Hei vain kaikille!
Ajattelin kertoa oman tarinani muita painonsa kanssa kamppailevia rohkaisemaan.
Pituudeltani olen 160. Painoni? No, siihen päästään myöhemmin. Liikalihavuuteni juuret ovat varhaisnuoruudessa, jolloin elämässäni tapahtui paljon musertavia asioita, oli alkoholismia ja läheisten itsemurhia, perheväkivaltaa ja niin edelleen. Painonnousuni alkoi kun eräänä päivänä ollessani 13-vuotias päätinkin syödä 2 leivän sijasta 3. Leipä kun maistui niin hyvältä ja ajattelin, että miksipäs ei. Muistan tämän hetken todella hyvin, koska lohturuoka-syömiseni nosti silloin ensimmäistä kertaa päätään. Pikkuhiljaa vuosien varrella lohtusyömiseni kartutti kiloja. Riparilla olin vielä normaalipainon rajoissa, sillä lohturuokani koostui nimenomaan suht´ terveellisestä kotiruuasta, ei roskaruuan ahmimisesta.
Peruskoulun loppuun mennessä painoni oli jo yli 80 kiloa, sillä elämäni kääntyi päälaelleen yhden vuoden aikana. Mainittakoon vain, että ihmisiä kuoli lähelläni.
Lukio kului lähinnä menetyksistä toipuen. Ja syöden. On se sitten ihmeellistä, kuinka ruoka voi auttaa jaksamaan. Hyvästä ruuasta tuli minulle jotain, minkä vuoksi jaksaa iltaan asti, oli jotain odotettavaa. Päivät kuluivat odotellessa iltaa, jolloin söin.
Olen usein toivonut, että olisin helpottanut pahaa oloani millä tahansa muulla keinolla kuin syömisellä. Huumeilla, Jumalalla, yltiöpäisellä kuntoilulla.. Miksi? Koska lihavuutta ei yhteiskunnassamme hyväksytä. Ainakin esimerkiksi anoreksikkona olisin sosiaalisesti hyväksytty ja sopisin "kauneuden normeihin". Nooh, tehty mikä tehty.
Lukioni kului lihavuudesta huolimatta hyvällä menestyksellä. Ylioppilaskirjoitukset menivät erinomaisesti ja pääsin opiskelemaan unelmieni alaa yliopistoon. Voitteko kuvitella? Eihän lihavilla ihmisillä oli itsekuria minkään suhteen, he ovat laiskoja ja saamattomia sohvaperunoita, eikö? :)
Yliopisto-opiskeluihin mennessä olin saanut jonkinlaisen mielenrauhan kaiken elämässäni tapahtuneen suhteen, joten en enää henkisesti tarvinnut lohturuokaa. Mutta yllätys, yllätys: vanhoista tottumuksista on vaikea päästä eroon! En yksinkertaisesti osannut syödä terveellisesti. Paastosin koko päivän ja illalla söin, liikuntaa lisäsin, mutta nälissäni sorruin iltaisin voileipiin sun muihin. Sitten tapahtui jotain, mikä muutti elämäni. Rakastuin. Tavatessani avomieheni painoin 98 kiloa, painoindeksini oli siis yli 38. Miksi painoni tippui yhtäkkiä nyt? En vain kehdannut syödä hänen seurassaan, enkä varsinkaan sellaisia annoksia joihin olin vuosien varrella tottunut. Painoni putosi puolessa vuodessa 10 kiloa. Ei mikään hirmutahti, tiedän, mutta sain siitä itseluottamusta.
Sitten junnasin 90 tienoilla vuoden, kunnes viimein otin itseäni kunnolla niskasta kiinni vuoden vaihteessa. Aloitin joulukuussa syömään kevyemmin ja otin uuden vuoden jälkeen 2 viikon Nutrilett-kuurin. Painoni alkoi pudota. Kahden kuukauden laihduttamisen jälkeen herpaannuin ja diettini lipsui niin ettei paino tippunut ollenkaan. Nyt kuitenkin pääsin taas kärryille ja laihduttaminen jatkuu. Painoa on tällä hetkellä 77 kiloa.
