Se oli tammikuun loppua, kun kaksi viivaa tärähti raskaus testiin... Ei voi olla totta... heti tärppäs.... ei kun "onnellisena" odottamaan toista lasta. Ensimmäisen raskauden aikana mitään pelkoja keskenmenosta ei ollut ja jo rv 8 soittelin kaikki sukulaiset ja ystävät läpi, ja kerroin raskaudesta. Nyt kaikki oli toisin... pelko hiipi sisälleni... äidin vaistot varoittelivat koko ajan että kaikki ei mene hyvin.... kerroin raskaudesta vain kahdelle ystävälle ja vannotin ettei siitä saa kertoa kenellekkään.
rv 10 neuvolaan, ja kaikki näytti olevan hyvin, sydänääniä ei saatu kuulumaan, mutta lukemia saatiin, joten hengissä siellä oltiin, epäilyistäni huolimatta.
Rv 12 ultraan.... ja toden totta, siellä se pienokainen potkiskeli minkä jaloistaan kykeni. Nyt alkoi jo meikäläinenkin uskoa että hyvin tässä kaikki menee.... ja puhelin kouraan ja soittelin lähisukulaiset ja ystävät läpi, ja kerroin ilouutisen.
Rv 13 neuvolaan, lääkärikäynnille... sisä tutkimuksessa lääkäri huomasi pientä verensekaista eritettä kohdunsuulla.... ei kuulemma vaarallista, täysin normaalia, koska istukka kohdunsuun reunassa.
Rv14, perjantai 1.4. tulin kotiin iltavuorosta, aloin tuntea pienen pieniä supistuksia, menin vessaan, istuin pöntölle, tumman punaista verta valui solkenaan. Itkuisena herättelemään miestä ja soittamaan joku vahtimaan esikoistamme, jotta pääsisimme lähtemään sairaalaan. Pe-La välisenä yönä saavuimme sairaalaan ja yöksi ensiapuun tipan kanssa odottelemaan aamun, jolloin gynegologi saapuu.
La 2.4 aamulla heräsin seitsemän aikoihin kun hoitaja tuli pyytämään virtsanäytettä. Noustessani sängystä lämmin tulvahdus tuntui jalkojeni välistä, kyynelsilmin hoipuin vessaan. En ollut eläissäni nähnyt niin paljon verta, sairaalahousut olivat siteistä huolimatta nilkkoihin asti veressä. Siinä vaiheessa ainut ajatus oli ettei lapseni vaan syntyisi vessanpönttöön, se olisi jo ollu liikaa.
Sitten kaikki rauhoittui... verta ei tullut enää nimeksikään.... ja sitten ultralla katsomaan, onko siellä mitään jäljellä.... ja mitäs kummaa, siellähän se pikkuinen taas potkiskeli minkä jaloistaan pystyi.... ultrassa näkyi että istukka oli irronnut kohdunsuun kohdalta pieneltä alueelta... nyt ei auta muu kuin odotella mitä tapahtuu... toivoa ei kuulemma vielä ollut menetetty koska pienikin siellä taisteli. ei kun osastolle makoilemaan ja odottelemaan.
Lauantai sujuikin hyvin.... ei vuotoa nimeksikään, ei vatsakipuja.... ehkä tästä sittenkin selvitään... mies lähti kotiin illalla esikoisen luokse, minä jäin sairaalaan.
Kunnes kello lähenteli 23.00:a. Nousin sängystä mennäkseni vessaan... taas lämmin tulvahdus jalkovälissä... vessaan päästyäni laskin varovasti housut, verta oli taas käsittämättömän paljon ja nyt niitä hyytymiä oli housut täynnä. huusin hoitajan luokseni joka tarkasti hyytymät ja vessanpöntön.... Ei lasta, kaikki hyytymiä... varoitti että jos jatkuu niin tiedän kai mikä on edessä... totta kai tiesin...
Kipulääkkeiden turvin selvisin aamuun n. kello seitsemään... Silloin alkoivat sanoinkuvaamattomat kivut.... kuin supistukset... vessaan en enää saanut mennä... kaikki tarpeet piti tehdä peltiämpäriin... tunsin että sinne vain tipahteli klönttejä... ei lasta, vain verihyytymiä.... aloin olla jo aivan poikki.... ainoa ajatus oli, että kumpa tämä olisi jo ohi, en jaksa enää...
Kello tuli puoli yhdeksän, supistukset työnsivät verta ja hyytymiä ulos minkä kerkesivät, hoitaja tuli kokeilemaan kohdunsuuta, ilmeestä näin että nyt se on menoa, verta ja hyytymiä oli sairaalasänky täynnä... kipupiikki kankkuun ja menoksi lääkärin huoneeseen, sängyn kera.
