Oonko vaan jotenkin sokea kun en näe enää sitä? Vai oliko ikävästä, rakkaudesta ja hiustenväristä puhuminen kielletty aihe? Tää on niin sitä mitä mulle yleensä tapahtuu. Kadotin Jaska Jokusen bittiavaruuteen 🙁
Mihin se Maisa-ketju katosi?
Anonyymi
2482
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Kai se on jotakuta häirinnyt, tai sitten tehty tahallinen ilmoitus asiattomasta sisällöstä. Kuka tietää miksi on poistettu. Ei saa tarpeeksi kävijöitä tai klikkauksia-> poistoon mainosrahoitteiselta sivustolta.
Rajumpaa tekstiä, loanheittoa ja kiroilua-> paljon klikkejä-> jatkoon.
-Jaska ite
Yritätkö nyt siis sanoa että sun ketju tarvitsisi rajumpaa tekstiä? 🤔😄 Minkäköhän tyyppistä tarkalleen? Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa? Vai pahennusta aiheuttavat Juhannustanssit? Alkaa mennä mielenkiintoiseksi jos mukaan pitää ottaa seksiä ja väkivaltaa vain jotta ketju pysyy elossa. Mutta mitä sitä nyt ei yhden ketjun vuoksi tekisi 😉
Vielä päivitys siitä punatukkaisesta: Hänen hiustensa väri on tarkemmin mustanpunainen. Tarkistin sen lähietäisyydeltä tänään, tilanteen salliessa.
-Jaska Jokunen
Onpa outo väri.
Ei se ole ollenkaan. Kaunis väri kauniilla naisella😊.
-JJ
Sun jokin aiempi kommentti siitä kun sanoit että pidät hänen nykyisestä hiustenväristä enemmän, oli kaunis. Vaikka olitkin kaivannut punatukkaista. Ehkä luen siitä jotakin sellaista että et halua muuttaa häntä. Ja että haluat sen todellisuuden sellaisena kuin se on. En tiedä tulkitsinko väärin mutta niin sen tulkitsin.
Mulla itselläni on ihan samanlainen olo. Että en halua että hän muuttaa itsestään yhtään mitään. Haluan vain nähdä hänet juuri sellaisena kuin on koska juuri häntä kaipaan. En mitään omaa mielikuvaani vaan oikeaa ihmistä. Se on oikeastaan tosi vahva tunne että ei halua mitään muuta versiota kuin sen ihan aidon.
Oikein meni. Jos tykkää toisesta aidosti, hyväksyy hänet sellaisenaan kuin hän omana itsenään on. Ja myös pitää siitä, että toinen tuntee olonsa omaksi itsekseen ilman tarvetta yrittää muuttaa itseään vain toisen vuoksi. Meissä jokaisessa on asioita, jotka häiritsevät ja ärsyttävät toisia. Silti niitä sietää ja ne pystyy osaksi jopa hyväksymäänkin, jos haluaa toisen omana itsenään. Se on koko paketti tai ei ollenkaan. Siinä se suola on.
Kunpa pääsisin purkamaan näitä suoraan hänelle. Ettei hänen tarvitsisi edes miettiä olenko aidosti tätä mieltä, ja valmis toimimaan sen mukaan. Olen.
Se onkin toinen kysymys hyväksyisikö hän minua tällaisena kuin oikeassa elämässä olen. Kyse ei toivottavasti olisi ulkoisista seikoista, vaan minun elämäni kehyksistä, karsinasta tai kahleista, miten sen haluaa sanoa. En avaa niitä palstalla enempää, jotta anonyymiteetti säilyy paremmin. Tässä on sekin vivahde, että hän tietää minun kirjoittelevan tänne, ja taitaa myös joskus lukea kirjoituksiani. Sen verran olen hänestä rivien välistä kerran- pari lukenut... Tietääkö myös että olen Jaska Jokunen ja hän se kirjoitusten Punatukkainen tyttö? Ehkä, tai sitten ei.
-Jaska Jokunen
Sanoit niin hyvin sen tunteen. Just se että pitää siitä että toinen tuntee olonsa omaksi itsekseen eikä tunne tarvetta muuttaa jotain turhaan. Ne omat tunteet on niin syviä että haluaa näyttää sen. Ja luulen että siinä on myös jotain sellaista että kun on toiseen niin syvä yhteys niin toisen huono olo tekee itsellekin vähän surullisen olon. Siis empatian takia. Ja koska vaistoaa niitä tunteita. Niin haluaa tuoda sen kaiken rakkauden itsestä esiin jottei tarvisi turhaan tuntea sellaista. Ei haluaisi ikinä aiheuttaa toiselle mitään huonoa oloa.
Ja jotenkin kyllä toivoisin että opittaisi hiljalleen se että tällaisia ne tunteet on. Hyväksyviä, rakastavia, kunnioittavia, arvostavia. Mutta silti jostain syystä just niin rauhalliset ja syvät tunteet herättää kauheasti pelkoa. Niin kai se vaan menee jotta molempien olisi pakko käsitellä oma itsensä järjestykseen ja lopettaa pelkääminen.
