Tämmöistä tänään...
____________________
Katsoin nenä melkein kiinni ikkunassa, kun metallin vihreä mersumme kaarsi kadun päässä pois näkyvistä. Kuten aina sunnuntaisin tänäänkin vanhempani olivat lähteneet kylään joillekin ystävilleen. Minä en koskaan halunnut lähteä mukaan. Ei minulla ollut siellä mitään muuta tekemistä kuin kuunnella aikuisten keskustelua pikkujoulun järjestämisestä.
Huokaisin ja ryhdyin hoitamaan tavallisia valmistelujani. Joskus tarvitsin aikaa ajatella asioita ihan yksin, omassa rauhassa ja tietyssä tunnelmassa. Sunnuntait olivat kuin luotu siihen. Koko syksyn kylmin päivä oli painunut mailleen ja pimeys oli nielaissut ne keltaiset pihapuut, jotka päivisin näkyivät olohuoneen ikkunoista.
Kaivoin laatikoista paljon tuikkukynttilöitä, laitoin niitä ympäri taloa ja sytytin ne palamaan. Olohuoneeseen sytytin vielä isompia kynttilöitä sekä niitä, joista lähtee sellainen makea tuoksu. Laitoin cd-soittimeen soimaan Beethovenia ja keitin itselleni teetä. Kiersin vielä lukitsemassa ovet ja vetämässä verhot ikkunoiden eteen, ennen kuin palasin olohuoneeseen höyryävän teekupin ääreen kuuntelemaan rauhottavia sulosäveliä ja katselemaan kynttilöiden liekkien tanssia.
Koirani urahti unissaan omalla patjallaan kirjahyllyn vieressä. Sekin nautti sunnuntai-illan raukeasta tunnelmasta, eikä luultavasti olisi herännyt edes pommin räjähdykseen. Se oli muutenkin sellainen haahuilija, vaikka näyttikin mustalta sudelta. Tuijotin sitä ajatuksissani. Halusin uskoa, että koirat näkivät maailman eri tavalla kuin ihmiset. Halusin uskoa, että ihmiset näkivät kuten tietävät niiden olevan ja eläimet näkivät asiat kuten ne todella ovat. Eihän sitä voi tieteellisesti todistaa ja todennäköisesti koko juttu oli harhakuva, mutta ajatus antoi minun silmissäni uutta toivoa maailmalle ja sen katoavalle salaperäisyydelle.
Laskin tyhjän teekuppini pöydälle ja vilkaisin ikivanhaa kaappikelloa. Se oli pysähtynyt ja se sopi hetkeen täydellisesti. Tuolla hetkellä todella tuntui pysähtyvän. Huokaisin raukeasti ja kiersin viltin ympärilleni ja minusta tuntui, ettei mikään paha pääsisi murtautumaan onnelliseen ja uneliaaseen olohuoneeseen.
Koirani havahtui hereille. Se höristi valppaana korviaan. Minä en ollut kuullut mitään ja siksi ihmettelin koirani käytöstä. Se nousi jaloilleen ja meni ulko-ovelle. Seurasin sitä hieman hermostuneena, sillä se ei yleensä käyttäytynyt noin, eikä oloani helpottanut oma vilkas mielikuvitukseni. Koira ynisi ja tökkäsi kuonollaan ovea. Se halusi ulos, mutten ollut varma halusinko päästää sitä. Jos ulkona todella olisi joku, en haluaisi jäädä yksin. Sitten tajusin, mitä ajattelin ja nauroin itselleni. Olin typerä!
Päästin koiran ulos ja palasin olohuoneeseen. Tunnelma siellä oli muuttunut. Se johtui enimmäkseen minusta, sillä olin edelleen hermostunut ja vaikka kuinka sanoin itselleni, ettei ulkona ole mitään kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin. Toivoin hartaasti vanhempieni tulevan pian kotiin.
Hyppäsin säikähdyksestä ilmaan kun kuulin koiran pyytävän haukahtaen takaisin sisälle. Menin avaamaan sille oven. Ulkona taisi olla kylmä kun se halusi noin pian takaisin sisälle. Eteisessä, sen sijaan että koira olisi mennyt takaisin nukkumaan, se jäi seisomaan kuono ovelle päin ja vilkaisi minua merkitsevästi. Katsoin sitä hämilläni, enkä liikahtanutkaan. Koira tuijotti minuun uudelleen ja käänsi pian katseensa takaisin ulko-oveen. Pakotin sisällä vellovan pelkoni väistymään, puin takin päälleni ja avasin oven. Koira pujahti ulos minä kannoillaan.
Ilta oli todella kylmä ja ilmassa oli kirpeä lumen tuoksu. Seurasin koiraani pihatielle kulkien koko ajan melkein kiinni sen lämpimässä kyljessä. Pikkukivet narskuivat kenkieni alla ja kuulostivat aivan liian isoäänisiltä minun korviini, jotka tiedostivat sillä hetkellä pienimmänkin risahduksen. Minua pelotti ja yritin olla juoksematta sisälle. Koira halusi näyttää minulle jotakin tai sitten se vain halusi kaverin pissareissulleen.
