Tässä toinen novelli, kommentoikaa, kiitos! On aika vanha jo, tässäpä tämä, en viitsi enempiä höpötellä:
Seisoin kadulla kylmissäni. Lunta oli satanut jo kolme päivää ja pakkanen oli kiristynyt pariinkymmeneen asteeseen. Kiireiset ihmiset kävelivät nopein askelin ohitseni kantaen käsissään kauppakasseja ja laukkuja. Asemalta tuli solkenaan ihmisiä ja taksit ottivat kyytiinsä taksijonossa seisovia. Liikuttelin sormiani ja varpaitani. Hengitykseni höyrysi, ja nenäni oli mennyt tunnottomaksi. Katsoin suurta kelloa aseman katolla, se oli vasta varttia vaille.
Mieleni teki mennä sisään odottamaan, mutta olin luvannut olla vastassa ulkopuolella, missä ei ollut tungosta. Liikuskelin lämpimikseni vaateliikkeiden näyteikkunoiden edessä. Alennusmyynnit olivat lopuillaan. Laskin mielessäni, mitä opistotuestani mahtaisi jäädä jäljelle laskujen jälkeen, ja totesin, ettei rahoista enää riittäisi haaveilemaani paitaan. Ehkä isältä saisi jollain konstilla kiskottua pari kymppiä.
Loputtomalta tuntuneen hetken jälkeen kello tuli tasan. Iltapäivä oli hämärtynyt viimeisen vartin aikana masentavasti. Toivoin, että kevät tulisi nopeammin. Olin odottanut Annan tuloa monta tuskaisan pitkää viikkoa. Joulusta tuntui olevan ainaki pari kuukautta. Mieleni piristyi, kun näin tutun hahmon tulevan hitaasti, mutta varmasti minua kohti. Anna kantoi suurta matkalaukkua ja pudotti sen maahan, kun hyppäsin hänen kaulaansa. Melkein kaaduimme jäisellä kadulla. Rutistin voimieni takaa siskoani ja toivoin, että seuraava viikko kuluisi yhtä hitaasti kuin vuosi.
Nyt vasta huomasin, miten kova ikävä minulla olikaan Annaa ollut. Syksyllä, kun siskoni oli muuttanut kauas opiskelemaan, maailmani oli romahtanut täysin. Olin jäänyt yksin taistelemaan ilman tukevaa olkapäätä ja auttavaa kättä. Olin viime syksyyn saakka naiivisti uskonut, että olisimme Annan kanssa erottamattomat, ettei meidän väliimme tulisi mikään. Jos olisin voinut, olisin lähtenyt perässä, mutta minullakin oli vastuu kannettavana. Olin oppinut viimeisien kuukausien aikana vahvaksi ja pärjäämään yksin. Tajusin, että minun täytyi olla vuorostani vahva ja ottaa vastuuta omille harteilleni, huolehtia asioista.
Lähdimme Annan kanssa kävelemään kotia kohti. Kyselin kuulumiset ja olin aina yhtä innoissani, kun Anna kertoi opiskelijanelämästään ja yliopistosta. Toivoin, että oma lukioaikani kuluisi nopeammin ja voisin pian lähteä pois kotoa. Anna kyseli pikkukaupungin kuulumiset ja viimeisimmät juorut. Tulimme vihdoin rivitalon pihaan ja avasin ulko-oven pieneen asuntoomme. Vastaan tuli tunkkainen ilma, ja eteinen oli täynnä vaatteita. Olohuoneessa pauhasi televisio ja vesihana valutti kovaäänisesti vettä lavuaariin. Tiskipöytä pursusi likaisia astioita. Pöydällä lojui valmisruokapakkauksia ja tyhjiä olutpulloja. Purin huultani ja yritin hymyillä. Olin käyttänyt eilisestä tunteja asunnon siivoamiseen ja taas se oli samanlainen kuin aloittaessani. Viha nousi pintaan ja mieleni teki kiljua. Anna vain seisoi hiljaa paikoillaan.