Ja niin sinä synnyit heti kun pääsimme lääkärin huoneeseen, kaksi yötä jaksoimme taistella mahdotonta vastaan, ja sitten se kaikki oli ohi.
En halunnut nähdä sinua... halusin pitää viimeisenä muistona ultrakuvan sinusta, jossa taistelit pienen ihmisen vimmalla elämästäsi.
Rakastimme ja halusimme sinua ensi hetkestä alkaen.Muisto sinusta tulee kulkemaan aina sydämissämme.
Rakkaudella: pienen enkelin vanhemmat
rv 10 neuvolaan, ja kaikki näytti olevan hyvin, sydänääniä ei saatu kuulumaan, mutta lukemia saatiin, joten hengissä siellä oltiin, epäilyistäni huolimatta.
Rv 12 ultraan.... ja toden totta, siellä se pienokainen potkiskeli minkä jaloistaan kykeni. Nyt alkoi jo meikäläinenkin uskoa että hyvin tässä kaikki menee.... ja puhelin kouraan ja soittelin lähisukulaiset ja ystävät läpi, ja kerroin ilouutisen.
Rv 13 neuvolaan, lääkärikäynnille... sisä tutkimuksessa lääkäri huomasi pientä verensekaista eritettä kohdunsuulla.... ei kuulemma vaarallista, täysin normaalia, koska istukka kohdunsuun reunassa.
Rv14, perjantai 1.4. tulin kotiin iltavuorosta, aloin tuntea pienen pieniä supistuksia, menin vessaan, istuin pöntölle, tumman punaista verta valui solkenaan. Itkuisena herättelemään miestä ja soittamaan joku vahtimaan esikoistamme, jotta pääsisimme lähtemään sairaalaan. Pe-La välisenä yönä saavuimme sairaalaan ja yöksi ensiapuun tipan kanssa odottelemaan aamun, jolloin gynegologi saapuu.
La 2.4 aamulla heräsin seitsemän aikoihin kun hoitaja tuli pyytämään virtsanäytettä. Noustessani sängystä lämmin tulvahdus tuntui jalkojeni välistä, kyynelsilmin hoipuin vessaan. En ollut eläissäni nähnyt niin paljon verta, sairaalahousut olivat siteistä huolimatta nilkkoihin asti veressä. Siinä vaiheessa ainut ajatus oli ettei lapseni vaan syntyisi vessanpönttöön, se olisi jo ollu liikaa.
Sitten kaikki rauhoittui... verta ei tullut enää nimeksikään.... ja sitten ultralla katsomaan, onko siellä mitään jäljellä.... ja mitäs kummaa, siellähän se pikkuinen taas potkiskeli minkä jaloistaan pystyi.... ultrassa näkyi että istukka oli irronnut kohdunsuun kohdalta pieneltä alueelta... nyt ei auta muu kuin odotella mitä tapahtuu... toivoa ei kuulemma vielä ollut menetetty koska pienikin siellä taisteli. ei kun osastolle makoilemaan ja odottelemaan.
Lauantai sujuikin hyvin.... ei vuotoa nimeksikään, ei vatsakipuja.... ehkä tästä sittenkin selvitään... mies lähti kotiin illalla esikoisen luokse, minä jäin sairaalaan.
Kunnes kello lähenteli 23.00:a. Nousin sängystä mennäkseni vessaan... taas lämmin tulvahdus jalkovälissä... vessaan päästyäni laskin varovasti housut, verta oli taas käsittämättömän paljon ja nyt niitä hyytymiä oli housut täynnä. huusin hoitajan luokseni joka tarkasti hyytymät ja vessanpöntön.... Ei lasta, kaikki hyytymiä... varoitti että jos jatkuu niin tiedän kai mikä on edessä... totta kai tiesin...
Kipulääkkeiden turvin selvisin aamuun n. kello seitsemään... Silloin alkoivat sanoinkuvaamattomat kivut.... kuin supistukset... vessaan en enää saanut mennä... kaikki tarpeet piti tehdä peltiämpäriin... tunsin että sinne vain tipahteli klönttejä... ei lasta, vain verihyytymiä.... aloin olla jo aivan poikki.... ainoa ajatus oli, että kumpa tämä olisi jo ohi, en jaksa enää...
Kello tuli puoli yhdeksän, supistukset työnsivät verta ja hyytymiä ulos minkä kerkesivät, hoitaja tuli kokeilemaan kohdunsuuta, ilmeestä näin että nyt se on menoa, verta ja hyytymiä oli sairaalasänky täynnä... kipupiikki kankkuun ja menoksi lääkärin huoneeseen, sängyn kera.