Mä pelkään kyllä. Pitää kai olla rehellinen siitä. Pelkään sitä hetkeä kun hän tulisi siihen tulokseen ettei pidäkään minusta niin paljon, en tee häntä onnelliseksi ja hänen mielestään oli virhe sotkea elämänsä minun takia. Ja en siis pelkää ollenkaan sitä että tuntisin itse noin koska vaikka olisi jotain tositositosi huonojakin hetkiä tai ihan kuinka vaikeaa vaan niin kyllä mä tietäisin sydämessäni silti sen että mitään muuta oikeaa valintaa ei ollut.
Pelkään siis torjuntaa. Ja pelkään että tekisin hänet onnettomaksi. Ja ne on sen verran syviä pelkoja että niille tuskin voi nyt juuri mitään. Mutta oon miettinyt sitä niin että ehkä pitää ajatella vaan pieniä askeleita. Pystyn kyllä siihen kasvokkain jutteluun asti ilman että nuo pelot ottaa kiinni liikaa. Ja sitten sen jälkeen on taas eri tilanne joka pitää miettiä silloin. Askel kerrallaan.
Ja joo, tiedän että joku trolli ottaa nyt tietysti kiinni kaikista peloista mitä tänne kertoo ja saan lukea ties mitä just niihin osuvaa trollailua mutta antaa tulla vaan. Eiköhän se kasvata tai jotain. Totta kyllä ettei pidä kaikkea kirjoittaa tänne. Onneks sä oot ollut fiksumpi. Näen sen kyllä nyt.
Ja vaikka mä en voi puhua sun hänen puolesta niin oon silti varma että hän koko sydämestään haluaisi rakastaa sun elämän kehyksiä just sellaisena kuin ne tulisi. Ja sitäpaitsi, etkö itse just vähän aikaa sitten sanonut että ei ne kehykset vaan se maalaus. Älä vähättele hänen tunteitaan kuvittelemalla että hän tuntisi eri tavalla 😊 Aivan varmasti hän rakastaisi ja hyväksyisi kaiken mitä sun mukana tulee eikä edes ajattelisi kahta kertaa asioita joista turhaan stressaat.
Vaikkei se sun hän tietäisikään olevansa sun kirjoitusten punatukkainen tyttö niin ainakin muhun on vaikuttanut paljon sun kirjoitukset. Tuun niin iloiseksi joka kerta kun näen Jaska Jokusen kirjoituksen 😊😊 ja sillä on väliä. Olin sulkenut omia tunteitani pinnan alle. Tunsin ne kyllä itse mutta ajattelin että toinen ei varmaan tunne mitään samaa joten niiden tunteiden on vaan oltava piilossa sydämessäni. Tunsin kovaa ikävää ja löysin sun ketjun ja se pinta lähti murtumaan. En tunne enää tarvetta pitää niitä tunteita piilossa. Haluan tuoda ne esiin ihan kasvotusten ja lähekkäin. Haluan että hän tietää. Miten siihen tilanteeseen päästään, en tiedä. Mutta jos molemmat yrittää kai sen reitin jotenkin pitää avautua. Miten edes olisi paras?
Silloin ei sanota että hän on punatukkainen, vaan mustatukkainen.
Etkö ole aikaisemminkin kertonut täällä tekeväsi vedätysjuttuja? Tämä taitaa olla niille jatkumoa
Kerroin kerran, että minulle hän on aina se Punatukkainen tyttö, vaihtuneesta hiusväristä riippumatta. Ja kyllä sieltä se punainen vivahde vielä löytyy. Tämä ei ole mitään vedätystä, vaan ihan aitoa kirjoittelua siitä miltä sisällä tuntuu. Ja myös omien ajatusten käsittelyä ja jakamista nyyminä toisten kanssa.
Taidan mennä ulos ilta- aurinkoon katselemaan pilviä. Niistä löytää aina mielenkiintoisia muotoja: Naisellisia kaaria, sekä jopa sydämen. Avatkaa silmänne niin näette.
-Jaska Jokunen, ilman vedätyksiä. Aina.
