoda esille statuksensa juuri pukeutumalla. Joidenkin on se tehtävä jo työnsä vuoksi.
Hyvästä itsetunnostani olen kiitollinen ennenkaikkea ja ensisijaisesti ihanille viisaille vanhemmilleni! Animus toi hyvin esille vanhempien korvaamattoman vaikutuksen lapsen itsetunnon kehitykselle.
Minä kyllä tykkään pukeutua nätisti ja väkisinkin kiinnitän huomiota toistenkin pukeutumiseen, ei sille mitään mahda. Silti arvostan ihmisiä ihmisinä, en vaatteiden perusteella.
Kuka pukeutuu mustiin? Pappi...munkki...nunna...gootti...saatananpalvoja...ja minä...väri voi olla koodi tai status.
Ikuinen kapinallinen. Liian lähelle ei saa tulla. Pinnalla kova kuori suojelemassa haavoittuvaa sisintä. Vaikka itsetunto on ihan jotain muuta kun nuorempana on jäljellä silti keinotekoinen suojapanssari. Kevyt sellainen.
tämä oli hyvä kirjoitus ja viisaasti sanottu!
se oli viisaasti kiitetty! Hihhih! :o)