Alkoi sataa lunta.
Koira pysähtyi ja niin pysähdyin minäkin. Sen pörröinen musta häntä alkoi heilua hiljalleen edestakaisin ja se katsoi silmä kovana katulamppujen valaisemalle kadulle. Seurasin sen katsetta ja peloissani olin kiljaista ääneen. Siellä, yhden katulampun alla, seisoi sauvaan nojaten kumaraselkäinen vanha mies. Hänellä yllään hopean harmaa kaapu ja viitta ja hänen pitkät hiuksensa ja partansa kimalsivat katulampun valossa kuin keskitalven lumihanki.
Koirani hyppelehti vanhan miehen luo häntä heiluen. Olisin huutanut koiran perään, jos olisin saannut sanaakaan suustani. Miehen kylmän sininen käsi ojentui rapsuttamaan koirani korvia. Koiran kieli retkahti ulos suusta ja se näytti tervehtivän vanhaa tuttavaa. Mies hätisteli koiran kauemmas ja ripotteli sormistaan jäisiä kiteitä pienen vesilammikon päälle. Sitten hän nosti viittansa hupun päähänsä ja jatkoi ryhmyiseen sauvaansa tukeutuen kulkuaan. Hän katosi pian illan ja lumipyryn pimentoon.
Koira tuli takaisin luokseni ja huomasin sen pannan olevan jäässä. Tiesin myös vesilammikon jäätyneen. Lähdin takaisin kohti kotini ulko-ovea mielessäni ainoastaan yksi täysin uskomaton asia; olin nähnyt Pakkasukon. En tiedä oliko hän nähnyt minut, mutta tuolla hetkellä sillä ei ollut merkitystä. Olin nähnyt Pakkasukon, olennon, jota ei pitäisi olla olemassakaan.
***
Vanhempani tulivat kotiin myöhemmin kuin olivat aikoneet ja pyytelivät minulta anteeksi. Joimme vielä teetä, katsoimme hetken televisiota ja menimme kaikki nukkumaan. Aamulla sängyllä makoillessani edellisenä iltana tapahtunut kohtaaminen tuntui niin epätodelliselta ja unenomaiselta, että uskoin nukahtaneeni sohvalle ja nähneeni hyvin todentuntuisen unen.
Tuo olettamus kuitenkin särkyi lähdettyäni myöhemmin samana aamuna koiran kanssa lenkille. Löysin nimittäin maasta, ikkunani alta, jäisen ruusun, jonka lehtiin oli kaiverrettu ikivanhaa kirjoitusta.
____________________
Katsoin nenä melkein kiinni ikkunassa, kun metallin vihreä mersumme kaarsi kadun päässä pois näkyvistä. Kuten aina sunnuntaisin tänäänkin vanhempani olivat lähteneet kylään joillekin ystävilleen. Minä en koskaan halunnut lähteä mukaan. Ei minulla ollut siellä mitään muuta tekemistä kuin kuunnella aikuisten keskustelua pikkujoulun järjestämisestä.
Huokaisin ja ryhdyin hoitamaan tavallisia valmistelujani. Joskus tarvitsin aikaa ajatella asioita ihan yksin, omassa rauhassa ja tietyssä tunnelmassa. Sunnuntait olivat kuin luotu siihen. Koko syksyn kylmin päivä oli painunut mailleen ja pimeys oli nielaissut ne keltaiset pihapuut, jotka päivisin näkyivät olohuoneen ikkunoista.
Kaivoin laatikoista paljon tuikkukynttilöitä, laitoin niitä ympäri taloa ja sytytin ne palamaan. Olohuoneeseen sytytin vielä isompia kynttilöitä sekä niitä, joista lähtee sellainen makea tuoksu. Laitoin cd-soittimeen soimaan Beethovenia ja keitin itselleni teetä. Kiersin vielä lukitsemassa ovet ja vetämässä verhot ikkunoiden eteen, ennen kuin palasin olohuoneeseen höyryävän teekupin ääreen kuuntelemaan rauhottavia sulosäveliä ja katselemaan kynttilöiden liekkien tanssia.
Koirani urahti unissaan omalla patjallaan kirjahyllyn vieressä. Sekin nautti sunnuntai-illan raukeasta tunnelmasta, eikä luultavasti olisi herännyt edes pommin räjähdykseen. Se oli muutenkin sellainen haahuilija, vaikka näyttikin mustalta sudelta. Tuijotin sitä ajatuksissani. Halusin uskoa, että koirat näkivät maailman eri tavalla kuin ihmiset. Halusin uskoa, että ihmiset näkivät kuten tietävät niiden olevan ja eläimet näkivät asiat kuten ne todella ovat. Eihän sitä voi tieteellisesti todistaa ja todennäköisesti koko juttu oli harhakuva, mutta ajatus antoi minun silmissäni uutta toivoa maailmalle ja sen katoavalle salaperäisyydelle.
Laskin tyhjän teekuppini pöydälle ja vilkaisin ikivanhaa kaappikelloa. Se oli pysähtynyt ja se sopi hetkeen täydellisesti. Tuolla hetkellä todella tuntui pysähtyvän. Huokaisin raukeasti ja kiersin viltin ympärilleni ja minusta tuntui, ettei mikään paha pääsisi murtautumaan onnelliseen ja uneliaaseen olohuoneeseen.
