Tilanteeni on oikeasti ehkä huvittava, mutta ei kuitenkaan kovin naurata.
Olen seurustellut hieman yli neljä vuotta mukavan nuorukaisen kanssa ja ikää minulla on 23 ja miehellä 25. Ongelmana on kihlautuminen ja siitä seuraavat häät sitoutumisineen.
Mies kosi noin kolmen vuoden seurustelun jälkeen ja silloin olin epävarma ja pyysin vielä odottamaan. Nyt aikaa on hieman yli vuosi ja mies pyysi uudestaan. Olin innoissani, mutta kun mentiin liikeeseen ostamaan sormuksia, minulle iski hirvittävä paniikki ja ahdistus. Itkin ja itkin, etten tahdokkaan vielä. Näin on käynyt jo kahdesti lyhyen ajan sisällä. Mutta heti kun mies on luvannut, että "odotellaan nyt vielä", alan kuitenkin jo puhumaan kuinka mukavaa olisi perustaa perhe ja mennä naimisiin. Kuitenkin tuntuu, että sitten kun oikeasti pitäisi tehdä jotain, menen totaaliseen paniikkiin eikä hommasta tule mitään.
Olen yrittänyt pohtia outoa käytöstäni, mutta en kuitenkaan siinä ole onnistunut. Toisaalta, miekkonen on ensimmäinen ja tällä hetkellä ainoa poikaystäväni, joten kai sitä jotenkin on sitten epävarma. Mies on kaikinpuolin kunnollinen ja oikea minulle, mutta en ymmärrä miksi epäröin.
Paha olo on tietenkin, kun jahkailen ja toinen kuitenkin tahtoo odottaa vielä vuodenkin jälkeen. Olen puhunut ahdistuksestani hänen kanssaan ja hän on edelleen luvannut odottaa.
Eli, onko kenelläkään (tai ollut) samanlaisia tuntemuksia? Tilanne on monintavoin ahdistava ja toivoisin saavani siihen selvyyden jo miehenkin takia. Asiaa ei auta tietenkään ne tuhannet ja taas tuhannet satutarinat, joissa kihloihin mentiin viikon päästä ja seuraavana kesänä naimisiin.
Olen seurustellut hieman yli neljä vuotta mukavan nuorukaisen kanssa ja ikää minulla on 23 ja miehellä 25. Ongelmana on kihlautuminen ja siitä seuraavat häät sitoutumisineen.
Mies kosi noin kolmen vuoden seurustelun jälkeen ja silloin olin epävarma ja pyysin vielä odottamaan. Nyt aikaa on hieman yli vuosi ja mies pyysi uudestaan. Olin innoissani, mutta kun mentiin liikeeseen ostamaan sormuksia, minulle iski hirvittävä paniikki ja ahdistus. Itkin ja itkin, etten tahdokkaan vielä. Näin on käynyt jo kahdesti lyhyen ajan sisällä. Mutta heti kun mies on luvannut, että "odotellaan nyt vielä", alan kuitenkin jo puhumaan kuinka mukavaa olisi perustaa perhe ja mennä naimisiin. Kuitenkin tuntuu, että sitten kun oikeasti pitäisi tehdä jotain, menen totaaliseen paniikkiin eikä hommasta tule mitään.
Olen yrittänyt pohtia outoa käytöstäni, mutta en kuitenkaan siinä ole onnistunut. Toisaalta, miekkonen on ensimmäinen ja tällä hetkellä ainoa poikaystäväni, joten kai sitä jotenkin on sitten epävarma. Mies on kaikinpuolin kunnollinen ja oikea minulle, mutta en ymmärrä miksi epäröin.
Paha olo on tietenkin, kun jahkailen ja toinen kuitenkin tahtoo odottaa vielä vuodenkin jälkeen. Olen puhunut ahdistuksestani hänen kanssaan ja hän on edelleen luvannut odottaa.
