Miten kevät teihin vaikuttaa? Piristääkö? Paistaako sinne risukasaankin jälleen?
Kaunis keväinen auringon paiste
Anonyymi
14<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Kevät herättää tietyllä tavalla henkiin, vaikka toki elämää on talvellakin. Talvi ja pimeyskin voi tarjota kaivattua suojaa. Kevät voi tuoda tullessaan paineita: kesä tulossa ja kesäkuntoon pääseminen, vaatteiden vähentäminen jne. Toisaalta rakastan kevättä kaikkein eniten: luonto herää, pääsiäinen, päivä pitenee, auringonpaiste, koko kevät ja kesä vielä edessä, odotus, toiveet, haaveet jne. Parasta aikaa!
Ei paista risukasaan kun tietty mies ei ole näköpiirissä. Muuten kyllä virkistää😉
Kevät ihme kyllä on jo muutaman vuoden sujunu rauhallisesti läpi.
Tänä vuonna on joku outo pakottava tarve hedelmiin. Siis en yritä syödä terveellisemmin vaan mulla osuu silmät kaupassa hedelmähyllyllä erilaisiin hedelmiin ja tulee joku himo saada niitä. Tosi outoo, kun tänäänkin piti mennä ostaan suklaata, mutta ostinkin hedelmiä. Ehkä mulla on jonkun vitamiinin puutos ja siitä johtuu toi pakkomielteinen himotus niihin. Kroppa jotenkin ohjaa syömään sitä minkä vitamiinin puutoksesta kärsin?
Muutenkin mietin tässä että joillekin tutkijoille ois mulla hyvä idea tutkimuskohteeksi. Nimittäin depression ja iän vaikutuksiin keskenään.
Mulla oli 13-28 (tai 29-30 v) saakka sellaista keväisin pahenevaa mielialaa, joka 13-25 vuotiaana oli ihan vakava depressio nimellä ja jatkuva olotila mutta paheni keväisin ja sen jälkeen 25v - noin 30 v iässä keväisin seiintyvää mielialan notkahdusta 2 kuukauden ajaksi siinä helmi-huhtikuussa. Se toistui vuosittain että oli sellainen itkuisuuden, väsymyksen ja itsetunnon laskukausi jokainen kevät samoihin kuukausiin osuen. Se lyhyt pätkä ei saanut enää depression diagnoosia. Mutta itse havaitsin että mielialassa tapahtuu epänormaali notkahdus aina samaan aikaan keväästä.
Nyt olen 35 vuotias ja mulla ei oo esiintynyt useampaan vuoteen keväisin sellasta pitkää kuukausien jaksoo jossa mieliala notkahtaa. Lyhyt viikon ehkä, mutta se menee usein pelkän kuukautisiin liittyvään mielialan juttuihin, eikä minusta poikkee erityisesti sillä että oisi epänormaalia. Ei normaali ihminenkään aina oo hyvällä fiiliksillä. Ehkäpä ikä tasottaa noita nuoruusiässä alkaneita depressio alttiuksia.
Tässä eilen just mietin että ois kiva lähettää mua hoitaneelle mielenterv.toimistolle jokin kiitos kirje ja kertoo miten yksi potilas on nyt terve ja heidän hoitotyö on tuottanut tuloksia.
Olin joskus niitä "tolla ei oo toivoo" tapauksia josta pelättiin että se joko tappaa itsensä tai sitten se on pitkäaistyötön syrjäytynyt nuori josta tulee lopulta työkyvyttömyyseläkkeelle siirtynyt aikuinen. Ois kiva näyttää että heidän työllään on merkitystä ja se tuottaa myös tuloksia.
Opiskele itsesi sos.-ja terveysalalle ja sinusta tulee oman kokemuksesi kautta uskottava auttaja ja/tai tutkija. Joskus sen tutkimuksen, joka pitää olla tehtävissä, joutuu tekemään itse.
*joka pitää olla tehtävissä=pitää tehdä
Joskus tuo oli haaveissani ja kulkee edelleen tuolla yhtenä varasuunnitelmanani, jos satun kyllästyyn alaan jolla nykyään työskentelen.
Tällä hetkellä se ei kuitenkaan kuulu ajankohtaisiin suunnitelmiini.
Se haave on jäissä, koska en usko että olen henkisesti vielä tarpeeksi vahva kohtaamaan päivittäin sitä maailmaa.
Mä kuitenkin elin sellaisessa maailmassa 13-25 v hyvin aktiivisena ja 25-30 v osittain yrittäen ottaa etäisyyttä siihen maailmaan. olen siis elänyt raskaita vaiheita itse ja ollut myös kavereiden kautta sivusta seuraamassa kun he elää samoissa ongelmissa kuin minäkin melkein 20 vuotta eletystä elämästäni. Jotenkin epäröin omistaa elämäni kokonaan myös työnkautta sille maailmalle
Pelkään että maailmani olisi liian harmaata ja raskasta. Täynnä hyvin raskaita elämän varjoja näkien liikaa sitä nurjempaa puolta.