Hyvä että sydän löytyy 😊 se on kai jokin sellainen flow-tila jossa ajatukset ja tunteet liikkuu melkein itsekseen ja näkee paremmin. Sydämestä se tuleekin. Jokin aika sitten tunsin pitkästä aikaa sellaisen tilan kun otin kynän käteen. En ollut kirjoittanut kunnolla moneen vuoteen mutta se meni vähän kuin itsekseen, ehkä vähän yllättävääkin miten helpolta tuntuu silloin kun se tulee suoraan sisältä. Vasta kun alkaa ajatella liikaa niin käsi alkaa täristä ja menee ihan harakanvarpaiksi. Oon huomannut jo joskus kauan aikaa sitten että hänen nimen sanominen tai kuuleminen saa mussa aina jonkin reaktion aikaan. Muistan joskus ikuisuus sitten kun lukiossa oli sellainen kielen lausumisopettelutila missä piti istua luurit päässä ja sanella jotain tekstiä ja kuunnella omia virheitään ja yrittää parempaa lausumista ja niissä lauseissa oli kolmea nimeä ja yksi sattui olemaan sama nimi kuin hänellä. Mun lausumiset ja kuuntelut meni vaan siihen että kuulin koko ajan nauhalta etten osaa sanoa hänen nimeään kylmästi ja viileästi kuten muita nimiä. Ja yritin vaan selvitä siitä nimen toistamisesta ja kuulemisesta. Kun en onnistunut toistamaan sitä siten että se kuulostaisi tunteettomammalta. Sama varmaan olisi sen nimen kirjoittamisenkin kanssa. Ärsyttävä käden yhtäkkinen tärinä. Jotkin asiat ne vaan pysyy 😊
Mäkin muuten sisäisesti koen itseni edelleen punatukkaiseksi vaikka ulkoisesti näytän siltä lähinnä silloin kun tietynlainen valo osuu hiuksiin. Joten veikkaisin kyllä että tuo punatukkainen on oikea luonnehdinta. Sitä mitä sisällä on ei voi muuttaa vaikka ulkopuolen mylläisi kokonaan. Se on kyllä ollut aika mielenkiintoinen asia oppia elämässä. Mutta hyvä kai että on oppinut. Ja kun kerran oppii kunnolla niin ei sitä enää unohda eikä tarvi turhaan taistella vastaan. Voi mennä sen mukana ja tuntea rauhaa siitä että menee. Jollain tavalla on kyllä eniten rauhaa pitkästä aikaa nyt. Jotain sisäistä rauhaa. Jotain on nyt niin paljon oikeammin. Musta tuntui että yritin paeta itseäni. En pakene enkä aio paeta enää. En lähde mihinkään ennen kuin selvitetään kaikki. On tosi kova ikävä mutta silti hyvä olo.
Ginger on se porkkananpunainen hiusväri, se aidoin punapää
Kastanja, keskiruskea jossa punaista, lämmintä
Mahonki, tumma syvä kylmänpunainen
Mansikkablondi, vaaleat joissa pinkkiä
Henna, oranssihtava punaruskea
Kupari, punertava ruosteenruskea
Kastanja voisi olla aika lähellä mun omaa hiusväriä. Ihmiset on kyllä usein tulkinneet niin että olisin ihan kunnolla punapää oikeastikin. Johtunee pisamista tai ihon väristä tms. Tai mistä johtuukin.
Noista vaihtoehdoista mahonki tummalla pohjalla on varmaankin lähimpänä. Jos sillä sävyllä niin suuri merkitys on. Miehelle blondi on blondi, punapää on punatukkainen ja brunette on tumma ilman selkeää väriä. Me miehet ollaan hiukan yksinkertaisempia😄.
-Jaska
Värit on muutenkin outoja kun ne näyttää ihan erilaisilta eri valossa tai riippuen siitä mitä muita värejä vieressä on.
Siinä poistuneessa ketjussa halusin kysyä jostain mitä sanoit sun omadta tilanteesta että haluutko vain että katsotte toisianne ja hän lähtee pois? Oot kyllä sanonut että haluat jutella niin en tiedä miksi mulle edes tuli se kysymys mieleen. Tavallaan kyllä tajuan että ihmiset varmaan tulkitsevat toista jotenkin menneisyyden painolastin kautta vaikka kuinka yrittävät muuta. Tai vaikka toinen sanoisi muuta. On vaikea sisäistää vaikka yrittää. Mulla on jokin sellainen oma päänsisäinen tulkintani hänestä jota en nähtävästi saa oikein karistettua että hän ei halua puhua mun kanssa ja ahdistan häntä. Enkä edelleenkään ymmärrä häntä. Ei sano ikinä suoraan mitä haluaisi tapahtuvan. Tai siis että miten. Tai ehkä en vaan ole ymmärtänyt. Voihan se olla vastaanottimenkin ongelma että katsoo asiaa vääränlaisten lasien läpi. Menneisyyden läpi tai jotain. Mutta kun vaan tuntuu etten tajua.
Just ne asiat pitäisi yrittää vääntää rautalangasta ettei kaikki ala hajoilla siihen ettei ihmiset vaan ymmärrä toisiaan. Että miten pitäisi mennä asiassa eteenpäin, tai mihin suuntaan pitäisikään. Rautalankaa kiitos.
Tajuan että mun oma käyttäytyminen menneisyydessä luo omaan tilanteeseeni varmasti sen painolastin että katoilisin tai en puhu yms. Vaikka kuinka yrittäisin tässäkin osoittaa että en katoa ja puhun kyllä kun vaan tajuan miten. Niin varmaan silti kaikkea tulkitsee sen menneen läpi. Vaikka en halua toistaa omia virheitä ja oon kasvanut. Mutta oikeasti tarvitsen että asia väännetään mulle rautalangasta. Aina kun ajattelen häntä mun ajatuksissa pyörii yhtäaikaa noin 100 erilaista ajatusta ja tuntuu että oon ihan hukassa enkä ymmärrä tätä tilannetta, tai siis häntä. Hukkunut ajatuksiin. Väitetään että miehet on suoraviivaisia ja yksinkertaisia mutta ei se kyllä siltä tunnu! Vai monimutkaistaako mun aivot asioita?