Joku siellä nyt ihmettelee, että mikä tämän romaanin pointti on. Niin? No se on se, että joskus syöminen on tapa selvitä vaikeasta elämäntilanteesta. Ei hyvä vaihtoehto, mutta jos se auttaa jaksamaan eteenpäin ja toipumaan, niin voiko sen tuomita? Minun mielestäni ei (sori nyt jos olette eri mieltä). TOinen pointtini on kysymys siitä miksi halusin laihtua. Ja miksi? Siksi, että sain kuulla aivan tuntemattomilta ihmisiltä ivallisia kommentteja ulkonäöstäni. Joka puolella tuputettiin kuvia langanlaihoista ihmisistä ja ympärillä huudetaan "lihavat ovat taakka yhteiskynnalle"...EN jaksa tällaista. Mitä oikeutta muilla on arvostella minua ulkonäköni perusteella ja tuomita minut laiskaksi, saamattomaksi ällötyksesti sen perusteella, kuinka paljon vaaán viisari värähtää? Itse en arvostele, muita ulkonäön perusteella, enhän voi sen perusteella tietää IHMISESTÄ yhtään mitään. Ehkä olen heikko ihminen, kun yhteiskunnan painostuksesta tunnen, että minun on pakko laihtua. Laihduttaminen on yhtä kurjuutta ja olo on pääosin ihan paska, mutta mitäpä siitä?
Tätä palstaa seuratessa ei voi muuta kuin kauhistella ihmisten empatian puutetta ja kärkkyyttä arvostella toisia. Todella surullista minusta, menkää itseenne.
Muille painonsa kanssa painiskeleville paljon tsemppiä! Olette ihania aivan omina itsenänne, painoon katsomatta, sanokoot muut mitä tahansa. Itse taivun heikkona muiden mielipiteisiin ja pakotan laihduttamista mahtuakseni normeihin. Te, jotka ylpeänä kannatte kilojanne ja nautitte elämästä: kadehdin teitä. Ja pyydän anteeksi, minä en vain jaksa pilkkaa enää.
Hyvää kevättä.
Ajattelin kertoa oman tarinani muita painonsa kanssa kamppailevia rohkaisemaan.
Pituudeltani olen 160. Painoni? No, siihen päästään myöhemmin. Liikalihavuuteni juuret ovat varhaisnuoruudessa, jolloin elämässäni tapahtui paljon musertavia asioita, oli alkoholismia ja läheisten itsemurhia, perheväkivaltaa ja niin edelleen. Painonnousuni alkoi kun eräänä päivänä ollessani 13-vuotias päätinkin syödä 2 leivän sijasta 3. Leipä kun maistui niin hyvältä ja ajattelin, että miksipäs ei. Muistan tämän hetken todella hyvin, koska lohturuoka-syömiseni nosti silloin ensimmäistä kertaa päätään. Pikkuhiljaa vuosien varrella lohtusyömiseni kartutti kiloja. Riparilla olin vielä normaalipainon rajoissa, sillä lohturuokani koostui nimenomaan suht´ terveellisestä kotiruuasta, ei roskaruuan ahmimisesta.
Peruskoulun loppuun mennessä painoni oli jo yli 80 kiloa, sillä elämäni kääntyi päälaelleen yhden vuoden aikana. Mainittakoon vain, että ihmisiä kuoli lähelläni.
Lukio kului lähinnä menetyksistä toipuen. Ja syöden. On se sitten ihmeellistä, kuinka ruoka voi auttaa jaksamaan. Hyvästä ruuasta tuli minulle jotain, minkä vuoksi jaksaa iltaan asti, oli jotain odotettavaa. Päivät kuluivat odotellessa iltaa, jolloin söin.
Olen usein toivonut, että olisin helpottanut pahaa oloani millä tahansa muulla keinolla kuin syömisellä. Huumeilla, Jumalalla, yltiöpäisellä kuntoilulla.. Miksi? Koska lihavuutta ei yhteiskunnassamme hyväksytä. Ainakin esimerkiksi anoreksikkona olisin sosiaalisesti hyväksytty ja sopisin "kauneuden normeihin". Nooh, tehty mikä tehty.