Ehkä mä kaipaan menneen 20 vuoden päälle enemmän valoa, iloa, keveyttä, värejä, elämän kauniimpaa puolta.
Ja henk.koht itse en ollut helpompia potilaita. Jatkuvasti vastaan laittamassa ja näkemyksellä et mä tiedän mitä mä teen ja mikä tässä enää on jätkevää ja mä tiedän miten mun tulevaisuus menee ja turha mulle on selittää valetta et selviän kun tiedän ettei niin käy. Jne. Olin vaikea ja tein just niin ku halusin eikä estelyt auttaneet eikä estäneet mua ja mä halusin kuolla.
En tiedä miten pääni kestäis hoitaa itseni kaltaisia potilaita. Mä en välttämättä olis tarpeeks vahva siihen.
Ymmärrän. Itse pitää olla tasapainossa ja toipunut omista jutuista ainakin enenevässä määrin, että jaksaa tuota työalaa varsinkin, jos itsellä on rankat vuodet tai rankat kokemukset. Voihan sitä työskennellä puhtaasti tuolla alalla tutkijanakin ilman potilastyötä. Tutkijan työ kevyempää mutta toisaalta eri tavalla vaativaa, koska siinä pitää luoda koko ajan. Kilpailu voi olla myös kovaa ja taloudellisia paineita on. Kognitiiviset kyvyt pitää myös olla kunnossa, että jaksaa ottaa tietoa vastaan ja muokata ja luoda sitä koko työuran. Tutkijan uraan voi yhdistää myös opettajuuden, jos jaksaa ja haluaa.
Moni rankkoja kokenut kaipaa ja tarvitsee kauneutta ja muuta positiivista paitsi kompensaationa omaan taustaan mutta myös muuten. Kyllähän tasapainoinen ja terve ihminenkin sitä kaipaa, kovia kokenut kaipaa ja tarvitsee sitä vielä enemmän - ja myös ansaitsee sitä enemmän. Elämän kauneutta säännöllisesti nauttiva tottuu siihen ja ymmärtää, että on sen arvoinen. Se voi rankkoja kokeneella olla ensin opeteltavana, että mihin ihmisenä on oikeus, siis ihan sellaisiin asioihin, joita tasapainoiset pitävät itselleen itsestään selvinä perusasioina.
Toipumisesta on jo aikas monta vuotta, mutta huomaan edelleen että jos kohtaan tai joudun tekemisiin satunnaisena sivullisenakaan menneeseen elämääni kuuluvista asioista, Mielenterveyshäiriöisen sivullisen aiheuttamaan itsemurhan uhkaan tai muuhun vastaavaan käytökseen jota siinä maailmassa näkee ja kokee paljon, niin sisälleni kasvaa voimakas ahdistus ja meen liian tunteella mukaan toisen oloihin. Se menee jotenkin liikaa ns. ihon alle. Hoitajana pitäisi pystyä oleen objektiivinen ja irrallaan potilaan tunteista, mutta mä samaistun.
Luulen että se on niin lähellä mun omaa elämää, etten välttämättä kykene koskaan suhtautuun tunteettomasti ja työssä saattaisin aivan liikaa tuoda vapaa-ajalle murheita ja pelkoja potilaiden elossa olosta ja selviytymisestä. Siitä saattais muodostua mulle ihan uusi mielenterveyshäiriö. esim. jatkuva huolestuneisuus voisi kehittyä yleistyneeksi ahdistuneisuushäiriöksi. Se olisi ehkä liian kova taakka mulle.
Nykyisessä työssäni näen vastapainona tavallista arkea, normaalimpaa maailmaa. Kauneuttakin. Se on musta mukavaa. Onhan työni sellasta että siinäkin kohtaan mielenterveyshäiriöisiä ja on hetken heihin kosketuksissa, mutta roolini on sivullinen eikä hoitaja.
Köysi tulee mieleen helpommin.
Ehkä tarvitsen vain suukon, halin ja hellittelyä oikealta ihmiseltä.
"Paistaako sinne risukasaankin jälleen?" Ei ole kohteliasta nimitellä noin, vaikka anonyymejä ollaankin.
Kevät lämmittää.
https://youtu.be/tmtYjbkOTfM
Pidän tavallaan kaikista vuodenajoista, mutta keväällä luonnon herääminen talven jäljiltä on aivan ihastuttavaa. Valoisuuden lisääntyminen vaikuttaa positiivisesti mielialaan. Keväällä nimenomaan aistii lähestyvän kesän ja kaikki tuo ihanuus on vielä edessäpäin.
Aurinko, kesäillat, joet, järvet ja meret, luonto, eläimet . . . Ja lähestyvä Juhannus - oi, miten romanttinen se on! Kevät on kyllä varmastikin parasta vuodenaikaa.
Piristyyhän siitä kun ottaa spriitä eikun aikuisten oikeasti tuo auringonvalo tekee kyllä ihmeitä.