En siis itse oikein ymmärrä omassa tilanteessani edes sitä missä ja miten pitäisi yrittää puhua. Odottaa jotain tilaisuutta missä voitaisi nähdä kuten ennenkin? Vai miten? Mutta tuleeko sellaista edes. Outo tää olo että oonko vaan ihan idiootti kun en tajua. Miehet. Sama sulle! Selkeä ja yksinkertainen ei kyllä oo sunkaan nimi! 😄
Tykkään katsella häntä, ihan sivumennen tai silmiinkin kun siihen mahdollisuus tulee. Miksipä en, vetävä nainen hän on kaikin puolin... Mutta haluan myös puhua kaiken selväksi, ettei jäisi epäselvää vanhoista virheistä tai siitä miltä nyt vaikutan tekemisteni kautta. On liian tärkeä ihminen, jotta voisin vain antaa olla. Ei toimi, kokeilin jo.
Tilanne on nyt yhdellä tavalla uusi, vaikka paljon samaa kuin aiemmin. Toivon, että hänellä on hyvä ja turvallinen olo seurassani. Erään sivullisen sanomana "X:llä ei ole mitään hätää, siitä kyllä "Jaska" pitää huolen." Se oli lievää leukailua, mutta totuuden siemen siinäkin oli. Ja se pitää edelleen. Toki koetan olla hiukan tasapuolisempi, ettei kaikki ole niin ilmeistä😊.
Siellä samassa paikassa on toinenkin nainen, jolle tiedän antavani erityistä huomiota. Osin samoista, osin eri syistä. En kiusaa tai vedätä kumpaakaan, tiedoksi palstan haukoille. Kyse on erilaisesta tykkäämisestä ja tunteista. Toinen vetoaa syvälle selittämättömällä vetovoimalla. Ja toinen taas enemmän toverillisella, mutta hienosti romanttisella tavalla. Pitäisikö mun ymmärtää ensin miksi tunnen näin, jotta osaisin kysyä ja sanoa asian oikein, kun se keskustelu käydään Punatukkaisen kanssa? Olenko vain yksinäinen sielu loputtomalla matkallaan etsimässä sitä puuttuvaa palastaan? Sitä palaa, jota en voi löytää koska en osaa sitä edes etsiä?
-Jaska Jokunen, hämärtyvän illan tuumailija
Oli kiva lukea mitä ajattelet. Rauhotuin siitä. Et tunnu enää niin vaikeasti ymmärrettävältä ja sekavalta mieheltä 😄😊😘 Mutta et silti vielä oo yksinkertainen tai selkeä.
En oikein osaa selittää sitä sen kummemmin mutta mulla ainakin on mun hänen kanssa kaikin puolin hyvä ja turvallinen olo. Se liittyy myös johonkin syvään luottamuksen tunteeseen jota on. Siis huolimatta kaikesta meidän välillä olleesta se tunne on niin. Tiedän sen vaan jotenkin että voin luottaa häneen. Vaikka välillä järjellisesti kamppailisi omien pelkojen ja isojen tunteiden ja sellaisen kanssa niin vaistojen tasolla luotan jollain syvällä tavalla. Tuskin missään olisi yhtä turvallinen olo kuin hänen halauksessaan. Ja omat tunteet on myös niin häntä kohtaan. En halua hänelle yhtään mitään pahaa koskaan.
Mun mielestä se tunne on ihan ymmärrettävä. Siis että susta tuntuu tuolta kahta ihmistä kohtaan. Olisi ehkä kummallista jos ei tuntuisi. Tunnet kuten ihminen tuntee. Voin tietyllä tavalla samaistua. Jos on tekemisissä toisten ihmisten kanssa tuntee jotain. Vaan eri tavoin. En usko, tai oikeastaan oon varma ettei niihin kysymyksiin edes voi löytää vastauksia ennen juttelua. Koska ne on aika hankalia vastauksia löytää. Monta muutakin asiaa kuin tunteet. Mulla esim. tunteet on selviä mutta en silti tiedä vastauksia. Ja ainakin itse ajattelen jotenkin niin että jos kaiken tarvisi olla selvää niin sitten tulee isoja paineita ja paineet luo ylimääräisiä pelkoja. Voin olla väärässä tässä mutta itse ajattelen noin. Mun puolesta kaikki saa olla epäselvää. Sun pitää kuunnella itseäsi että mikä susta tuntuu itsellesi sopivalta.
Jotenkin se ajatus tuntuu hyvältä että jos asioihin ja haluihin ja tunteisiin, pelkoon, kaikkeen voisi suhtautua niin että ne on kaikki ihan ok. Silloin on tilaa käsitelläkin niitä. Eikä oo tarvetta sille että kaiken pitäisi olla jotenkin tietyllä tavalla. Eikö aina voi jutella vaikkei olisi niin selvää?