Itku kurkussa menin toiseen pienistä makuuhuoneista ja löysin sängyltäni Ellin koulurepun. Mietin, oliko siskoni mennyt jonkun kaverinsa luokse, vai oliko isä taas ottanut hänet mukaansa. Raivostuin ja näppäilin Ellin kaverin kotinumeron. Kukaan ei vastannut ja jatkoin soitellen naapureille. Kukaan ei tiennyt Ellistä mitään. Menin keittiöön, jossa Anna latoi likaisia astioita koneeseen ja täytti muovipussin roskilla. Minä kokosin tyhjät pullot toiseen pussiin ja kurkistin jääkaappiin. Keltaisen valon lisäksi löytyi enää puolillaan oleva karjalanpiirakkapaketti ja puolikas kurkku. Laskin pussissa olevat pullot ja viimeiset eurot, joita olin säästänyt kitkutellen.
Anna oli hiljaa, enkä minäkään halunnut enää selitellä. Se oli turhaa tässä vaiheessa. Olin salannut isän ratkeamisen Annalta. Jouluun asti asiat olivat menneet vielä kohtuullisen hyvin, mutta välipäivinä isä sai potkut ja ryyppyputki oli edelleen päällä. Olin luvannut Annalle, itselleni ja Ellille, että pärjäisi ja meillä menisi hyvin. Päivä toisensa jälkeen olin toivonut, että isä olisi löytänyt töitä, edes etsinyt niitä ja lopettanut juomisen. Maailmani oli täynnä turhia toiveita.
Anna huokaisi raskaasti ja pyyhki kyyneleitä poskiltaan. Olin pahoillani siitä, että Anna joutui taas murehtimaan meitä ja meidän pärjäämistämme. Olin pettänyt hänen luottamuksensa ja häpeissäni yritin selittää. Vedin takin ylleni ja Anna lähti mukaan ruokakauppaan. Hän rukoili minua kertomaan, kuinka asiat oikeasti olivat. Itkin Annalle sitä, miten voimaton olin isää vastaan. Elli joutuisi kokemaan sittenkin saman lapsuuden kuin minä ja Anna ollessamme pieniä. Olin toivonut, että isä olisi jo muuttunut lopullisesti niistä ajoista, mutta vaikeudet jatkuivat edelleen.
Me kävelimme lähikapakan ohi ja ikkunasta näin baaritiskillä notkuvan ylipainoisen miehen. Purin hampaat yhteen ja marssin vihaisena sisään. Anna seurasi perässä. Hän otti puolillaan olevan tuopin isän suuresta kourasta, minä nostin heiveröisen pikkusiskoni syliini ja olin valmis huutamaan keuhkojeni täydeltä. Isäni katsoi meitä harhailevin katsein ja sopersi jotain vapaapäivästä ja rentoutumisesta. Anna oli vähällä lyödä päin isän pöhöttyneitä kasvoja. Anna pyyhki kyyneleet poskiltaan ja pyysi isän lompakon. Vastahakoisesti isä ojensi kuluneen nahkalompakkonsa ja Anna otti viimeisen kympin setelin.
Me lähdimme kävelemään kohti kauppaa. Elli itki sylissäni, varmasti peloissaan ja nälissään. Anna kietoi kätensä meidän ympärillemme ja pyysi anteeksi sitä, että oli jättänyt meidät.
Seisoin kadulla kylmissäni. Lunta oli satanut jo kolme päivää ja pakkanen oli kiristynyt pariinkymmeneen asteeseen. Kiireiset ihmiset kävelivät nopein askelin ohitseni kantaen käsissään kauppakasseja ja laukkuja. Asemalta tuli solkenaan ihmisiä ja taksit ottivat kyytiinsä taksijonossa seisovia. Liikuttelin sormiani ja varpaitani. Hengitykseni höyrysi, ja nenäni oli mennyt tunnottomaksi. Katsoin suurta kelloa aseman katolla, se oli vasta varttia vaille.