Koirani havahtui hereille. Se höristi valppaana korviaan. Minä en ollut kuullut mitään ja siksi ihmettelin koirani käytöstä. Se nousi jaloilleen ja meni ulko-ovelle. Seurasin sitä hieman hermostuneena, sillä se ei yleensä käyttäytynyt noin, eikä oloani helpottanut oma vilkas mielikuvitukseni. Koira ynisi ja tökkäsi kuonollaan ovea. Se halusi ulos, mutten ollut varma halusinko päästää sitä. Jos ulkona todella olisi joku, en haluaisi jäädä yksin. Sitten tajusin, mitä ajattelin ja nauroin itselleni. Olin typerä!
Päästin koiran ulos ja palasin olohuoneeseen. Tunnelma siellä oli muuttunut. Se johtui enimmäkseen minusta, sillä olin edelleen hermostunut ja vaikka kuinka sanoin itselleni, ettei ulkona ole mitään kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin. Toivoin hartaasti vanhempieni tulevan pian kotiin.
Hyppäsin säikähdyksestä ilmaan kun kuulin koiran pyytävän haukahtaen takaisin sisälle. Menin avaamaan sille oven. Ulkona taisi olla kylmä kun se halusi noin pian takaisin sisälle. Eteisessä, sen sijaan että koira olisi mennyt takaisin nukkumaan, se jäi seisomaan kuono ovelle päin ja vilkaisi minua merkitsevästi. Katsoin sitä hämilläni, enkä liikahtanutkaan. Koira tuijotti minuun uudelleen ja käänsi pian katseensa takaisin ulko-oveen. Pakotin sisällä vellovan pelkoni väistymään, puin takin päälleni ja avasin oven. Koira pujahti ulos minä kannoillaan.
Ilta oli todella kylmä ja ilmassa oli kirpeä lumen tuoksu. Seurasin koiraani pihatielle kulkien koko ajan melkein kiinni sen lämpimässä kyljessä. Pikkukivet narskuivat kenkieni alla ja kuulostivat aivan liian isoäänisiltä minun korviini, jotka tiedostivat sillä hetkellä pienimmänkin risahduksen. Minua pelotti ja yritin olla juoksematta sisälle. Koira halusi näyttää minulle jotakin tai sitten se vain halusi kaverin pissareissulleen.
Alkoi sataa lunta.
Koira pysähtyi ja niin pysähdyin minäkin. Sen pörröinen musta häntä alkoi heilua hiljalleen edestakaisin ja se katsoi silmä kovana katulamppujen valaisemalle kadulle. Seurasin sen katsetta ja peloissani olin kiljaista ääneen. Siellä, yhden katulampun alla, seisoi sauvaan nojaten kumaraselkäinen vanha mies. Hänellä yllään hopean harmaa kaapu ja viitta ja hänen pitkät hiuksensa ja partansa kimalsivat katulampun valossa kuin keskitalven lumihanki.
Koirani hyppelehti vanhan miehen luo häntä heiluen. Olisin huutanut koiran perään, jos olisin saannut sanaakaan suustani. Miehen kylmän sininen käsi ojentui rapsuttamaan koirani korvia. Koiran kieli retkahti ulos suusta ja se näytti tervehtivän vanhaa tuttavaa. Mies hätisteli koiran kauemmas ja ripotteli sormistaan jäisiä kiteitä pienen vesilammikon päälle. Sitten hän nosti viittansa hupun päähänsä ja jatkoi ryhmyiseen sauvaansa tukeutuen kulkuaan. Hän katosi pian illan ja lumipyryn pimentoon.
Koira tuli takaisin luokseni ja huomasin sen pannan olevan jäässä. Tiesin myös vesilammikon jäätyneen. Lähdin takaisin kohti kotini ulko-ovea mielessäni ainoastaan yksi täysin uskomaton asia; olin nähnyt Pakkasukon. En tiedä oliko hän nähnyt minut, mutta tuolla hetkellä sillä ei ollut merkitystä. Olin nähnyt Pakkasukon, olennon, jota ei pitäisi olla olemassakaan.
***
Vanhempani tulivat kotiin myöhemmin kuin olivat aikoneet ja pyytelivät minulta anteeksi. Joimme vielä teetä, katsoimme hetken televisiota ja menimme kaikki nukkumaan. Aamulla sängyllä makoillessani edellisenä iltana tapahtunut kohtaaminen tuntui niin epätodelliselta ja unenomaiselta, että uskoin nukahtaneeni sohvalle ja nähneeni hyvin todentuntuisen unen.
Tuo olettamus kuitenkin särkyi lähdettyäni myöhemmin samana aamuna koiran kanssa lenkille. Löysin nimittäin maasta, ikkunani alta, jäisen ruusun, jonka lehtiin oli kaiverrettu ikivanhaa kirjoitusta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sille, joka kirjoittaa päivästä toiseen.
Ihan kivan jutun olit taas kehitellyt.