Lukioni kului lihavuudesta huolimatta hyvällä menestyksellä. Ylioppilaskirjoitukset menivät erinomaisesti ja pääsin opiskelemaan unelmieni alaa yliopistoon. Voitteko kuvitella? Eihän lihavilla ihmisillä oli itsekuria minkään suhteen, he ovat laiskoja ja saamattomia sohvaperunoita, eikö? :)
Yliopisto-opiskeluihin mennessä olin saanut jonkinlaisen mielenrauhan kaiken elämässäni tapahtuneen suhteen, joten en enää henkisesti tarvinnut lohturuokaa. Mutta yllätys, yllätys: vanhoista tottumuksista on vaikea päästä eroon! En yksinkertaisesti osannut syödä terveellisesti. Paastosin koko päivän ja illalla söin, liikuntaa lisäsin, mutta nälissäni sorruin iltaisin voileipiin sun muihin. Sitten tapahtui jotain, mikä muutti elämäni. Rakastuin. Tavatessani avomieheni painoin 98 kiloa, painoindeksini oli siis yli 38. Miksi painoni tippui yhtäkkiä nyt? En vain kehdannut syödä hänen seurassaan, enkä varsinkaan sellaisia annoksia joihin olin vuosien varrella tottunut. Painoni putosi puolessa vuodessa 10 kiloa. Ei mikään hirmutahti, tiedän, mutta sain siitä itseluottamusta.
Sitten junnasin 90 tienoilla vuoden, kunnes viimein otin itseäni kunnolla niskasta kiinni vuoden vaihteessa. Aloitin joulukuussa syömään kevyemmin ja otin uuden vuoden jälkeen 2 viikon Nutrilett-kuurin. Painoni alkoi pudota. Kahden kuukauden laihduttamisen jälkeen herpaannuin ja diettini lipsui niin ettei paino tippunut ollenkaan. Nyt kuitenkin pääsin taas kärryille ja laihduttaminen jatkuu. Painoa on tällä hetkellä 77 kiloa.
Joku siellä nyt ihmettelee, että mikä tämän romaanin pointti on. Niin? No se on se, että joskus syöminen on tapa selvitä vaikeasta elämäntilanteesta. Ei hyvä vaihtoehto, mutta jos se auttaa jaksamaan eteenpäin ja toipumaan, niin voiko sen tuomita? Minun mielestäni ei (sori nyt jos olette eri mieltä). TOinen pointtini on kysymys siitä miksi halusin laihtua. Ja miksi? Siksi, että sain kuulla aivan tuntemattomilta ihmisiltä ivallisia kommentteja ulkonäöstäni. Joka puolella tuputettiin kuvia langanlaihoista ihmisistä ja ympärillä huudetaan "lihavat ovat taakka yhteiskynnalle"...EN jaksa tällaista. Mitä oikeutta muilla on arvostella minua ulkonäköni perusteella ja tuomita minut laiskaksi, saamattomaksi ällötyksesti sen perusteella, kuinka paljon vaaán viisari värähtää? Itse en arvostele, muita ulkonäön perusteella, enhän voi sen perusteella tietää IHMISESTÄ yhtään mitään. Ehkä olen heikko ihminen, kun yhteiskunnan painostuksesta tunnen, että minun on pakko laihtua. Laihduttaminen on yhtä kurjuutta ja olo on pääosin ihan paska, mutta mitäpä siitä?
Tätä palstaa seuratessa ei voi muuta kuin kauhistella ihmisten empatian puutetta ja kärkkyyttä arvostella toisia. Todella surullista minusta, menkää itseenne.
Muille painonsa kanssa painiskeleville paljon tsemppiä! Olette ihania aivan omina itsenänne, painoon katsomatta, sanokoot muut mitä tahansa. Itse taivun heikkona muiden mielipiteisiin ja pakotan laihduttamista mahtuakseni normeihin. Te, jotka ylpeänä kannatte kilojanne ja nautitte elämästä: kadehdin teitä. Ja pyydän anteeksi, minä en vain jaksa pilkkaa enää.
