Ikävä, on kyllä tunteista kauhein. Mitä edes ikävöit?

Häntä tummahiuksista naista joka tuli tänään vastaan... Ikävöin oikeasti enkä pelleilisi täällä hänen kustannuksellaan..

Ei ole. Kamalinta on kun on yksin, ahdistunut, toivoton ja vailla uskoa. Mutta sitten helpottaa kun Jeesus kutsuu luokseen ja Raamatun kautta oppii Hänet tuntemaan. Sitten sitä vaan on iloinen rakkaudesta ja kaipuusta. Ne ovat hyviä asioita. Ja siitä että Jeesus on itsensä uhrannut syntien sovitukseksi. Sellainen Jumala on. Hän loi maailman jossa ihmiset epäonnistuvat kaikki, uhratakseen itsensä niiden puolesta, ketkä uskovat Jumalan Poikaan ja kääntävät selkänsä synneilleen. Mitä se sitten tarkoittaa kun Jumala kuka on kaiken Luoja, myös ajan, ristiinnaulitaan. Sitä voi jokainen miettiä. Onko niin että ne naulat lyödään Hänen käsiinsä ja jalkoihinsa tänään yhtälailla kuin silloin kuin se tapahtui?

Minäkin ikävöin tummahiuksista naista, aivan ihanaa. Näen hänet ensiviikolla.

Kokonaista kaipaan ja niitä ei olla kuin yksi, summamutikasa ny vain heitin, vaikea on pukea ajatukset sanoiksi.

Mä luulen että mielenterveysongelmaisten on vaikeempi kestää tavallisiakin negatiivisia tunteita, kuten normaalia ikävän tunnetta ja yksin elämistä.

Itsellä kun oli vaikea tasoinen depressio, niin huomasin saman. Normaalitkin negatiiviset tunteet tuntui todella vaikeilta kestää. Ne oli vaan ihan liikaa sen depressio fiilisten päälle.

Terveenä tavallinen ikävän tunne on aikas laimeeta. Jos miettii että 10 vuotta kannoin järjettömän voimakasta henkistä tuskaisuutta ja elin sen kanssa opiskellen ammatit sun muut, niin joku ikävä tavallisella terveellä tasolla on todella helppoa kestää. Oikeestaan ei sitä edes havainnoi haittaavaksi tunteeksi.

Vertailen nyt vakavuusasteita:

Vaikea asteiseksi luokiteltu depressio on tuskaltaan kuin sulta ois jokin raaja ilman nukutusta amputoitu.

Normaali tasoinen ikävä on taas kuin ilman nukutusta sulla menee tikku sormeen ja et saa sitä tikkua pois. Se häiritsee sen verran että sen tuntee, mutta välillä et edes huomaa sitä.

Pahin mitä eläessäni oon kokenut on enemmänkin olotila joka aiheuttaa kovaa tuskaa, muttet pysty asiaa ratkaseen ja poistaan. Voimakasta pahoinvointia aiheuttava olitila jossa joutuu olemaan pitkään eikä kykene tekeen asialle mitään itse kun asiat ei oo omissa käsissä. Se hajottaa. On taskasta psyykeelle.

esim. vakava masennus joka oli pakko kestää niin kauan kuin sitä kesti ja sitähän kesti. 10 vuotta ja olo neuvoton kun itse ei voinu tehdä mitään muuta kuin olla kärsivällinen ja yrittää luottaa parempaan huomiseen että joskus vielä näen päivän terveenä. ilman että kaverina kulkee äärimmäinen tuskaisuus ja synkkyys.

Se tosin oli uusi kriisin paikka kun sitten tuli se päivä, sillä kun 10 vuotta oli semmonen kaveri aina läsnä, tuntui tyhjältä ja kolkolta kun se poistui sillä terve on terve ja maailma kohtelee sua sitten terveenä. Vaatimukset kasvaa ja se miten kovaa se paine sitten iskee päälle kun sua ei enää kohdella pitkäaikaissairaana vaan odotetaan kestävyyttä ja joudut hyppään suorituskeskeiseen maailmaan.. Shokki

Poismenneitä läheisiäni.

Entistä elämääni

Ikävöin niitä kesäisiä päiviä hänen seurassaan.

Kaukana olevaa miestä, jota en voi saada. Hän on liian kaukana. Rakkauteni ulottumattomissa. Välillä huimaa, kun mietin häntä ja on huono olo.