Mieleni teki mennä sisään odottamaan, mutta olin luvannut olla vastassa ulkopuolella, missä ei ollut tungosta. Liikuskelin lämpimikseni vaateliikkeiden näyteikkunoiden edessä. Alennusmyynnit olivat lopuillaan. Laskin mielessäni, mitä opistotuestani mahtaisi jäädä jäljelle laskujen jälkeen, ja totesin, ettei rahoista enää riittäisi haaveilemaani paitaan. Ehkä isältä saisi jollain konstilla kiskottua pari kymppiä.
Loputtomalta tuntuneen hetken jälkeen kello tuli tasan. Iltapäivä oli hämärtynyt viimeisen vartin aikana masentavasti. Toivoin, että kevät tulisi nopeammin. Olin odottanut Annan tuloa monta tuskaisan pitkää viikkoa. Joulusta tuntui olevan ainaki pari kuukautta. Mieleni piristyi, kun näin tutun hahmon tulevan hitaasti, mutta varmasti minua kohti. Anna kantoi suurta matkalaukkua ja pudotti sen maahan, kun hyppäsin hänen kaulaansa. Melkein kaaduimme jäisellä kadulla. Rutistin voimieni takaa siskoani ja toivoin, että seuraava viikko kuluisi yhtä hitaasti kuin vuosi.
Nyt vasta huomasin, miten kova ikävä minulla olikaan Annaa ollut. Syksyllä, kun siskoni oli muuttanut kauas opiskelemaan, maailmani oli romahtanut täysin. Olin jäänyt yksin taistelemaan ilman tukevaa olkapäätä ja auttavaa kättä. Olin viime syksyyn saakka naiivisti uskonut, että olisimme Annan kanssa erottamattomat, ettei meidän väliimme tulisi mikään. Jos olisin voinut, olisin lähtenyt perässä, mutta minullakin oli vastuu kannettavana. Olin oppinut viimeisien kuukausien aikana vahvaksi ja pärjäämään yksin. Tajusin, että minun täytyi olla vuorostani vahva ja ottaa vastuuta omille harteilleni, huolehtia asioista.
Lähdimme Annan kanssa kävelemään kotia kohti. Kyselin kuulumiset ja olin aina yhtä innoissani, kun Anna kertoi opiskelijanelämästään ja yliopistosta. Toivoin, että oma lukioaikani kuluisi nopeammin ja voisin pian lähteä pois kotoa. Anna kyseli pikkukaupungin kuulumiset ja viimeisimmät juorut. Tulimme vihdoin rivitalon pihaan ja avasin ulko-oven pieneen asuntoomme. Vastaan tuli tunkkainen ilma, ja eteinen oli täynnä vaatteita. Olohuoneessa pauhasi televisio ja vesihana valutti kovaäänisesti vettä lavuaariin. Tiskipöytä pursusi likaisia astioita. Pöydällä lojui valmisruokapakkauksia ja tyhjiä olutpulloja. Purin huultani ja yritin hymyillä. Olin käyttänyt eilisestä tunteja asunnon siivoamiseen ja taas se oli samanlainen kuin aloittaessani. Viha nousi pintaan ja mieleni teki kiljua. Anna vain seisoi hiljaa paikoillaan.
Itku kurkussa menin toiseen pienistä makuuhuoneista ja löysin sängyltäni Ellin koulurepun. Mietin, oliko siskoni mennyt jonkun kaverinsa luokse, vai oliko isä taas ottanut hänet mukaansa. Raivostuin ja näppäilin Ellin kaverin kotinumeron. Kukaan ei vastannut ja jatkoin soitellen naapureille. Kukaan ei tiennyt Ellistä mitään. Menin keittiöön, jossa Anna latoi likaisia astioita koneeseen ja täytti muovipussin roskilla. Minä kokosin tyhjät pullot toiseen pussiin ja kurkistin jääkaappiin. Keltaisen valon lisäksi löytyi enää puolillaan oleva karjalanpiirakkapaketti ja puolikas kurkku. Laskin pussissa olevat pullot ja viimeiset eurot, joita olin säästänyt kitkutellen.
