Jumalan armo kuuluu kaikille

Olen jou­tu­nut jos­kus sy­viin aja­tuk­siin elä­mä­ni koh­ta­lois­ta ja va­lin­nois­ta­ni. Olen ky­sy­nyt, mik­si mi­nul­le kävi näin ja mitä olen men­nyt te­ke­mään. Olen toi­vo­nut, et­tä oli­sin osan­nut va­li­ta toi­sin.

Vai­vaa­vien ky­sy­mys­ten al­la olen tun­te­nut syyl­li­syyt­tä, hä­pe­ää ja voi­mat­to­muut­ta. Sie­lun­vi­hol­li­nen­kin on tul­lut mu­kaan tä­hän kiel­tei­seen ajat­te­luun ja lait­ta­nut ver­taa­maan mui­hin ih­mi­siin tai sii­hen ihan­ne­mi­nään, jota mi­nus­ta ei kos­kaan tul­lut.

Epä­täy­del­li­syys vie voi­mat ja on vai­ke­aa ol­la ar­mol­li­nen it­sel­leen. Ilo, rau­ha ja va­paus ovat jos­sit­te­lun ta­ka­na: Jos oli­sin va­lin­nut toi­sin, oli­sin on­nel­li­sem­pi. Us­ko­mi­nen­kin oli­si on­nis­tu­nut sil­loin pa­rem­min ja roh­ke­ni­sin kat­soa suo­rem­min ih­mi­siä sil­miin. Olo on kuin sie­lun haa­vo­ja re­vit­täi­siin au­ki.

Psal­mien kir­jaa lu­kies­sa voi ha­vai­ta, et­tä Daa­vi­din sie­lus­sa oli ar­ka paik­ka. Hän oli nuo­re­na hai­rah­tu­nut huo­ruu­den syn­tiin so­ta­pääl­lik­kö Uri­an vai­mon kans­sa. Peit­tääk­seen teon hän ajau­tui vie­lä mur­han syn­tiin. (2. Sam. 11.) Daa­vid sai myö­hem­min pa­ran­nuk­sen ar­mon syn­neis­tään, mut­ta ar­vet jäi­vät sie­luun py­sy­väs­ti (2. Sam. 12:13).

Van­hem­pa­na Daa­vid ane­li, et­tä Her­ra oli­si hä­nel­le ar­mol­li­nen, ei­kä unoh­tai­si hän­tä ja muis­tai­si hä­nen nuo­ruu­ten­sa syn­te­jä (Ps. 25:6–7). Elä­män Her­ra sai ris­til­lä ko­kea sen, mis­tä Daa­vid ru­koi­li ar­mah­dus­ta. ”Ju­ma­la­ni, Ju­ma­la­ni, mik­si hyl­kä­sit mi­nut?” (Matt. 27:46.) Me­kin saam­me ru­koil­la voi­maa, et­tä jak­sai­sim­me luot­taa Ju­ma­lan ar­moon.

Jee­sus ta­pa­si Be­tes­dan lam­mi­kol­la mie­hen, joka oli ol­lut ram­pa 38 vuot­ta. Mies ma­ka­si lam­mi­kon reu­nal­la. Ai­na kun lam­mik­ko kuo­hui, sii­hen en­sin as­tu­va pa­ra­ni. Ku­kaan ei aut­ta­nut ram­paa mies­tä, ja hän jäi mui­den jal­koi­hin. Sii­hen mies oli tyy­ty­nyt.

Jee­suk­sen piti ky­sy­myk­sel­lään he­rät­tää ram­pa mies olo­suh­tei­den la­maan­nut­ta­vas­ta vai­ku­tuk­ses­ta: ”Tah­dot­ko tul­la ter­veek­si?” (Joh. 5:2–9.) Jee­suk­sen sa­nat roh­kai­si­vat mies­tä luot­ta­maan Ju­ma­lan ar­moon, joka kuu­luu kai­kil­le. Mies ym­mär­si, et­tä hä­nen va­ja­vai­suu­ten­sa ei ol­lut uh­ka, vaan sii­hen si­säl­tyi us­kon kaut­ta uu­si mah­dol­li­suus.

Apos­to­li Paa­va­li poh­ti elä­mään­sä en­nen pa­ran­nuk­sen ar­mon saa­mis­ta. Hän piti it­se­ään apos­to­leis­ta vä­häi­sim­pä­nä, kos­ka oli vai­non­nut Ju­ma­lan seu­ra­kun­taa (1. Kor. 15:9). Hän myös koki jat­ku­vaa ki­pua syn­ti­syy­ten­sä ta­kia: ”Kuka va­pah­tai­si mi­nut täs­tä kuo­le­man ja syn­nin ruu­miis­ta?” (Room. 7:24.) Hän ei kiel­tä­nyt to­si­a­si­oi­ta it­ses­tään ja elä­mäs­tään, mut­ta ei kiel­tä­nyt myös­kään Ju­ma­lan ar­moa omal­le koh­dal­leen. ”Ju­ma­lan ar­mos­ta olen se mikä olen” (1. Kor. 15:10).

Paa­va­li opet­ti pi­tä­mään it­ses­tään koh­tuul­li­ses­ti sen us­kon mää­rän mu­kaan, jon­ka jo­kai­nen on saa­nut (Room. 12:3). Us­kon kaut­ta apos­to­li näki mah­dol­li­sek­si ko­kea ta­sa­pai­noa it­seen­sä koh­dis­tu­van to­tuu­del­li­suu­den ja ar­mol­li­suu­den vä­lil­lä.

Us­kon kaut­ta tun­nen, et­tä va­lin­nois­ta­ni huo­li­mat­ta saan ol­la Ju­ma­lan ar­mos­ta se mikä olen. Us­kon kaut­ta tie­dän, et­tä syn­ti­syy­des­tä­ni huo­li­mat­ta Her­ra on lau­pi­as. Us­kon kaut­ta myös luo­tan, et­tä kans­saih­mi­set osaa­vat ol­la mi­nul­le ar­mol­li­sia. Hei­kon us­ko­ni vah­vis­ta­mi­sek­si tar­vit­sen kui­ten­kin jat­ku­vaa Ju­ma­lan val­ta­kun­nan evan­ke­liu­min loh­du­tus­ta ja py­hien yh­tey­den ko­ke­mis­ta.

Matti Kontkanen