Erilaiset henkiä koskevat artikkelit lisääntyivät merkittävästi 1970-luvun puolivälin tienoilla hoitokokousten kaiken aikaa yleistyessä. Ne siis kasvattivat merkitystään samalla kun liikkeen sisäiset puhdistustoimet ankaroituivat. Kososlaisuus kuului henkirepertuaariin jo aikaisin, mutta toinen paljon esiintyvä väärä henki oli lakihenki, jonka nähtiin uhkaavan liikettä sisältäpäin. Kososlaisuuden tapaan lakihengestä ja lakihengellisyydestä oli puhuttu liikkeessä jo pitkään ja yleensä
sillä tarkoitettiin sellaista uskontilaa, jossa toimittiin uskovaisen tavoin, mutta sisäisesti oltiin hengettömiä. Vuoden 1963 Päivämiehessä sitä kuvaillaan tunnontilaksi, jossa yritetään päästä hyvillä töillä taivaaseen. Lain täydellinen täyttäminen oli kuitenkin mahdotonta ja lakihenki sitä kautta sielulle vaarallinen.
Toisaalta lakihenkiseen ihmiseen liitettiin myös ”toisten ihmisten virheissä valvominen” liiallisessa mielessä siten, että oma pesä jäi hoitamatta.
Kuvailut muuttuvat runollisiksi ja monitulkintaisiksi 1970-luvun puoliväliin tullessa, jolloin hoitokokoukset olivat jo täydessä käynnissä. Siionin Lähetyslehdessä lakihengellisyys rinnastuu siihen, kuin luulisi kuun valon olevan sen itse synnyttämää sen sijaan, että se olisi vain auringon valon heijastus. Tällöin ihminen ei tiedä ”elääkö hän yötä vai päivää” ja elää ”kuun lainavalossa”, joka on pelkkä laki, ei henkeä. Tällainen yön ihminen voi olla itsevarma ja tietämätön tilastaan, mutta voi toisaalta olla myös epävarma. Olennaista olisi alistua seurakunnan neuvoille ja huolenpidolle, koska ”Jumalan valtakunnassa on aina päivä”.
sillä tarkoitettiin sellaista uskontilaa, jossa toimittiin uskovaisen tavoin, mutta sisäisesti oltiin hengettömiä. Vuoden 1963 Päivämiehessä sitä kuvaillaan tunnontilaksi, jossa yritetään päästä hyvillä töillä taivaaseen. Lain täydellinen täyttäminen oli kuitenkin mahdotonta ja lakihenki sitä kautta sielulle vaarallinen.
Toisaalta lakihenkiseen ihmiseen liitettiin myös ”toisten ihmisten virheissä valvominen” liiallisessa mielessä siten, että oma pesä jäi hoitamatta.
Kuvailut muuttuvat runollisiksi ja monitulkintaisiksi 1970-luvun puoliväliin tullessa, jolloin hoitokokoukset olivat jo täydessä käynnissä. Siionin Lähetyslehdessä lakihengellisyys rinnastuu siihen, kuin luulisi kuun valon olevan sen itse synnyttämää sen sijaan, että se olisi vain auringon valon heijastus. Tällöin ihminen ei tiedä ”elääkö hän yötä vai päivää” ja elää ”kuun lainavalossa”, joka on pelkkä laki, ei henkeä. Tällainen yön ihminen voi olla itsevarma ja tietämätön tilastaan, mutta voi toisaalta olla myös epävarma. Olennaista olisi alistua seurakunnan neuvoille ja huolenpidolle, koska ”Jumalan valtakunnassa on aina päivä”.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Osa vääristä hengistä on selkeästi linkitettävissä siihen, että hoidetuilta odotettiin ehdotonta nöyryyttä ja kuuliaisuutta puhuttelun sattuessa omalle kohdalle. Esimerkiksi kuuro henki määriteltiin siten, että ihmiseltä puuttui hengellisen kuulo, eli hän ei ollut vastaanottavainen ”Pyhän Hengen neuvoille”, joita seurakunnasta tarjottiin. Mykällä hengellä taas tarkoitettiin sitä, että ihminen kyllä saattoi puhua jopa uskon asioista, mutta ”armon anomista ansiottomana” ei mykkä henki salli. Mykän hengen ajateltiin vaanivan myös niitä, jotka eivät ”ahkeroineet panna syntiä pois”, eli pyytää anteeksi tarpeeksi tiheään niitä väistämättömiä vääriä ajatuksia ja tekoja, joita perisynti aiheuttaa ihmisessä. Mykän ja kuuron hengen tuntomerkeiksi annetaan ulkoinen rauhallisuus ja välinpitämättömyys, vaikka ”sen saastuttama
kärsii kauheita omantunnon tuskia”, kuten kuvailtiin Päivämiehessä jo v. 1965. Mykän ja kuuron hengen esimerkki osoittaa, että henkioppeja käytettiin ainakin osittain käytännöllisenä kurinpitovälineenä. Niiden määritelmät liittyivät suoraan syytetyn reaktioon häntä vastaan esitettyjen syytteiden pohjalta. Väärän hengellisyyden määrittely tällä tavoin mahdollisti sen, että anteeksipyyntöä voitiin vaatia varsinaisia syytöksiä arvioimatta. Niiden kiistäminen oli jo itsessään merkki väärän hengen vaikutuksesta.