Mä edelleen mietin tosi paljon jotain kohtaloon ja kaiken tarkoitukseen liittyvää asiaa ja on pakko saada toisen näkökulma siihen että edes tiedän voinko olla oikeassa siitä ja mitä se edes tarkoittaisi silloin. Luulen että kasvotusten jotain suuntaa vasta voisi löytää siihen. Mutta mikä suunta. En osaa ajatella kauheasti eteenpäin ennen kuin puhutaan siitä.
Mulla on se sama tunne ettei tähän enää mikään auta. Joten pitää jutella tästä hänen kanssaan. Joskus tarvii oppia asioita kantapään kautta. Ja silloin kun oppii ne niin, muistaa kyllä mitä oppii. Mä oon kyllä oppinut sen asian. Muistan hyvin sellaisen hetken joitain vuosia sitten kun oon aktiivisesti yrittänyt paeta niitä omia tunteitani ja unohtaa ja olin jossain aika kaukana. Sain ruokamyrkytyksen ja se meni mulla niin pahaksi että jos join edes tilkan vettä niin oksensin sen samantien. Ei jäänyt sit lopulta enää muuta vaihtoehtoa kuin sairaala ja nestettä suonensisäisesti. En nähnyt enää kunnolla ja tajunnantasokin alkoi olla vähän huono. Ei ollut siis mikään sen kummempi tilanne, se meni kyllä heti paremmaksi sillä tiputuksella. Vain tarvitsi nestettä. Ja sain onneksi itseni pois sieltä sairaalastakin heti sen jälkeen vaikka ne olisi välttämättä halunneet pitää yön yli. Mutta siis sellaisessa tilanteessa jossa kaikki voimat on kadonneet on enää itsestä jäljellä ne olennaisimmat osat. Ja näkee myös itse sen mitkä ne on. Muistan niin hyvin sen kun oon maanut siellä tajunta jossain vähän hämärän rajamailla ja ajatellut oikeastaan vain sitä että kuinka pitkälle oon juossut vain jotta pääsisin pakoon niitä tunteita häntä kohtaan. Ja oon miettinyt että olen kadottanut hänet. Että jos kuolisin siihen paikkaan niin hän ei edes tietäisi. Ja se tuntui tosi huonolta. Oikeasti oli paljon muita asioita joita varmaan olisi pitänyt miettiä kuin just sitä. Esim. että missä ja kenellä oksenteleva lapsi on yms. Mutta just tuota nimenomaista asiaa mun sieluni sitten päätti ajatella niillä viimeisillä hämärillä voimilla ennen kuin se neste alkoi auttaa.
Se on se mitä sisällä on ja olen nähnyt sen itse. Tiedän varsin hyvin että mikään pakeneminen tai katoaminen ei auttaisi yhtään mitään. Ne tunteet ei lähde pois koskaan eikä millään tavalla. Olisi jo lähteneet jos lähtisivät. Ja jos sen ajattelee positiivisesti, kuten itse mielummin ajattelen, niin se tarkoittaa sitä että missä ikinä oonkaan tai mitä ikinä tapahtuu niin silti tunnen aina sisälläni jotain syvää ja voimakasta häntä kohtaan. Se ei muutu. Ja se on tietyllä tavalla asioiden lähtökohta.
Halusin vielä sanoa siitä puuttuvan palansa etsimisestä että voihan se olla että molemmilla on olo ettei osaa edes etsiä joten miten löytää sen. Ehkä silloin on sitten tärkeää molemminpien availla ja käsitellä niitä ajatuksia jotta löytää joskus jotain selkoa siihen. Jos jokin asia tuntuu epäselvältä itselle niin sitten pyrkii parhaansa mukaan käsittelemään sitä. Pyörittelee niitä ajatuksia ja etsii sanoja niille. Ehkä sitä kautta ne sitten jotenkin aukeaa. Mulle ei oo niinkään väliä sillä missä ja miten näkisin hänet kunhan vain näkisin. Ikävä on aika syvä.
Ajan kuluminenkin tekee niin erikoisen piirteen siihen näkemiseen. Kun en oo nähnyt häntä pitkään aikaan (joululomat, etätyöt jne) niin on tottakai niin suuri ikävä. Herättää paljon tunteita pelkkä ajatus että näkisi ihmisen josta välittää niin paljon, pitkän ajan jälkeen. Se että aika näkyy siinä, että me ollaan menty vanhemmiksi tuntuu jotenkin hyvältä. Tuntee sen että se tunne vaan kestää. En koskaan nuorempana tajunnut miettiä sitä että silmät ei muutu. Silloin kun ollaan kasikymppisiä on silmät edelleen aikalailla samat. Hänen silmät upottaa niin pahasti ja vie johonkin paikkaan missä haluan olla.