Eli, onko kenelläkään (tai ollut) samanlaisia tuntemuksia? Tilanne on monintavoin ahdistava ja toivoisin saavani siihen selvyyden jo miehenkin takia. Asiaa ei auta tietenkään ne tuhannet ja taas tuhannet satutarinat, joissa kihloihin mentiin viikon päästä ja seuraavana kesänä naimisiin.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Olet viisas. Joka toinen avioliitto nykyisin päättyy avioeroon. Jos et mene avioliittoon, ei se suhde päätykään avioeroon. Jos taas sulhasesi kyllästyy oikutteluusi, niin olet saanut mitä olet tilannut. Onnea elämääsi.
Kerrot, että kyseessä on ensimmäinen vakava suhteesi. Se varmasti on yksi syy. Koska sinulla ei ole aikaisempia kokemuksia parisuhteesta, et ole oikein varma, millainen on toimiva parisuhde.
Kirjoitit:
"Mies on kaikinpuolin kunnollinen ja oikea minulle, mutta en ymmärrä miksi epäröin."
Suoraan sanottuna tuollainen "kaikinpuolin kunnollinen" ei riitä. Jos tuo on ainoa, millä voit perustella suhdettanne, niin pelkään pahoin että huonosti tuossa käy. Sen oikean miehen pitää sytyttää. Sinun pitää rakastaa häntä kaikesta sydämestäsi. Sinun pitää himoita häntä - ei koko aikaa, mutta ainakin joskus. Monet ihmiset ovat parisuhteessa, jossa on hyvä olla. Voi kuitenkin olla, että kyseinen suhde on enemmänkin ystävyys- kuin rakkaussuhde. Jos teidän suhteenne on sellainen, ei ole ihme, että epäröit.
Naimisiin haluaminen voi kohdallasi olla myös sitä, että haluat perheen. Haluat aviomiehen ja lapsia. Toisaalta ehkä jokin sisimmässäsi huutaa, ettei nykyinen miehesi ole sinulle se oikea.
Viestini on ehkä hiukan masentava, mutta haluan herättää ajatuksia. En väitä mitään, mutta toivon että mietit hartaasti miestäsi ja omia tunteitasi. Minulla oli nimittäin samantyylisiä tunteita aikoinaan, ja me päädyimme eroon. Vasta nyt, kun olen naimisissa sen oikean kanssa, ymmärrän, miten väärän ihmisen kanssa aikoinaan elin.
Voi tietysti olla, että suhde on sinulle oikea. Siinäkin tapauksessa olisi hyvä, jos saisit selvitettyä tunteesi. Suosittelen kuitenkin, että otat yhdeksi mahdollisuudeksi sen, ettet rakasta miestäsi tarpeeksi. Se nimittäin on kuvauksesi perusteella täysin mahdollista.
Viestisi hieman masensi, mutta olennaista oli viesti.
Tuo syttyminen on tavallaan huono aspekti, koska yhdessä on oltu kuitenkin jo monta vuotta, eikä kumpikaan ole enää vastarakastunut. Mutta ymmärsin kuitenkin idean.
Lisäksi "kaikinpuolin kunnollinen" tarkoitan, että miekkosen arvomaailma ja ajatukset ovat hyvin pitkälti samoja kuin minulla ja hän todellinen sielunkummppani.
Kiitos ajatuksista!
Meillä iät on aikalailla samat kuin teillä kuten myös seurusteluaikakin. Erona on se että mentiin kihloihin jokunen hetki sitten. Viakka virallinen kosinta ei ollutkaan mitenkään romanttinen, itse en kehdannut kieltäytyä. Vastasin aluksi että katenllaan sitten, mutta ukko meni sen verran tolaltaan että piti sormuksen mennä hakemaan. Eikä siin'ä mitään, meillä menee yhä erittäin hyvin ja tiedän haluavani olla kyseisen miehen kanssa tulevaisuudessakin. Oma mielipiteeni on ettei kihlausajan kuitenkaan tarttisi venyä kun vuoteen, eli kohtapuoleen pitäisi olla häät ajankohtaiset ja sehän vasta ahdoistaa!! Moneen kertaan olen jahkaillut että olisi pitänyt mennä kihloihinkin vasta joskus tulevaisuudessa.
