Mulla pitäs olla kaikki hyvin. Tai siis onhan elämässä sattunut asioita, kaikkea paskaa, jota en voi antaa ittelleni oikein anteeks. Olen tehnyt nuoruudessani juttuja, jotka ovat loukanneet monia ihmisiä. Ei nyt mitään kauheen pahoja, mut ne haittaa mua. Mut olen muuttunu niistä ajoista.
Mulla on menneet opinnot tähän asti tosi hyvin. Syksyllä kai masennuin ja sen jälkeen en ole jaksanut niin paljoa opiskella. Kuitenkin jotenkin olen pyristellyt joitakin kursseja läpi, et ainakin opintotuki juoksee. Tekis mieli luovuttaa, mut en sit kuitenkaan luovuta, mut teen kaiken vaan sillei, että kunhan läpi menee. Aika vaikeaa on tällä hetkellä jaksaa yhtään mitään koulujuttuja, kun ajatukset ei pysy niissä. Haluisin vaan kävellä ulkona, nukkua ja vaan olla. Ois musta ihan kiva pitää hauskaakin, mutta mulla ei ole tällä hetkellä kavereita asuinpaikkakunnalla, kun niitä on muuttanu pois. Poikaystävällä on paljon omia menoja, en oo niistä mitenkään katkera, vaan ilonen sen puolesta, mut ois kiva, jos mullakin ois jotain muuta ku koulunkäynti.
Käyn psykologilla. Psykologi vaihtui ensin monta kertaa mut nyt oon saanut säännölliset ajat yhdelle terapeutille. Siellä on ihan kiva käydä purkamassa mieltään, mut en tiiä, miten se auttaa esim. mun ulkonäköpaineisiin.
Olen onnellisessa parisuhteessa, ollaan kasvettu yhdessä ja aiotaan pysyä yhdessä. Mulla on myös välittävät vanhemmat, kiva perhe, vaikka lapsuus onkin ollu vähän rauhaton ajoittain.
Mikä sitten mättää? Miks mun itsetunto on painunut jonnekin alas vuosien myötä? Kohta pitäs valmistua ja oikeesti ottaa elämänsä ohjat käsiin. Se ois tosi kivaa, jos vaan en tuntis itteeni niin nollaksi. Mulla on ollut ja on joskus vieläkin itsemurha-ajatuksia. En haluis olla syntynytkään, koska en haluis olla taakaksi kellekään. Itsemurha-ajatuksia en kehtaa sanoo kellekään, en tiedä, kehtaanko sanoo niitä terapeutillekaan. Kun en ole enää niin masentunut mitä oli syksyllä. En tiiä, oonko edes enää masentunut. Kun jaksan nykysin olla jo ihan iloinenkin ja nauttia esimerkiks auringosta.
Mulla on tosi paska ja syyllinen olo siitäkin, et mulla on kaikki hyvin ja silti musta vaan tuntuu tältä. Mulla on aika kovia itsetunto-ongelmia, ulkonäön suhteen, mut myös mun sisäisen itteni suhteen.. en osaa oikein selittää. Mut haluisin olla nätimpi, että mun poikakaveri vois olla musta ylpee.. ja haluisin olla mielenkiintonen ihminen, mut oon aika tylsä.
Joskus sillon, kun me alettiin seurustelee, olin ihan eri ihminen. Tunsin itteni kauniiksi jne. Nyt tunnen itseni rumaksi ja jotenkin aikani eläneeksi. Enkä mä tiedä, miks, koska esimerkiks poikaystävä sanoo mua edelleen nätiksi. Ja mä tiiän, et kelpaan sille, vaikka en pysty yhtään ymmärtää, että miks.
Sekavaa tekstiä.. toivottavasti joku jakso lukee.