Ja uusista tilanteista piti sanoa että ainahan asioiden kanssa pitää olla fiksusti. En nyt pidä itseäni minään maailman typerimpänä tai kyvyttömimpänä hoitamaan asioita järkevästi ja rauhallisesti. Ilman että luo jotain kamalaa kriisiä. Vaikkei se varmaan kyllä vaikuta ihan siltä, siis jos katsoo sitä sotkua mihin aina päätyy 😂 mutta syytään siis siitä rakkautta jolle en oikeasti voi mitään. Muuten olisin kyllä ihan hyvä hoitamaan asioita järkevästi.
Näpyttelin vielä jotain siitä kohtaloajatuksesta mikä häiritsee. Kun tuntuu että oon epäselvä. Ehkä selvenee itsellenikin kun kirjoitan. Tai sekaantuu lisää. Mutta se on aika monimutkainen ajatus.
Mä ajattelin joku yö reilu puoli vuotta sitten kaikkia tunteita häntä kohtaan. Ei siis ollut tapahtunut mitään. Korkeintaan olin nähnyt hänet unessa. Ja tunsin sen sydämessä että haluaisin vaan etsiä hänet ja juosta hänen syliin ja sanoa että älä laske irti. Jota en siis oikeasti ajatellut tehdä mutta ajattelin oikeasti, että haluan etsiä hänet ja varovasti kysyä että muistaako mua vielä. Vaikka vihaisi ja inhoaisi mua tai ei edes muistaisi. Se tuntui sydämessä riskiltä joka olisi vaan otettava. Jäin miettimään sitä että niin ne omat tunteet vaan on.
Ajattelin samaan aikaan paljon jotain uskoon liittyviä asioita ja tajusin jotain tärkeää liittyen häneen. Jotain sellaista että mikä kaiken tarkoitus on, miten elämä ehkä menee ja mitä lopussa tapahtuu. En osaa selittää paremmin mutta sellainen pelastus viime hetkillä -tilanne. Ja kaikki asiat koko ajan vahvistaa sitä tunnetta tuosta. Merkit, toisen sanomat asiat, ja kaikki.
Sen jälkeen ajattelin joku yö taas sitä että miten paljon haluaisin vaan etsiä hänet. Ja ajattelin että se tunne tosiaan on sellainen että nähtävästi rikkoisin mitä vaan sen vuoksi. Sitten ajattelin sitä väläystä ja ajatusta kohtalosta. Ja tajusin että ainoa syy olla etsimättä häntä on Jumala. Jumalan suunnitelma. Että se suunnitelma saa toteutua. Ja hyväksyin sen vaikka se tuntui vaikealta. Mutta se tuntui järkevältä.
Nähtävästi ikävä vei veiton tuostakin lupauksesta. Joka siis on aika huono asia. Jos jotain tässä elämässä olisi opittava se on se että Jumala on voimakkain eikä Jumalaa vastaan voi käydä vaan siihen tahtoon on alistuttava on se mitä tahansa. Se on aina meitä isompaa ja viisaampaa kuitenkin. Eli en taaskaan oppinut, koska tässä rakkausasiassa en vaan kykene luovuttamaan.
Mutta koska Jumala osaa opettaa paremmin kuin kukaan tai mikään niin sain sen opin sitä kautta mikä menee mullekin perille. Eli näkemällä sen tulevaisuusvälähdyksen.
Ja se ajatus siinä on se pelastus ja menetys. Että jos nyt valitaan että hyväksytään Jumalan suunnitelma erottaa meidät, niin lopussa päästään ikuisesti yhteen. Ei tarvitse koskaan enää kadottaa toista ja on rauha. Mutta jos nyt otetaan kiinni toisistamme eikä päästetä irti niin jokainen päivä kuitenkin on lähempänä kuolemaa ja silloin menetetään toisemme, koska ei kuunneltu. Jokainen kuluva päivä toisi sen pelon esiin. Kun taas silloin kun ymmärsin sen kohtalon tunsin niin suurta rauhaa ja iloa siitä että päivät kuluu ja kuolema lähestyy. On helpompi elää tietäen että löytää toisen vielä kuin peläten että menettää lopulta. Tää elämä ei oo tarpeeksi, vain ikuisuus on.
Ja vaikeaa tässä on se luottaako tähän. Se käy kyllä järkeen ja niitä merkkejä on. Luulen että jos oltaisi hänen kanssaan lähekkäin tietäisin ehkä jostain yhdestä merkistä onko se näin. Luulen niin. Niin hyvin kuin näitä asioita voi edes tietää.