Mutta nykyaikanahan mikään ei pakota menemään kihloihin ja naimisiin. Joten miksi kiirehtiä. Toisaalta hommahan ei kuitenkaan muuta mitään suhteessa... Joten eihän suhteen "virallistamisellä" pitäisi olla mitään kiirettä erityisesti jos miehelläsi ei ole mitään vastaan.
Jos olisit mies tuollainen jahkailu ja "sitoutumiskammohan" olisi varsin normaalia :)
>>Jos olisit mies tuollainen jahkailu ja >>"sitoutumiskammohan" olisi varsin normaalia :)
*nauraa* Niinpä!
yleistä. Mä ainakin aloin miettiä vähän ennen häitä, että mitä oikein oon tekemässä ja oonko varma että haluan oikeesti naimisiin. Aika stressaavia ajatuksia olivat, mutta kertovat mielestäni siitä, että pitää ko. asioita tärkeinä. Naimisiin mentiin ja tyytyväinen olen päätökseemme ollut.
"Lisäksi "kaikinpuolin kunnollinen" tarkoitan, että miekkosen arvomaailma ja ajatukset ovat hyvin pitkälti samoja kuin minulla ja hän todellinen sielunkummppani."
Naimisiin vain! Olen vuorenvarma, että tuollaiselle perustalla perustettu liitto kestää paremmin kuin sellainen, joka sytyttää. Se liekki ei näet kestä koko elämää kuin aniharvoilla. Pitkällä aikavälillä yhdessä pitäviä tekijöitä ovat ystävyys, luottamus, tuttuus ja jakamisen ilo. Syvä ystävyys pitää yllä myös intohimoa vähintään hetkittäin, mutta syvä intohimo ei pidä yllä ystävyyttä ja kuolee ennen pitkään itsekin.
Näin olen omista suhteistani oppinut, yleistämisestä en tiedä.
Olen 20-vuotias, mieheni 22. Olemme seurustelleet kolmisen vuotta emmekä ole vielä kihloissa, vaikka asiasta on puhetta ollutkin ja varmaan tulee ajankohtaiseksi, jahka saamme vähän harjoitella yhdessä asumista. Minä myös stressaan kaikista muutoksista luonnottoman paljon ja varmasti aivan ilman syytä. Haluan vain olla varma, etten tee mitään mitä joutuisin joskus katumaan. Meillä menee kaikin puolin hyvin, olemme onnellisia ja meillä on varmasti hyvät edellytykset tooodella pitkään parisuhteeseen. Silti epäilyttää se yhteenmuutto ja ne kihlatkin sitten kun tulevat ajankohtaiseksi. Kun näin "turvassa" saa ajatella vaikka niitä kihloja, pelkkä ajatuskin tekee minut iloiseksi, totta kai haluan elää tämän miehen rinnalla loppuikäni. Mutta heti jos asia ihan oikeasti otetaan esiin, menen paniikkiin. En usko että siinä on mitään huolestuttavaa, se kertoo vain että ihminen todella harkitsee asioita eikä ole kevytkenkäinen.
Mulla oli ihan samanlainen tilanne mun ensimmäisen poikaystävän kanssa. Oltiin tutustuttu joskus lukioiässä ja seurusteltu n. 3 vuotta. Se kosi mua kolme kertaa n. vuoden sisällä ja aina mä vaan epäröin. Yritin keksiä jonkun syyn siirtää kihlautumista: mitä jos mentäis kihloihin vasta juhannuksena, lomamatkalla ulkomailla ym. Ei sitten onneks koskaan menty. Mies haluskin lopulta erota, kun oli löytänyt uuden naisen. Ne menikin kihloihin aika pian tutustumisen jälkeen, viimeks kun kuulin niin mies oli jo kihloissa uuden nasen kanssa. Aluks se tuntu hemmetin pahalta, mutta näin viiden vuoden jälkeen oon vaan tyytyväinen.. Mulla oli kai alitajunnassa se tieto ettei se ollut mitään lopullista. En kai edes ollu rakastanu sitä miestä, olin vaan niin nössö etten uskaltanu erota.