Hyvää kevättä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Edellinen dieettini katkesi motivaation puutteeseen, joka johtui
a) paras ystäväni sairastui syöpään ja kuoli, olin
hänen tukihenkilönsä
b) mieheni sairastui hyvin vakavasti, kävi lähellä
kuolemaa, olin hänen tukihenkilönsä toipumisen
aikana
c) työpaikalla oli fuusio, usea hyvä työkaveri sai
kenkää, olin heillekin tukihenkilö, pelkäsin myös
oman pallini puolesta
Nämä kaikki siis tapahtuivat YHTÄ AIKAA. No, en tosiaan jaksanut silloin laskea kaloreita tai pisteitä, päin vastoin. Dieetti meni silloin pieleen, nyt olen aloittanut uudelleen. Hyvin menee, toivottavasti aurinko paistaisi elämään tässä nyt edes sen aikaa että saisin homman suoritettua. Taidan olla juuri sellainen ahdistukseen syöjä, pitää miettiä millä tulevista ahdistuksista selviäisi paisumatta huomattaviin mittoihinn. = o D
Niinpä niin, kaikkea elämässä sattuu ja tapahtuu ja silloin kaloreiden laskeminen ja ulkonäöstä murehtiminen jää taka-alalle...
Ahdistukseen syöminen todella on keino selvitä vaikeista elämäntilanteista (ja nyt kaikki laihat ihmiset nauraa), siinä missä muutkin liiallisuuksiin menevät keinot kuten alkoholi, huumeet, liikunta...
Tsemppiä ja jaksamista sinulle, aika parantaa haavat.
Kun elämässäni on tapahtunut ikäviä asioita, niin olen aina menettänyt totaalisesti ruokahaluni.
En tiedä mistä johtuu, mutta mikään ei maistu miltään, kun olen onneton.
Kun erosin entisestäni, niin laihduin 10 kiloa, koska olin niin murtunut.
Myöhemmin, kun taas rakastuin uudelleen, söin kilot takaisin, ruokahalut tulivat takaisin.
Kun taas sisarelleni tapahtui viime vuonna vakava onnettomuus, laihduin monia kiloja, koska en tuntenut viikkokausiin nälkää lainkaan, en siis syönytkään kuin vähän väkisin toisinaan.
Muutenkin masennuskausinani syöminen on kuin unohtunut.
kuulun siihen ryhmään, jolla ruokahalu menee aivan täydellisesti kun tapahtuu jotain ikävää.En saa kuin muutaman haarukallisen ruokaa alas päivän aikana jos sitäkään.Kun ex-poikaystäväni jätti minut noi vuosi sitten tavattuaan uuden naisen,en syönyt yli viikkoon muuta kuin pari palaa leipää.Oksetti kun yrittikin laittaa ruokaa suuhun.Pakolla yritin syödä joka päivä jotain,mutta ei...
Eipä siitä tuntunut mitään haittaa olevan,ei edes heikottanut, mutta mahalaukku ilmeisesti kutistuu jo noin lyhyessä ajassa.Kun tuon reilun viikon jälkeen osallistuin työporukan pippaloihin,en saanut syötyä kuin kolmanneksen annoksesta,maha aivan täynnä heti.
Toisilla suru aiheuttaa ahmimista,toisilla ruokahaluttomuutta.
Mulla on sama tilanne. Olin johonkin 16-vuotiaaseen normaalipainoinen,kunnes masennus sai mut syömään ihan hullun lailla. Nykyään olen 19 vuotias ja ylipainoinen.
En todellakaan tiedä miten selviäisin tästä. Elämänhalu muutenkin ihan nollilla,niin en oikeen näe edes mitään syytä laihtua. Tai näen toki,mutta sitkeyteni ei vain taida riittää siihen,koska näen elämäni kauttaaltaan turhana. Mutta kyllä mä tästä kärsin. Kärsin todella kovasti, Häpeän olla ihmisten ilmoilla ja erityisesti tuttujen..masennuksen kierre vaan pahenee koko ajan ja itsemurha ajatukset ovat koko ajan mielessä..