Tää tunne tai ajatus on kyllä kivulias koska mä ihan oikeasti haluaisin vaan olla hänen kanssaan. Tehdä ne asiat, jotka sen mahdollistaisi. Ja vaan hypätä siihen hänen kanssaan. Miten ne ikinä järjestyisikään. Syvällä sisälläni tiedän että kyllä ne aina jotenkin järjestyisi. Ja se on outoa, että mitä omissa tunteissa on. Esimerkiksi se mistä hän on kotoisin. En oo koskaan käynyt siellä mutta lähimpänä olevassa kaupungissa kyllä. Ja ne pari kertaa kun oon käynyt, sekä lapsena että aikuisena, mut on vallannut sellainen täysin ylitsepääsemätön tunne että en voisi olla onnellisempi kuin jos asuisin jossain sellaisessa paikassa. Ja se tunne on jotenkin sisällä tosi vahvana että en haluaisi asua missään maailmassa niin paljon kuin siellä ja jotenkin yksinkertaisesti. Sanoin että oon vähän asketismiin taipuvainen mutta ehkä se sun sanoma hippiys kuvaa paremmin sitä ajatusta. Koska se pitää sisällään vapauden. Mutta jotenkin niin. Ja tietenkin tää ajatus liittyy häneen koska en ikinä muuttaisi siihen suuntaan ilman häntä. Ehkä tää tunne tulee jostain vaihtoehtoisesta todellisuuden palasesta jossa se on noin. Jos kaikki valinnat on olemassa.
Ja tiedän että olisin ihan täysin onnellinen.
Oon ajatellut että en halua enää lisää lapsia mutta tietenkin haluaisin niitä hänen kanssaan. Ainakin yhden yhteisen. Tai ehkä muuttaisin mieleni ja haluaisinkin sata. Kaikki nuo tunteet ja ajatukset ja unelmat on olemassa ja tiedän myös että tunne on niin vahva että ei ne esteetkään haittaa. Koska on vaan muutama asia jotka on niin kuin on, kaiken muun voin muuttaa. Eikä sillä muulla minkä voi muuttaa oo mitään merkitystä. Ei oo niin vaikeaa mahtua mun elämään. Hän sopisi ihan hyvin. Jos vaan kestää mun kanssa samassa tilassa niin on jo sopinut siihen. Kaikki muu on sivuseikkoja.
Mutta miten voisi ikinä rakastaa niin paljon, olla niin onnellinen toisen lähellä ja pelätä että joutuu kuolemassa eroon. Se ajatus särkee mun sydäntä ja tuntuu että aivot räjähtää.
Melkoisen järkäleen naputtelit aamun alkajaisiksi.
Luettuani olen samaa mieltä, ettei kieltämällä tai patoamalla mikään muutu, etene tai katoa. Se vain pakkautuu suureksi palloksi aikansa, kunnes vyöryy pienestä tönäisystä niskaan. Näin kävi minulle, kun kielsin tunteitani ja todellisia ajatuksiani aikansa. Joku voi kestää kymmeniä vuosia patoamalla, mutta joskus se malja valuu yli. Oli se malja täynnä katkeruutta, pettymystä tai rakkauden tunteita. Tai kaikkea niitä sekaisin, kuten itsellä oli. Ei samasta ihmisestä johtuvia, mutta samaan päähän jumiutuneita.
En osaa vieläkään määrittää mitä oikeastaan haluan hänestä. Muuta kuin oppia tuntemaan paremmin, jotta saisin totuuspohjaa omille tuntemuksilleni. Nyt hänestä on aika eteerinen kuva, jonka haluan konkreettisemmaksi. Tuntea häntä ajatusten kautta, ja toivottavasti joskus myös fyysisesti. Olen valmis siihen milloin vain, vaikka oman elämäni konteksti voi muulta näyttää. Kyllä, tämä Jaska on varattu mies, jälkikasvun kera. En tunne olevani onnellinen, en tunne halua enää miellyttää tai suunnitella tulevaisuutta puolison kanssa. Me vain olemme tässä koska pitkä aika ja lapset. Vain koska tottumuksen voima on suurempi kuin halu muutokselle. Vaikka olo on kummallakin tyhjä.
En silti hae kenestäkään pelastusvenettä, jolla pääsen pakoon. Haen ihmistä, joka saa minut tuntemaan olevani elossa. Haluan olla mies, jonka sydän sykkii sanomaansa hänelle. Haluan myös kertoa sen hänelle. Jos se ei muuta mitään, ainakin olen tehnyt sen. Ollakseni rehellinen itselleni ja pyyhkiäkseni hänessä piilevät epäluulot motiiveistani.
Nämä Jaskailut ovat vain käsinukkeilua, jolla annan hahmon toiveilleni. Vähän kuin olisin itse sekä nukkenäyttelijä ja katsoja.
-Jaska Jokunen
Mä luulen että todellisuus on yleisesti ottaen yksi niistä asioista mitä tarvitaan. Mikä voisi saada asioita aukeamaan vähän paremmin. Mua on jäänyt häiritsemään omassa tilanteessa just se että kaikki oli jotenkin niin epätodellista. Ettei huonolla hetkellä edelleenkään ole täysin varma kuvitteliko itse kaiken. Olisi ehkä helpompi olla oman pään sisällä kun tietäisi että kaikki se on totta.
