ENToivottavasti viitsitte lukea - tai ihan sama, ei millään ole kuitenkaan enää mitään väliä.
Aamulla herään syön normaalin terveellisen aamupalan. Olen iloinen. Koulussa selittelen aina kavereille, miksen voi olla heidän kanssaan (pitää siivota, tehdä läksyt, käydä kaupassa...) ja kun tulen koulusta kotiin, ahmin kaikki kaapit tyhjiksi ja oksennan seuraavan tunnin. Yrjöämisestä tulee kamala päänsärky ja otan vahvaa särkylääkettä. LIIAN usein käy kuitenkin niin, etten pysty oksentamaan, vaikka kuinka yrittäisin. Vajoan itsesääliin ja moitin itseäni. Sitten teen vatsalihaksia ja muita jumppaliikkeitä ja lähden lenkille itkien. Ihmiset vain tuijottaaa, miksi ne eivät voi jättää mua rauhaan?
Illalla taas ahmin vatsan kipeäksi. Samalla lupaan, etten enää ikinä tekisi sitä, en huomenna. Mutta heti seuraavana päivänä... se on täsmälleen samanlainen. Mä en vain enää jaksa tätä. En jaksa. Keho ja koko hormonitoiminta on ihan sekaisin. Elämällä ei ole mulle enää mitään annettavaa, eikä mulla sille. Olen lukenut näitä kaikkia syömishäiriöpalstoja, ja täällä on myös henkilöitä, jotka ovat sairastaneet MONIA MONIA vuosia. Olen vasta 14 ja tämä on täysin riistäytynyt käsistä, enkä pysty enää kontrolloimaan itseäni. Minulla on ollut anoreksiaa ja bulimiaa VASTA vuoden, enkä yhtään enempää kestä. Mutta koska tiedän, etten voi parantua, minulle ei jää kuin yksi vaihtoehto. Ei se ketään haittaisi, ei niitä tähänkään mennessä ole mun asiat kiinnostaneet.
Aamulla herään syön normaalin terveellisen aamupalan. Olen iloinen. Koulussa selittelen aina kavereille, miksen voi olla heidän kanssaan (pitää siivota, tehdä läksyt, käydä kaupassa...) ja kun tulen koulusta kotiin, ahmin kaikki kaapit tyhjiksi ja oksennan seuraavan tunnin. Yrjöämisestä tulee kamala päänsärky ja otan vahvaa särkylääkettä. LIIAN usein käy kuitenkin niin, etten pysty oksentamaan, vaikka kuinka yrittäisin. Vajoan itsesääliin ja moitin itseäni. Sitten teen vatsalihaksia ja muita jumppaliikkeitä ja lähden lenkille itkien. Ihmiset vain tuijottaaa, miksi ne eivät voi jättää mua rauhaan?
Illalla taas ahmin vatsan kipeäksi. Samalla lupaan, etten enää ikinä tekisi sitä, en huomenna. Mutta heti seuraavana päivänä... se on täsmälleen samanlainen. Mä en vain enää jaksa tätä. En jaksa. Keho ja koko hormonitoiminta on ihan sekaisin. Elämällä ei ole mulle enää mitään annettavaa, eikä mulla sille. Olen lukenut näitä kaikkia syömishäiriöpalstoja, ja täällä on myös henkilöitä, jotka ovat sairastaneet MONIA MONIA vuosia. Olen vasta 14 ja tämä on täysin riistäytynyt käsistä, enkä pysty enää kontrolloimaan itseäni. Minulla on ollut anoreksiaa ja bulimiaa VASTA vuoden, enkä yhtään enempää kestä. Mutta koska tiedän, etten voi parantua, minulle ei jää kuin yksi vaihtoehto. Ei se ketään haittaisi, ei niitä tähänkään mennessä ole mun asiat kiinnostaneet.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Älä anna bulimian määräillä sinua!
"Mutta koska tiedän, etten voi parantua,"
VÄÄRIN! Voit varmasti parantua. Himo ahmimiseen on voitettavissa. Jos et saa itsellesi kuria, yritä järjestää ympäristö sellaiseksi, joka ei tarjoa ahmittavaa.
"Ei se ketään haittaisi"
Kyllä varmasti haittaa. Älä nyt vain tee mitään typerää. Kerro läheisillesi ja ystävillesi tilanteesta. Heidän on kuunneltava, kyse on sinusta. Tarvittaessa hakeudu hoitoon. Saat varmasti apua.
Elämäsi on niin arvokas, että bulimialla ei ole oikeutta sitä pilata!
Tuo kuullostaa liian tutulta...paitsi,että mulla on BED(ahmimishäiriö) joka päivä on just samanlainen...ja joka päivä ootan,että en enää huomena tee niin...jokainen ajatus pyörii ruoan ympärillä...ja sit ei kestä...
Itellä tää on kestäny nyt kolme vuotta ja viime kesänä hain apua...vieläkään ei oo helpottanu,ku hetkellisesti,mutta voin sanoa,että ilman avautumista ja kunnon apua on tosi vaikea selvitä....ite en ees ois näin hyväs kunnos nyt,jos en ois kesällä avautunu lähimmäisille...
eli jos vain mitenkään pystyt,niin kerro,pura hae apua.... :) se helpottaa...ainaki vähän... :)
paranemisia kaikille joille tää on arki päivää... :)
Minäkin ennen lupailin.. Nyt olen antanut vain periksi, en jaksa enää lupailla kun siitä ei mitään tule.. Olen hoidon piirissä ja odotan vain että siitä olisi jotain apua. Niin siitä on vähän ollutkin, olen saanut VÄHENNETYÄ kohtauksia. Eihän sitä kerralla tarvitse repäistä, pikkuhiljaa askel kerrallaan. Eikä saa lannistua jos tulee takapakkia. Hoitoon menemisessä ei menetä mitään, ei sinun syömishäiriötäsi noin vain riistetä, siitä pääsee eroon ajan kanssa ja silloin on jo valmis päästämäänkin siitä.
jätin 70-luvun alussa bulimian. Tilalle tuli työnarkomania (25 v), sitten alkoholiriippuvuus. Nyt ei ole näitä. Olen kai eksyksissä elämässä.