Mulla on menneet opinnot tähän asti tosi hyvin. Syksyllä kai masennuin ja sen jälkeen en ole jaksanut niin paljoa opiskella. Kuitenkin jotenkin olen pyristellyt joitakin kursseja läpi, et ainakin opintotuki juoksee. Tekis mieli luovuttaa, mut en sit kuitenkaan luovuta, mut teen kaiken vaan sillei, että kunhan läpi menee. Aika vaikeaa on tällä hetkellä jaksaa yhtään mitään koulujuttuja, kun ajatukset ei pysy niissä. Haluisin vaan kävellä ulkona, nukkua ja vaan olla. Ois musta ihan kiva pitää hauskaakin, mutta mulla ei ole tällä hetkellä kavereita asuinpaikkakunnalla, kun niitä on muuttanu pois. Poikaystävällä on paljon omia menoja, en oo niistä mitenkään katkera, vaan ilonen sen puolesta, mut ois kiva, jos mullakin ois jotain muuta ku koulunkäynti.
Käyn psykologilla. Psykologi vaihtui ensin monta kertaa mut nyt oon saanut säännölliset ajat yhdelle terapeutille. Siellä on ihan kiva käydä purkamassa mieltään, mut en tiiä, miten se auttaa esim. mun ulkonäköpaineisiin.
Olen onnellisessa parisuhteessa, ollaan kasvettu yhdessä ja aiotaan pysyä yhdessä. Mulla on myös välittävät vanhemmat, kiva perhe, vaikka lapsuus onkin ollu vähän rauhaton ajoittain.
Mikä sitten mättää? Miks mun itsetunto on painunut jonnekin alas vuosien myötä? Kohta pitäs valmistua ja oikeesti ottaa elämänsä ohjat käsiin. Se ois tosi kivaa, jos vaan en tuntis itteeni niin nollaksi. Mulla on ollut ja on joskus vieläkin itsemurha-ajatuksia. En haluis olla syntynytkään, koska en haluis olla taakaksi kellekään. Itsemurha-ajatuksia en kehtaa sanoo kellekään, en tiedä, kehtaanko sanoo niitä terapeutillekaan. Kun en ole enää niin masentunut mitä oli syksyllä. En tiiä, oonko edes enää masentunut. Kun jaksan nykysin olla jo ihan iloinenkin ja nauttia esimerkiks auringosta.
Mulla on tosi paska ja syyllinen olo siitäkin, et mulla on kaikki hyvin ja silti musta vaan tuntuu tältä. Mulla on aika kovia itsetunto-ongelmia, ulkonäön suhteen, mut myös mun sisäisen itteni suhteen.. en osaa oikein selittää. Mut haluisin olla nätimpi, että mun poikakaveri vois olla musta ylpee.. ja haluisin olla mielenkiintonen ihminen, mut oon aika tylsä.
Joskus sillon, kun me alettiin seurustelee, olin ihan eri ihminen. Tunsin itteni kauniiksi jne. Nyt tunnen itseni rumaksi ja jotenkin aikani eläneeksi. Enkä mä tiedä, miks, koska esimerkiks poikaystävä sanoo mua edelleen nätiksi. Ja mä tiiän, et kelpaan sille, vaikka en pysty yhtään ymmärtää, että miks.
Sekavaa tekstiä.. toivottavasti joku jakso lukee.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Moi! hyvä teksti..mulla samat ongelmat paitsi että olen töissä ja olen mies. Kirjoitit asioita joita tunnen mutta en pysty ilmasemaan niitä..Olen kai aika solmussa itseni kanssa? Hyvä kysymys että mikä sitten mättää jos kaikki on päällisin puolin kunnossa? Toiv. joku osaa edes jollain kierolla tavalla selittää edes hitusen..
..., että kyseessä on kemiallinen häiriö. Usein jopa geeneissä peritty.
Näin ne sanovat. (Kysyit siis, että mikä mättää.)
Mikähän olisi onnellisuuden kemiallinen kaava, niin voisi sitä kokeilla. :)
kirjoitin juuri oman viestini ja luin sitten sinun jutun.. et todellakaan ole ainut.. minä en jaksa nykyään enää mitään..tuntuu, et oon koko ajan väsynyt ja haluisin apua.. en jaksa selittää koko juttua, mutta täysin identtinen voisi olla minun tarina sinun kanssasi..