Se konkreettinen tutustuminen sekä henkisesti ja fyysisesti olisi omassakin tilanteessani todella toivottavaa. Sitä haluan. Siis tilanteista huolimatta niin. Ja mua on häirinnyt niin paljon se jonkinlainen etäisyyden muuri mikä välillä on. Että on ollut sellainen tunne ettei voi olla toiseen yhteydessä koska ei oo sellaisia välejä että olisi voinut olla. Jollain tasolla oon tuntenut joskus ja tajunnut että kaikki ei oo ok ja olisin niin paljon vaan halunnut kysyä että "ootko kunnossa" ja se tuntui kamalalta olla just se henkilö joka ei voi kysyä. En halua enää tätä että välit on etäisiä. Haluan lähemmäs. Se tunne on muutenkin jäänyt kalvamaan että miettii usein onko toisella kaikki hyvin ja etäisyys tekee siitä aika sietämätöntä. Kun haluaisi vaan katsoa toisen silmiin ja nähdä vastauksen.
Luin ja kuuntelin jonkin aikaa sitten joitain kaksoisliekkijuttuja ja niissä on kyllä aika paljon tuttua. Jos jotain positiivista kaikesta siitä löytää niin ehkä se voisi olla se, että suurin kipu tämän suhteen on varmaan jo takanapäin. Luulen niin. Tuntuu siltä että kommunikaatio on mennyt paremmaksi ja jotain väleissäkin.
Mulla on sisällä jotain syyllisyyttä siitä että tuntuu että sotkin aikoinaan toisen suhdetta. Kun hänelle tuli siihen päälle kaikkia meidän välisiä asioita vähän huonossa kohtaa. Oon monta kertaa miettinyt sitä että ehkä hän olisi ollut onnellisempi jos olisin vaan pysynyt poissa. Ja se syyllisyys tuntuu huonolta koska haluaa oikeasti toiselle vain hyvää. Vaikka ei aina osaisikaan sitä näyttää. Ja tietty oon hänestä kyllä myös mustasukkainen että vähän ristiriitainen tunne mutta sellaista se on.
Mulla on sama olo. Että tottumuksesta olen tässä missä olen. En tunne itseäni onnelliseksi eikä ole yhtään mitään mistä puhua toisen kanssa paitsi lasten asiat. Ei oo mitään tietoa mistään ajatusten kohtaamisesta. Jota huomaan kyllä olevan olemassa. Jonkun toisen kanssa.
En myöskään halua suunnitella tai miellyttää enää ja se johtaa vain siihen että molemmat ärsyttävät toisiaan eikä mitään onnellisuutta ole. Pelkkää tyhjyyttä. Kun toinen lähtee ovesta omiin juttuihinsa oon iloinen ja kun tulee takaisin lasken tunteja että menisi jo. Kaikki on tavallaan normaalisti ja arkisesti hyvin. Mutta tyhjää. Tää on mulle kuitenkin ihan ok. En tunne tarvetta lähteä mutta toisaalta lähtisin hänen vuokseen sekunnissa.
Ja pitää kyllä sanoa sekin että mä en myöskään hae mitään pelastusvenettä. Oon tajunnut ne omat tunteeni ihastumisen huumassakin. Ja se on kyllä aika paljon. Tiedän niiden voiman.
Mäkään en oikein osaa sanoa muuta varmaksi kuin sen että tiedän etten halua kadottaa sitä mun häntä. Koska se tuntuu samalta kuin kadottaisin puolet sydämestään. Tai oman käden tai jalan tai jotain sellaista. Kaipaan häntä. Ja että haluan tutustua oikeasti, fyysisesti. Ehkä joitain asioita sydämestä korjaantuu juttelemalla. Tuntuu että tarvii sen toisen läheisyyden että jotain kaikesta siitä mikä jäi vähän kesken tai meni hankalaksi asettuu paremmin sydämessä. Vai onko se vaan kova ikävä. Haluaisin vaan niin paljon löytää keinon olla yhdessä mutta on ne päässä pyörivät ajatukset joita en ymmärrä tai saa järjestykseen. Se kaiken tarkoitus. Mutta ainakin tunteet on ihan selviä ja vahvoja. Tavallaan siis yksinkertaista. Mutta silti niin hankalaa.
Mun piti vielä sanoa et vastasin siihen hävinneeseen ketjuun aamulla ja jos vastasit sen jälkeen jotain niin en ehtinyt lukemaan. Ja jos et ehtinyt lukemaan sitä mun viestiä niin sori, oon niin huono referoimaan että tuskin mun kannattaa yrittää 😄 Ja siis pitää vielä sekin lisätä että juhannustanssien pitää sit aiheuttaa pahennusta jotenkin muuten kuin Hannu Salamamaisella jumalanpilkalla. Kaikki muu käy paitsi jumalanpilkka. Jokin raja sentään pahennuksessakin. Ja älä hukkaa mua jos palsta hajoilee. Kenen kanssa mä sit höpöttelen, istuisin vaan yksin surullisena.
Maisa luteli sentään katosi pieru saharaan ja jätti hajun jälkeen.
Keskity läheisiisi ja omiin lapsiisi sillä rakkaus ja huolenpito heitä kohtaan on kaikkein tärkeintä ja arvokkainta.
-tämä sivusta