Ja niin sinä synnyit heti kun pääsimme lääkärin huoneeseen, kaksi yötä jaksoimme taistella mahdotonta vastaan, ja sitten se kaikki oli ohi.
En halunnut nähdä sinua... halusin pitää viimeisenä muistona ultrakuvan sinusta, jossa taistelit pienen ihmisen vimmalla elämästäsi.
Rakastimme ja halusimme sinua ensi hetkestä alkaen.Muisto sinusta tulee kulkemaan aina sydämissämme.
Rakkaudella: pienen enkelin vanhemmat
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sanomattoman pahoillani...
Isi (rv 7 2 menossa ja tyttö 4 v)
Voimia Sinulle!!!
On niin surullista, kun lapsemme lähtee luotamme niin kovin aikaisin...
Rakkaus jää...
Osanottoni. Minulle kävi viime syksynä niin, että itse raskaus sujui hyvin, mutta rv 11 huomattiin Kätilöopiston ultrassa, että vauvalla oli vaikea rakennevika (kaikki sisäelimet olivat mahan ulkopuolella ja selkäranka vioittunut). Toivoa ei annettu. Itkun, pelon ja epätoivon sekaisissa tunnelmissa sujui koko syyskausi. Päätöksemme oli helppo ts. emme tietysti voineet jatkaa raskautta, kun lääkärit eivät antaneet toivoa lapsen selviytymisestä. Jouduin synnyttämään rv 14 ja kokemus oli niin järkyttävä, että ajattelin, etten koskaan jaksa ryhtyä edes yrittämään seuraavaa kertaa. Tulin kuitenkin raskaaksi nyt maaliskuulla, mutta valittavasti sain alkuraskauden keskenmenon. Eli lyhyelle aikaa kaksi ikävää tapahtumaa. Silti jaksan toivoa yhä tulevani raskaaksi ja saavani terveen lapsen, vaikka tiedän että 9 kk:ta on pitkä aika pelätä - pelosta kun ei tällaisten kokemusten jälkeen pääse helposti eroon.
Jaksamista kaikille, tuskasta ja epätoivosta kasvakoon suurempi onni kun sen aika itse kullekin on.
Synnytin esikoiseni kuukausi sitten, raskausviikkoja oli 18 2. Kaikki tapahtui yllättäen ja arvaaamatta. Sitä surua ei voi kuvailla, eikä sitä ikävää mikä jää, kun menettää lapsensa. Hänestä ei löytynyt mitään vikaa, kuten ei minustakaan. Menetystä on vaikea ymmärtää. Nyt hän kuitenkin on sydämessämme ikuisesti.
En voi kertoa tätä kaipuuta,
en tätä ikävää,
kuinka syvä on suru,
joka sydämeeni jää.
Kauniin pienen hetken,
olit minun.
Minun elämäni suurin
ja tärkein.
-enkelin äiti -85-
Vähän samantapainen kokemus :(
Odotin toista lastamme, raskausviikkoja oli kasassa 19 2. Kun yhtäkkiä kamalia supistuksia,
matkalla sairaalaan meni lapsivedet ja siinä sitä oltiin. Synnytin tyttäremme sinne sairaalan vuoteelle, ja jäin yöksi tarkkailuun.
En tahtonut millään uskoa asiaa todeksi, että "massussani" ei olekkaan enään lasta, ja monta iltaa pelkäsin, koska silloin itkin vain ja jos nukahdin, näin painajaisia.
Aikaa on kulunut pian vuosi tapahtuneesta, enkä vieläkään ole kokonaan päässyt asian yli.
Enkä usko, että minun täytyykään. Koska vaikka Sofia onkin enkeli, hän tulee aina olemaan meille kovin rakas ja kaivattu...
Mä aloin oikeasti itkeä kun luin tuon tarinan... miten sä selvisit tuosta?? Vai oletko selvinnyt? En ihmettele, jos et... *häpeää syvästi niiden puolesta jotka käyttää aborttia ehkäisykeinona*...
Mä aloin oikeasti itkeä kun luin tuon tarinan... miten sä selvisit tuosta?? Vai oletko selvinnyt? En ihmettele, jos et... *häpeää syvästi niiden puolesta jotka käyttää aborttia ehkäisykeinona*...
Sori floodaus kategoriolaisille tai tälle kirjoituslaisille, mä luulin et mamma-nikki OLI jo käytös kun ei suostunu menee... Hidas kone.