Anna oli hiljaa, enkä minäkään halunnut enää selitellä. Se oli turhaa tässä vaiheessa. Olin salannut isän ratkeamisen Annalta. Jouluun asti asiat olivat menneet vielä kohtuullisen hyvin, mutta välipäivinä isä sai potkut ja ryyppyputki oli edelleen päällä. Olin luvannut Annalle, itselleni ja Ellille, että pärjäisi ja meillä menisi hyvin. Päivä toisensa jälkeen olin toivonut, että isä olisi löytänyt töitä, edes etsinyt niitä ja lopettanut juomisen. Maailmani oli täynnä turhia toiveita.
Anna huokaisi raskaasti ja pyyhki kyyneleitä poskiltaan. Olin pahoillani siitä, että Anna joutui taas murehtimaan meitä ja meidän pärjäämistämme. Olin pettänyt hänen luottamuksensa ja häpeissäni yritin selittää. Vedin takin ylleni ja Anna lähti mukaan ruokakauppaan. Hän rukoili minua kertomaan, kuinka asiat oikeasti olivat. Itkin Annalle sitä, miten voimaton olin isää vastaan. Elli joutuisi kokemaan sittenkin saman lapsuuden kuin minä ja Anna ollessamme pieniä. Olin toivonut, että isä olisi jo muuttunut lopullisesti niistä ajoista, mutta vaikeudet jatkuivat edelleen.
Me kävelimme lähikapakan ohi ja ikkunasta näin baaritiskillä notkuvan ylipainoisen miehen. Purin hampaat yhteen ja marssin vihaisena sisään. Anna seurasi perässä. Hän otti puolillaan olevan tuopin isän suuresta kourasta, minä nostin heiveröisen pikkusiskoni syliini ja olin valmis huutamaan keuhkojeni täydeltä. Isäni katsoi meitä harhailevin katsein ja sopersi jotain vapaapäivästä ja rentoutumisesta. Anna oli vähällä lyödä päin isän pöhöttyneitä kasvoja. Anna pyyhki kyyneleet poskiltaan ja pyysi isän lompakon. Vastahakoisesti isä ojensi kuluneen nahkalompakkonsa ja Anna otti viimeisen kympin setelin.
Me lähdimme kävelemään kohti kauppaa. Elli itki sylissäni, varmasti peloissaan ja nälissään. Anna kietoi kätensä meidän ympärillemme ja pyysi anteeksi sitä, että oli jättänyt meidät.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kerronta kyllä kulki, mutta ehkä liikaa Annaan painottuen.Tramaattisen tarinan ainekset.
Vaikea antaa pisteytystä.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä tarinan traagisempaa osaa odotellessa 7
Tarinasi eteni hyvin, mutta loppu tuli vähän yllättäen. Jatkuuko tarinasi vielä? Mielestäni tässä olisi pidemmänkin tekstin aineksia. Mieti vielä tarinan loppua. Onko se loppu?
Minun silmään pisti se, että Minä-kertoja on huolissaan pikkusiskostaan ja kuitenkin odottaa, että pääsisi itsekin muuttamaan kotoa pois. Miten hän voi jättää pikkusiskonsa yksin isänsä kanssa?
Ehkä tekstissä voisi käsitellä enemmän minä-kertojan tuntemuksia siitä, että Anna on lähtenyt opiskelemaan. Siitä, kuinka hän joutuu olemaan kotona ja huolehtimaan kaikesta yksin. Esillä voi olla minä-kertojan tahto muuttaa pois kotoa, mutta samalla voisi tuoda esiin ongelman siitä, ettei hän pysty jättämään pikkusiskoaan yksin alkoholisoituneen isänsä luokse.
Tekstisi maailma oli kiinnostava ja tavallaan valmis. Annoin muutamia mietittäviä asioita, jotka ovat toki vain minun näkemyksiäni. Kaiken kaikkiaan pidin tekstistäsi kovasti.
Mulle iski huono omatunto.